MAALAINEN PÄÄKAUPUNGISSA.

Leo Tolstoi: »Minä näin että, ihmisten edessä, työteliään elämän ihanteen asemesta, oli tyhjentymättömän kukkaron ihanne».

Vihaan — suren — kärsin. Askel jokainen mua polttaa! Askel jokainen, jonk¹ astun kadulla Helsingin…

En ymmärrä kuin voivat tääll’ ihmislapset elää, miss’ ilma niinkuin myrkky käy keuhkoon upoten… ja löyhkä, sumu, sauhu ja kivihiilen katku kaikk’ kauneudet kietoo kuin käärme saastainen…

Mit¹ auttavat muodot solevat. mitä puvut hienot, korskeat, mit’ auttavat liikkeet liukkahat tai silkkihatut korkeat? — kun kaiken, kaiken kauttaaltaan peittää yö — väärän sivistyksen työ!

Nuot naamat kaikki tunnen, arvaan, jotk’ »Espiksellä» kohtaan, nuot itserakkaat viirut, virnistykset niin ilkeästi silmiin hohtaa, ja hienot vihellykset — ruotsalaisen ylimielisyyden merkit… Jo kaukaa huomaan apinan ja orjan, muotiin taipujan — Hyi! mua todentotta inhoittaa se valhe, jossa tämä lauma juoksee, puskee, touhuaa ja — tyhjää toimittaa!

Mun vihaks käy se vääryys, jota kansa Suomen kantaa, kärsii: tää Helsinki sen helmapaise on, sen lääkitykseen uhraa rovoistansa köyhä kansa… Täällä muka sivistyksen ahjo on! Tänne muka riennettävä on maan kultanuorison; ja kehnot vainen jääkööt maille — valoa vaille… Valoa? — niin: Katkuinen kaasulyhty kai se on valo verraton. Ja kenties lisäks vielä lamput kapakkain tai — porttolain…?

Ma ivaan! Sydämeni pohjasta ma ivaan näitä markkinoita kulttuurin, miss’ ihmislauma pyörii kuni hoijakassa soiton rämisevän pauhinassa ja elää päiväst' toiseen, tietämättä miksi elää… mitä varten riehuu. ja tuntematta tuskin omantunnon vaivaa siitä että kuoppaa kaivaa meidän kaikkein elämälle. —

Jokainen tunti sekä sekuntl vie meiltä, luonnon ystäviltä, elon voimaa! Huimaavat hinnat meitä pöyristää, ne meiltä, maalaisilta, seljän köyristää ne meissä nostaa pahaa verta ja tekee katkeroiksi…

Ne saavat miettimähän kapinaa, kapinaa koko herrasvaltaa vastaan mi järjestyksellään ei kasvata, ei ihmisyyden ihanteihin tähtää, vaan itsekkyyteen, vallanhimoon kiehtoo ja pettää, kauheasti meitä pettää…

Oi milloin meillä suomalainen sivistys pukeupi puhtahasti kotisarkaan, varkaan - kuten nyt - käy velkaveroissa ja lainahännyksissä? Ja milloin alta vaattehen opitaan etsimähän ihminen, vain ihminen — ei herraa taikka talonpoikaa! Milloinka usko rahan onneen haihtuu? Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu ja kadullakin joskus nähdä saadaan hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . . Niin, niin. Me oomme pakanoita, me Suomen suuret kristityt ja aniharvassa me löydämme sen papin, jok’ on sielunpaimen myös sielultansa ei viraltansa taikka — palkaltansa…

— Virka? virkamiehet? niin, kaikki niistä puhuu, niitä kiittää… aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset… Sanomalehdet niitä rummuttaa, ei noilla muuta haastamista liene, kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan, näet virkaorjat niitä kannattaa ja niille palkan maksaa — vanha taksa…

»Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset kuin muurahaiset!» Vai niin… en vastaa enempää, tää melska minua jo iljettää, ma tiedän vaan ett' totuus suurin on ja velvoittaa se meitä tekohon, vaikk' uhratakin täytyis kultaa ja saada sijaan multaa — —

Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»! Mun henkeni ei täällä viihdy, ei! Sen metsämökki helmoihinsa vei. Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä, mut ilma siell' on puhdas, järki myös, ja miestä mitataan vain työss' — ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä on huvin herraskiilto, valhe-into, ykspuolisuuden tylsä tyytymys, työn ruumiillisen halpa häpeemys, ja itsepettämys — — —

(Helsinki 10 p. lokak. 1907.)