VENÄLÄISTÄ RUOKAHALUA.
Reading edition
"Ihminen on sitä mitä hän syö." Feurbach.
Yksi ja toinen on kuullut mainittavan venäläisen työläisen ja talonpojan sangen yksipuolisesta ruokalistasta. Itsekseen on hän varmasti vetänyt johtopäätöksen asiassa että semmoiseen pakoittaa kurjat olot ja monipuolisemman sekä ravitsevan ruuan saamattomuus. Mutta niin ei ole aina asianlaita: venäläisen työläisen ja talonpojan kansallisluonteeseen kuuluu syödä huonoa ja yksipuolista ravintoa silloinkin kun hän olisi tilaisuudessa saamaan parempaa ruokaa, yhtähyvin kuin hänen kansallisluonteeseensa kuuluu likaisuus, syöpäläiset, ristinmerkit, laiskuus, sivistymättömyys ja — kansallisylpeys, kaiken huippuna. Onhan hän kaikista mainituista varjopuolistaan huolimatta suurvaltakunnan kansalainen, valtakunnan, joka on 10,000 virstaa reunasta reunaan ja siitä hän on vaistomaisesti ylpeä.
Mitä syö sitten venäläinen talonpoika varsinaisissa kotioloissaan, kysyttäneen. Leipää ja vettä! Mutta niitä nauttii hän sitten uskomattomat määrät päivässä. Kesäisissä ulkotöissä liikkuva mies syö leipää noin 2,000 gr. päivässä ja vettä samalla ajalla noin 3,006—4,000 gr. Liikkuvassa toimessa oleva mies syö niinmuodoin oman painonsa leipää yhdessä kuukaudessa, jota vastoin suomalainen työmies kuluttaa sen määrän vasta 4—5 kuukaudessa ja kumminkin sanotaan suomalaisia enemmän leipää kuluttavaksi kansaksi pohjoismaissa.
Kansallisiin tapoihin kuuluu vielä että ruoka venäläisessä talonpoikaisperheessä nautitaan juhlallisella vakavuudella. Emäntä pyyhkäsee pöydän pahimmista roskista, levittää sille liinan, mikä arkioloissa ja köyhemmissä perheissä välttää olla resuinen ja liasta tummunut vaateriekale. Nostaa "samovaarin", mikä oli uuninkupeella kiehumassa, keskelle pöytää. Latelee viereen hirvittävän määrän mehevän turpeata limppua ja niin perhe käy aamiaiselle. Jokainen hankkii käsiinsä mukin, lasin tai kahvikupin mihin laskee samovaarista kiehuvaa vettä, "kipetkua", höystäen sitä teekannusta eräänlaisella ruskealla nesteellä, mikä parempina aikoina on sajua, mutta nyt, kuka tietää mitä ruohovettä! Sokerinpuutteen korvaa yleisesti — karpalot. Marja pistetään suuhun antamaan hapanta tunnelmaa, mitä venäläinen talonpoika yhdessä suolan ohella himoitsee kaikissa ruuissa. Perheen naisetkin syövät samassa pöydässä miespuolisten kanssa, mutta jos talossa on vaan yksikin miespuolinen vieras, ei naiset saa tulla pöytään. Syövät mikä missäkin.
Päivälliseksi on taaskin limppua ja sen lisäksi eräänlaista harmahtavaa lientä, mitä jokainen pistää palan paineeksi puulusikalla yhteisestä kupista. Liemi valmistetaan kaalin lehdistä. Kesäaikana taas kun ei kaalia ole "suolaheinistä", villinä kasvavista laukkasipulista, tai muista ruohoista, joita lapset ja naiset keräävät niityiltä ja vainioilta. Karpaleen ja puolukan happamet raakaleet ovat myöskin liemen tärkeitä valmistusaineita mihin höysteeksi käytetään myös tilkkanen maitoa tai kermaa. Mutta kun kerran sieniä alkaa ilmaantumaan, silloin alkaa myöskin venäläisen talonpojan, tämän kaikkien vegetariaanien varoittavan esikuvan kulta-aika. Kaikki kynnelle kykenevät lähtevät hevosmatkassa takamaille sienen keruuseen ja palaavat vasta täysinäisen kuorman keralla, jota paitsi joutilaampi väki puuhaa sienenkeruussa päivät umpeensa. Sieni onkin päivällisliemen varsinainen raaka-aine. Kourallisesta sieniä saadaan perheen päivällisliemi.
Lihaa syödään perin harvoin, ainoastaan jonkun kerran vuodessa, kaikkein parhaimpana "praasnikkana", kyläjuhlana, karjantuotteita niinikään. Kaikki myydään lähikaupunkiin tai liikepaikkaan, vieläpä viimeaikoinakin, vaikka raha oli horjahtanut määräävältä ladultaan, muuttunut joukoksi paperia, jota kertyi talonpojille korimääriä.
Kuten sanottu, vastaa edellämainittu päivällisliemi ravintoarvoltaan vaan vettä, millä huuhdotaan alas mahdottomia määriä hapanta pehmeätä limppua.
Illalliseksi saa taas samovaari, kuten aamiaiseksikin, tyhjentää sisältöään ja niin on päivän ruokavero otettu, pääasiassa leipää ja kuumaa vettä, höystettynä suolalla ja happamella.
Ei ole unohdettava että venäläinen talonpoika paitsi limppua, syö vahvasti perunoita — peruna leipänä, n.s. piirakkana: happamalle leipätaikinalevylle levitetään aimo kerros perunamuhennosta, paistetaan uunissa ja siten valmistettua "pirookia" on ruokapöydässä joka aterialla, mutta sitä syödään pääasiassa vaan saijun — "kipetokin" kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.
Saiju, kun sitä vaan on saatavissa ja "piva" (olut) ovat venäläisen talonpojan, oikeita siunattuja kansallisjuomia. Maltaat ja olut valmistetaan pääasiassa suomalaiseen tapaan ja myöskin melko voimakasta ja saa se nyt muiden väkijuomien poistuttua näyttämöltä tyydyttää venäläisen talonpojan, sekä miesten että naisten ja lasten voimakasta alkoholihimoa.
Karjatalous, vaikka onkin enemmän toisarvoisella ja alkuperäisellä kannalla Kostroman jokilaakson ja Volgan yläjuoksun asuma-alueilla, tarjoaisi toki vaihtelevampaa ja ravitsevampaa ruuanlisää talonpoikaisväestölle jos niitä käytettäisiin kotitaloudessa. Mutta niitä ei käytetä kuin ainoastaan nimeksi ja sekin happamana "varokuukina", mikä jää jälelle hapanta kermaa "smetanaa" valmistettaessa. Karjantuotteet ovat ainoastaan rahaa, rahaa mitä talonpoika himoitsee kaikesta sielustaan. Ja, kuten sanottu, hänen ruokalistansa, leipää ja vettä höystettynä suolalla, perunalla, sienillä, happamilla marjoilla ja ruohoilla, hapatetulla kaalilla, nokkosilla ja muilla rehuaineilla, on vanha ja veriin imeytynyt, periytynyt sukupolvesta toiseen. Se kyllä osoittaa mukautumisen äärimmilleen soveltamista, jopa niin pitkälle että neljäjalkaiset kasvisyöjät voivat sitä kadehtia, mutta se samalla todistaa myöskin sen lauseen pätevyyden, mikä on tämän kappaleen otsikossa, ja siitä syystä pitää vielä moniaita sukupolvia poistua olemassaolon näyttämöltä ennenkuin venäläinen talonpoika seisoo yleismaailmallisen kulttuurin tasolla.