1. PIKKU SAIRAS

Kauniina iltapäivänä kerran, vuonna 1854, huhtikuun keskivaiheilla, pysähtyivät sataman päähän vaunut, jotka kuljettavat matkustajia Guéranden ja Pouliguenin välillä. Ensimmäisenä nousi niistä maahan nuori rouva, sitten pieni poika, jonka hän otti syliinsä, sitten mukana tullut naispalvelija. Pieni poika, kalpea, heikko ja hieveröinen, oli näköjään vasta viiden vuoden vanha, vaikka hän oikeastaan jo kävi seitsemättä. Nuori rouva kantoi murhepukua; surullinen katsanto hänen lempeillä kasvoillaan kertoili huolesta vielä selvemmin kuin vaatteuksen väri. Hänen matkakapineensa, jotka kuski nosti kadulle, osoittivat kyllä, ettei hän ollut tullut Pouligueniin ainoastaan moniaan tunnin ajaksi. Hetipä rouva rupesikin tiedustelemaan itselleen kylässä soveliasta asuntoa useammaksi kuukaudeksi. Eikä hän näkynyt olevan liiallinen vaatimuksilleen: kahteen huoneesen hän sanoi olevansa tyytyväinen, kunhan vaan se, jossa hän tulee poikansa kanssa asumaan, on tilava, raitis-ilmainen, päivän puolella ja antaa merelle päin. Helposti hän löysikin semmoisen asunnon erään siveän, perheekkään kalastajan talossa ja muutti viipymättä sinne.

Ullakkokamari, johon hän nyt otti asuntonsa, täytti tosin kaikki hänen vaatimuksensa, mutta hyvin yksinkertainen se sittenkin oli, niinkuin helposti arvaa. Hän laittoi sen pian oman mielensä mukaan. Naisilla on ylipäänsä luontoperäinen taipumus järjestelemiseen; he osaavat, kuin lintu, tehdä soman pesän, kun vaan saavat vähäsen jouhia, sammalia ja untuvia. Hän oli asettanut valkoiset verhot sen vuoteen ympärille, jossa hänen poikansa makasi, ripustanut uutimet joka akkunaan, levittänyt lattialle kaislamaton, kattanut järeätekoisen pöydän villavaipalla ja asetti nyt siihen kirjansa, rasiansa, neulouskotelonsa ja kaikki toalettikapineensa. Ei aikaakaan, niin jo oli äkkipikaa tekaistulla hyllyllä koristeina näkinkenkiä ja merileviä, pyöreitä, musta- tai punasuonisia kiviä, joita hän oli poiminut hiekasta, ja keväimen ensinmäisiä kukkasia, joita hän oli koonnut rannalta tai kallioiden koloista. Hänen elämänsä laatu oli säännöllistä, määränperäistä. Hän vietti päivät pitkät ulko-ilmassa pikku Mark'insa kanssa, jota hän aina kuljetti kanssaan, totuttaen häntä vähitellen helteesen, kovaan tuuleen, aaltojen loiskinaan ja haaleisin roikkasateisin. Kovin jo piti ulkona olla paha ilma silloin kuin hän joskus pysyi huoneessaan. Useimmiten, pakoveden aikana, hän istahti jollekin mereen pistävälle niemekkeelle, ja sillä välin kuin tuo pieni, armas olento, niin heikko, niin hento, niin kivulloinen, juoksenteli kallioilla, kirjasi hän tahi neuloi, hetkeksikään päästämättä silmäänsä lapsestaan ja alinomaa yllytellen häntä. Kun poika oli väsynyt, kun hän ikäänkuin rukoili päästä lepoon, silloin äiti nousi, kääräisi hänen ympärilleen saalin tai vaipan, laski hänet auringon lämmittämälle hiekalle ja, suoden hänelle rintansa tyynyksi, tuuditti hänet uneen. Monasti nähtiin hänen palajavan kylään, tämä armas taakka sylissä. Yön tullessa hän itse laittoi lapselle vuoteen ja viipyi hänen vieressään, kunnes uni oli sulkenut pojan silmät kiinni. Sitten vasta hän piti huolta itsestään. Hän istahti pöydän ääreen kirjoittamaan, ja tuntikausin juosta rapsutteli kynä väsymättä paperilla. Siinä hän hiljaisuudessa lausui ilmi pelkonsa, toiveensa ja kaikki hellät tunteensa, jotka hänen sielunsa täyttivät. Sillä tavoin rouva Henry vietti päivänsä Pouliguenissa. Hänen kohtalostaan kylän asukkaat eivät tienneet muuta kuin mitä näkivät, eivätkä he enempää halunneet tietääkään: työtä tekevä maakansa ei ole uteliasta. Sitä paitsi sanon jo alusta, ett'ei tämän nuoren vaimon elämässä ollut mitään salaisuutta: niin siveällä elämällä ei ollut mitään salassa pidettävää.