KAKSI KARJALAISPOIKAA.
Reading edition
(Polkupyöräilijän näky.)
Syksyn synkeän illalla, matkalla maailmalle kaks poikaa tiellä ma yllätin — matkalla maailmalle.
He maantien palletta marssivat, erätaivalta talotointa: reput seljässä vaan, kepit kourissaan tietä pitkää ja ilotointa…
— Mä orhini rautaisen harjalta alas hyppäsin maantien laitaan: "hei terveh teille, te raikkahat, nyt yksissä matata taitaan!"
Mä Vienan Karjalan viesteistä heti poijilta udella aloin: kas, kas mikä into jo ilmestyi! mikä lieska se brihoissa paloi!
Mut "Pakinat" kussa kun mainitsin: kas! silmänsä iskivät tulta: "ah voi, sehän armahin lehtinen on, sitä roistot ryöstä ei multa!
Ma kuuntelin poikien jutteloja, noin aattelin sielussa silloin: nää poijat ne tietävät enemmän kuin vanhat Suomessa milloin!
Viistoist' oli vuotias toinen vaan, mut toinen seitsemäntoista; he veljekset olivat veriltään ja syntyisin — köyhästä koista.
Ei ikävä poikia kiusannut, oli kyynelet kätketty "nyytiin"; Isä innokas heidät opastanut oli varhain jo mailman kyytiin.
Syys-ilta se synkästi hämärsi, kun lausuin mä hyvästit heille ja ratsuni selkään taas hyppäsin pois rientäen — omille teille.
Mut sieluni kas: kuni lääkettä oli saanunna nuorilta noilta, ei syksyä enää se tuntenutkaan, kevätkirkkaus kiiri vain soilta!
"Hei vaan!" noin silloin ma päättelin, — "Ei kuole koskaan se kansa, mi turman tullen on tajussaan ja holhoopi — lapsiansa!"
Ja minne taas mieleni murtuikaan, kuink' kurjia kuvia loikaan, niin konsaan en voi minä unhoittaa niitä kahta karjalaispoikaa!
(1907,