SUVILAULU.
Reading edition
1.
Taas on kesä. Taas on kesä. Niitty loistaa. Aalto lyö. Marja maassa. Puussa pesä. Kaikkialla luomistyö…
Miksei, miksei ihminenkin nuorru kera kukkaisten? Miksei lailla lintusenkin laula virttä vapauden?
Miksei niinkuin virta vankka syökse halki korpimaan, niinkuin kosken ryöppy rankka etsi alkuvoimoaan?
Miksei, miksei ihminenkin irtau talviroudastaan? Miksei loista, loimu, lennä niinkuin luonto luomissaan?
2.
Minä tahtoisin nousta maasta niinkuin tuores ruoho jälkeen suvisateen, ja tuottaa ilon ihmisille ja itselleni…
Minä tahtoisin nousta maasta niinkuin lintu, joka petoeläimiä pelkää, ja liitää taivaan avaruuksiin kevein siivin…
Minä tahtoisin erkaantua maasta ja riitaisilta rannoilta niinkuin haaksi, ja täysin purjein kiitää ulapalle — ja ainoastaan ystäväni kanssa meren syvyyksillä keinahdella…
Taikka tahtoisin minä niinkuin ukkosen salama iskeä tähän maahan niin että jäljet jäisi ja vuorten perustukset järkkyisi Ja sitten singota takaisin pilviin. Niin tahtoisin minä — —
3.
Oli Suomessa ennen niin kaunis usko Esivaltaan ja Jumalaan — nyt vain verenpunainen aamurusko luo pirtteihin hohdettaan.
Ja usko, tuo vanhan kansan taika, on haihtumassa tuuleen niinkuin tuhka: On tullut etsimysten uusi aika — on lakaistava maasta rahka…
Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää, Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi — Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää… Ken tarinoihin enää luottaa voipi?
Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta, Se leikki ikuinen käy maailmassa: He kiertää kumpainenkin samaa vuorta ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa…
Kaiho? Mikä? — Kaiho kauniiseen ja hyvään! Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään! Totuus sentään niistä suurin on, Totuus? — saalis taistelon.
4.
En tiedä mitään kauheampaa kuin että nuori syntyy vanhana — En tiedä mitään kaunihimpaa kuin että vanha säilyy nuorena.
En tiedä mitään surkeampaa kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin, Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu.
5.
Vanhan kansan virsikirja, tuo on kaunis Kalevala, jutun oudon jutteleepi, sadun soman soitteleepi: Kuinka neitsyt Marjatalle poika syntyi puolukasta, kuinka vanha Vironkannas poijan kastaa karskahutti Karjalaisten kuninkaaksi… Kuinka vanha Väinämöinen tuosta suuttui ja häpesi, heitti koko heimojoukon, nosti puuhun purjehensa, läksi läylinä merille, eikä tullut ukko utra enää konsana kotihin — —
Onkos tätä tarinata nykypolvi pohtinunna: että miksi Väinämöinen noin on suuttui ja häpesi? Miksei maahan mahtununna kera pienen piian piltin?
Miepä luulen että ukko siitä suuttui ja syäntyi, jotta Suomen vanha kansa luopui tiedon temppelistä, hylkäsi Jumalan viljan, otti vastaan vennon vieron, liian liukkaan ja lipevän.
Itse iki-tietäväinen, luonnon pyhän palvojainen, jok'ei juuri joutavoinut eikä peljännyt pöpöjä, hänpä tunsi tunnossansa, järkähtihen järjessänsä jotta jo jokehen juoksi usko uusi —— se uninen.
Siksi suuttui vanha viisas, siksi käänsi selkäpuolen — mutta muistattekos, nuoret, muistattekos, minkä lausui ukko utra purrestansa muille maille matkatessa?
Noin hän lausui lauhamielin: "Kyllä tästä tieltä siirryn, lähden omin konttineni, mutta muistakaatte jotta vielä tietäjänkin taika tässä maassa tarvitahan: uusi sampo, uusi kannel, uusi päivyt sekä kuuhut!"
Ennustus on esiin käynyt, aika tullut tuulen siivin, Nyt jo kansa kalevainen uutta kaitsijata kaipaa,
6.
Pois korulauseet ja juhlanhuuma! Ne tekokukkia ovathan vaan. Kun kotikujille joudumme täältä — taas arki peittää maan.
Ja edessä on elämä murheinensa ja todellisuus tuo harmaa, Ja olemassa-olon taistelu vaan Se yksin on varmaa, varmaa…
Oi miks emme luo tätä elämää niin ett' arkikin maistuis kuin juhla? Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin moni meistä niin turhaillen tuhlaa?
Ei elämä laulua ole vaan, ei myös rahan-ahnasta työtä — Me nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan nyt keskellä valkoista yötä!
Me kylväkäämme ne siemenet, joist' taimivi Jumalan vilja, sen Jumalan, jonka me kuulemme oman rintamme riidoissa hiljaa…
7.
Jos ei nuoret uskalla — niin kukas uskaltaa?? Jos ei nuoret kiistaan käy — Ei miestä missään näy!
Maailman meno moinen on: Ei kukaan mitään saa, jos kaikki toinen-toisiltaan vain valmist' odottaa.
Totuuden leikki moinen on: Yks alkaa yksinään! Ja Rohkeus ja Rakkaus vain häll' on kilpenään.
Elämän sääntö moinen on: Yks sortuu uhmassaan. Mut kymmenet ja tuhannet käy häntä seuraamaan.
On suurta elää elämä, kun kutsuu suuri työ! Kun orjan kahle kirveltää ja värjyy vangin yö.
On suurta nousta taisteloon, kun tiedon torvet soi; Kun ihmisjärjen jumaluus sielussa salamoi.
On suurta olla marttyyri, jos sitäi vaaditaan: Näin siltaa Valoon, Vapauteen alati laaditaan.
(Ruovesi 1908.)