16. EPÄTOIVO

Säikäyksen ensimmäistä hetkeä ei kykene kukaan kuvailemaan. Rannalla nousi sanomaton hälinä. Tuska ja epätoivo herättivät henkiin kokonaisen rankkasateen sadatuksia ja kirouksia. Kuni naarassudet, joilta penikat on ryöstetty pesästä, syöksivät äidit hurjasti huutaen rannan kallioille. He juoksivat siellä sinne tänne, hajalla hapsin ja rintoihinsa lyöden. Se, joka ei ole nähnyt epätoivoisen äidinrakkauden tuskaa alhaisessa kansassa, ken ei tunne noita luontoja, joissa kaikki sielun liikutukset ovat vaiston vaikuttamia, se ei saata kuvailla itsellensä tällaista näkyä. Milloin he hurjistuneina, säihkyvin silmin, uhkaavina nuhtelivat tottelemattomia lapsiaan, jättäen heidät armotta Valtameren saaliiksi; milloin he taas heltyen vaikeroivat, pyytäen takaisin pienosiaan, ja sanomattoman helliä sanoja kuului nyt niiltä, jotka silmänräpäys sitten olivat rajuina kirkuneet. Nousuvesi lisäsi heidän epätoivoaan. Rantaa kohti, askel askeleelta, heidän täytyi peräytyä, sekoittaen huutojansa meren pauhuun, sadatellen aaltoja, jotka olivat ryöstäneet heiltä heidän kohtunsa hedelmän, kostoa huutaen merelle, joku jo ennen oli tehnyt niin monta vaimoa leskeksi ja nyt on lähtenyt ryöstämään lapsiakin. Vihdoin he epätoivoisina moittivat koko luontoa: maata, joka ei ollut osannut heitä varjella, merta, joka heidät oli ottanut, taivasta, joka oli sallinut heidän joutua perikatoon.

Hälytys kävi yli koko paikkakunnan. Vähän matkan päähän toisistaan sytytetyt roviot valaisivat rantaa ja heijastuivat verisinä mereen. Hätäkello pantiin soimaan Batzissa. Kumea touhu kulki ympäri seutujen: ihmiset heräilivät ensimmäisistä unistansa. Croisicista oli työnnetty kaikki veneet vesille: muutamat laskivat ulapalle, toiset kulkivat rantoja pitkin. Pouliguenissa oli hätä noussut korkeimmilleen.

Aallot olivat heittäneet rannalle meren-ajon joka nyt kulki kädestä käteen: se oli airo kateissa olevasta veneestä, selvä merkki varressaan. Sillä välin kokoontui kansaa kaikilta haaroin, ja pian oli ihmisiä keräytynyt niin kosolta, etteivät kaikki sopineetkaan tähän pieneen kylään. Piiritetyssä kaupungissa ei ole milloinkaan ollut suurempaa sekamelua: hätäkellon ääni, meren möyry, vaimojen parku ja hälinä, ja kaiken tuon kamalan konsertin keskellä Bibian käheä nauru.

Entäs rouva Henry? Tuskissansa hänkin kääntyi luonnon puoleen; mutta valtamerelle hän puhui lempeästi, ikäänkuin peljäten herättävänsä sen vihaa.

— Antakaa, aallot, poikani pois! Ole hänelle laupias, sä hirveä yö! Taivaan enkelit, vartioikaa hänen ympärillään! Hyvä Jumala, älä häntä hyljää!

Ja vaimoille, joita oli tullut lähikylistä, hän puhui:

— Sehän on viimeinen, ainoa lapseni. Kaksi oli minulla sitä ennen, mutta he kuolivat, ja jäljellä on hän yksin. Hän läksi pois minun maatessani. En tiedä, miten se tapahtui. Hän on vielä niin pieni, hänen on kylmä; hän oli kesävaatteissa.

Miehille hän puhui

— Teidän huostaanne minä hänet jätin. Hän eli keskellänne. Teidän luonannehan hän virkosi eloon ja tuli terveeksi. Rakastittehan te häntä kaikki. Teidän pikku Markinnehan se oli.

Kaikki itkivät: hän herätti sääliväisyyttä muissa äideissä.

Melkein mieletönnä tuskasta hän kulki eteenpäin, tietämättänsä minne, kulki kuin harhaileva haamu. Äkkiä hän huomasi lähellänsä Bibian, joka samoili syrjässä ja näkyi nauttimalla katselevan yleistä hätää. Rouva Henry ei tiennyt enää, mitä hän haastoi tahi mitä hän teki: hän rupesi puhumaan Bibialle ikäänkuin tämä voisi häntä kuulla ja ymmärtää.

— Etkö sinä tiedä, Bibia, etkö tiedä?… Pikku Mark… muistathan, tuo pieni kaunis poika, jota niin usein kohtasit rannalla… se, jolla on niin kauniit, siniset silmät… se, joka aina juoksi sun luoksesi jo kaukaa, kun vaan huomasi sinut… muistathan?… hän, joka oli mukanasi kalaretkillä!… Nyt hän on merellä! Hän meni muiden kanssa! Hän on heidän kanssaan venheessä! Nyt ei minulla enää ole lasta! Juokse, Bibia, juokse hakemaan häntä! Löydä hänet! Tuo hänet luokseni! Hänen on niin kylmä! Etkös tunne, kuinka kolkkoa on yön ilma? Kas tässä, ota shaalini, kiedo hänet siihen. Mene nyt, Bibia, mene! Sitten rakastan sua, sitten pidän huolta sinusta.

Rukoillen hän ojensi käsiänsä kurjaa miestä kohti.

Bibia katsoi ulapalle ja rupesi nauramaan.

— Mutta etkö sinä ymmärrä? — huudahti rouva, rajusti ravistellen hänen ryysyjänsä. — Sanoinhan minä, että hän on venheessä! Hän meni muiden keralla! Hän on heidän kanssaan tuolla merellä! Hän juuri, Mark poikani, lapseni! Hän ei milloinkaan tehnyt sinulle pahaa! Hän yksin oli hyvä sinua kohtaan. Hän auttoi sinua kurjuudessasi. Hän rakasti sinua viheliäisyydessäsi. Olin totuttanut hänet sinun rumuuteesi. Miksis naurat, kurja? Nauroinkos minä, kun ojensit puoleeni särjetyn sormesi? Nauroiko hän, kun muut viskelivät sinua kivillä? Poika parkaa! Hänen parhaimpana ilonaan oli laskea pussiisi puolet suurustansa. Mene pois hirviö, mene pois! Sielusi on vielä hirveämpi kuin ruumiisi.

Poloisen äidin viha muuttui viimeinkin kyyneleiksi; hän rupesi kovasti nyyhkimään.

Bibia ei nauranut enää.

Hän seisoi liikahtamatta, luoden silmiänsä rouva Henrystä merelle ja mereltä jälleen rouva Henryyn ja koneen-omaisesti kietoen käsivarrelleen shaalia.