TALVI KESKI-VENÄJÄLLÄ.

Ihminen ja lämpömittari ovat kaksi keskenään ristiriitaista konetta, jos niin saa sanoa. Otaksutaanpas että lämpömittari merenrannikolla esim. Helsingissä näyttää 15 pykälää pakkasta. Kosteassa meri-ilmassa se tuntuu ilkeältä, luihin ja ytimiin tunkeutuvalta, yks', kaks' pujahtaa se vaatteiden läpi iholle — lämmittelemään muka, ja kylmänhyristys käy läpi ruumiin, jos vielä käy tuuli on kylmä vallan sietämätöntä. Ylempänä sisämaassa on samainen pakkanen vallan mukiin menevää, vaikkapa tuulikin käy. Keski-Venäjällä sitä vastoin tyypillisessä mannerilmastossa tuntuu 15° pakkanen, sanoisinko miellyttävältä, eikä ensinkään pahalta, vaikka tuulikin käy. Tammi- ja helmikuun keskilämpötila talvella 1919 oli Buissa 15° pakkasta. Tuuli käy myötäänsä. Ainoatakaan ehdottomasti tyyntä päivää en tavannut kokonaisen vuoden aikana 1918—19.

Mutta kun pakkanen kohoaa 25—30, jopa 35° C ja sen lisäksi vielä puhaltaa sangen navakka tuuli Venäjän suunnattomilla lakeuksilla, on tunnelma jo vallan toisenlainen kuin Suomessa yhtä kovilla pakkasilla, sillä tavallisimmin on siellä tyven kovina pakkaspäivinä. Huomaamatta on nenänipukka ja poskipää jäässä ihan tuokiossa.

Mutta siitä syystä onkin luonto tarkoituksenmukaisesti opettanut paikalliset asukkaat sopeutumaan vallitseviin oloihin, kuten se on eskimot soveltanut napaseudun ilmastoon, kuuman vyöhykkeen asujamet omaansa, jopa karaissut eräät kansanosat kestämään epäterveellisiä kuolettavia asumus- ja elinkeskuksia. Keski-Venäläinen talonpoika varustaa itsensä jo hyvissä ajoin ennen talven tuloa, jo syys—lokakuulla ensimmäisillä talvivarusteilla: pitkällä tiilikivenruskeaksi värjätyllä turkilla. Pakkasten ja talviviimojen aljettua kahdella turkilla ja huopasilla. Turkit ja huopasaappaat ovat sukupuoleen, ikään ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta kaikilla, ainoastaan kaikkein köyhimmät käärivät jalkaansa niinivirsut ja vallan mahdottoman määrän rääsyjä. Kovemmilla pakkasviimoilla tapaa jopa kolmekin turkkia sekä pää käärittynä karvalakkiin, rääsyihin ja turkinkauluksiin.

Venäläinen talonpoika sananmukaisesti makaa talven lauteilla. Pääasiallisena työnään on polttopuiden tuonti ja tavarain s.o. karjantuotteiden ja riittävien viljaerien myytäväksi kuljettaminen, minkä toimittavat pääasiassa naiset kotipaikkakunnallaan. "Pussiäijät", sota-ajan kulaakit kuljeskelevat pitempiä matkoja mukanaan rukiita tai leipää joku määrä arveluttavan likaisissa pusseissa ja käyvät kauppaa. Pussiäijäin tulva on niin suuri maailman sodan luomissa poikkeuksellisissa oloissa, että se on tehnyt vallan sietämättömäksi muun normaalisen matkustusliikenteen.

Kuten sanottu, viettää venäläinen talonpoika talvensa lauteilla. Syö ennen paastoa uskomattomat määrät ruokia, piirakoita, limppua, perunaa ja ruokaöljyä, juo pivaa (olutta). Paastoaa uskollisesti seitsemän viikkoa (paitsi nuorempi väki), syö leipää, suolakalaa ja etikkahapanta "vorokkia" (piimiintynyttä juustoa). Paaston päätyttyä taas ottaa kaksinverroin takaisin paastoruuan vauriot. Talvi on perin vähäluminen. Normaalisina vuosina sataa etelä-Suomessa joulukuun loppuun mennessä enemmän kuin täällä talvikaudessa. Maa jäätyy melkoisen syvältä ja lakkaamaton tuuli sekoittaa hienoa lentohiekkaa niedoksiin.

Pohjoisen radan varsilla Vologdan, Kostroman ja Wjatkan lääneissä on talvi tuima ja kevät pitkä ja kylmä. Niukka lumipeite häviää tavallisimmin jo huhtikuulla, mutta purevat kevätkylmät, lämpimämpiä väliaikoja lukuunottamatta, kestävät juhannukseen asti. Sitten alkaa noin kuukaudeksi sietämätön kuumuus valelemaan kylmän kiduttamaa kasvullisuutta, mikä äkkiä kuin loihdittuna alkaa rehevöidä ja tuleentua.

Ankara talvi on pakottanut venäläisen talonpojan tiivistämään myöskin asumuksensa lämpimänpitäviksi, vaikkakaan ei polttopuusta ole puutetta, lukuunottamatta varsinaisia steppi- ja aroseutuja. Lauteilla ja laajan uunin ylisillä vallitsee hiostava lämmin.

Kerran viikossa käytetään vartavasten lämmitettyä uunia saunan asemasta, mihin perheen jäsenet vuoron perään pujahtavat hikoilemaan ja sitten peseytyvät suuressa puuammeessa. Sanomattakin on selvää että syöpäläiset tämmöisissä oloissa viihtyvät mainiosti.

Kevät, tuo ikuinen mutta aina uusi heräävän elämän ja suurien toiveiden mieluinen sanansaattaja, voi Venäjän aavoilla yksitoikkoisilla tasangoillakin luoda oman värikkään ja toivorikkaan tunnelmansa. Kun aurinko pehmein miellyttävin punerruksin nousee laajan lumitasangon ääriltä, missä metsä mustana epäselvänä viivana häviää punertavaan ilmanrantaan, tulvehtii heti koko näköpiiri yltäkylläistä valoa, mistä mikään kukkula tai epätasaisuus ei osaansa ota. Tuhlaamalla luo se keväisiä värejä ja omaa toivorikasta voittoaan hyydyttävän talven yli. Keskipäivällä se jo tuulen suojassa polttavilla säteillään kiiruhtaa lumen lähtöä. Talvi kyllä varmistaa vielä jäisen otteensa illan tullen, kun aurinko punertavana, kylmenevänä, putoaa laajan horisontin taa, mutta jokaisella uudella kierrolla tuhlaa se yhä runsaammin valoa ja lämpöä, kunnes kevään toiveet ovat muuttuneet kesän silminnähtäviksi tosiasioiksi.