KRIITIKKO.

Ken taituri suuri on sielultaan, mut taiteilijaks' ei kelpaa maan: hän heittyvi kriitikoksi — jos muuta ei hoksi.

Kun kukko aamuisin kauniisti kiikaa, hän ahmivi ahnaasti estetiikaa, hän pyrkivi tohtoriksi ja taiteiden tuomariksi.

Kas nyt on hän valmis johdattamaan kynäniekkoja surkean Suomenmaan: hän on tutkinut "ruusujen rikoslain", siis auktoriteetti on, tottakai.

Hän ryhtyvi lehtiin kirjoittamaan alakertoja ensin, tosin vaan; on nimimerkkinsä B.B.B. ja yleisö kuiskaa: "kukahan se —?"

Vaan kirjailijat hänet huomaavat, he nöyrästi kaulansa kaaristavat; mut jos joku villitty virnistelee, hän tietää saakoon: "se on tohtori Bee!"

Hän armoa antavi harvoille vaan, hän huonosti kätkevi kateuttaan: hän nuorena haaveksi —- kirjailijaksi, hän joutui — kadunlakaisijaksi.

Hän lahjomattomaks' itseään luulee, siks harvoin mieliä muiden hän kuulee, mut ken häntä ivata ilkeäis, se varmaan, koito, ei kostotta jäis!

Hän realismista rummuttelee ja uusromantiikkaa hän määrittelee, vaan tarkoitusperää hän laisinkaan ei kärsi kirjoissa Suomen maan!

On suuressa määrin hän mahdikas mies: hänen palttunsa painavi kukaties myös valtion palkinto-jaossa hän on käärmeenä vaossa.

Hän on sangen kuivakiskoinen mies, ei koskaan hehku rintansa lies: hän pelkää "tunnetta liikaa" —- se kuuluu näet estetiikaan.

Hän "kansallisaatteita" tulkitsee ja "korvenraatajist'" fraaseilee: ken Helsingiss' istuvi aina — näet "kansalta kalliilta" lainaa.

Hän on vapaamielinen, sehän nyt tietty, siks lienee hän nuorten kesken noin pietty: hän kirkossa käypi kuin kansa — kaikk' klassikot taskuissansa.

Jos elää saapi, niin tohtori Bee viel taideraamatun julkaisee; hän tendenssin myrkyt lypsää, Bee tietää, mikä on kypsää!

(1909.)