KEVÄTAAMU POHJOIS-INKERISSÄ.
Reading edition
En tiedä mitään kauniimpaa kuin on pohjolan kevätaamu. Suottako sitä luonnonihailijat ovat ylistäneet ja runoilijat kauneimmat laulunsa sen ylistykseksi laulaneet. Se on taisteluista ja itsekkäistä pyyteistä muodostuneen olemassaolon hiljaista, mutta suuremmoisen valtavaa sunnuntairauhaa. Se on synninpäästöä, jolloin pikkumaiset ajatukset, rikkomukset luontoa ja elämää vastaan sulavat ja haihtuvat nimettömiin luonnon ikuisen valtavan majesteetin lempeiden sovittavien kasvojen edessä.
Kiipeän valtavan harjanteen laelle, mitkä pohjois-Inkerissä niin tyypillisinä vuorottelevat yhtä syvien laaksopohjien vastakohtina, ikäänkuin hirmumyrskyssä myllertänyt vedenpinta olisi yhtäkkiä jähmettynyt ja siten säilyttänyt silloisen muotonsa ikuisiksi ajoiksi. Mikä valtava näköala kevätaamun ominaisissa väreissä: Miljoonakaupungin kirkkokupoolit sädehtivät juuri nousseen auringon tulvehtivassa valossa laajan horisontin eteläisellä reunustalla. Lukemattomat harjanteet vihreine lehvästöineen kylpevät yltäkylläisessä valossa samalla aikaa kuin varjoisat laaksopohjat luovat verhokseen villanvalkoista huurua. Kohta näyttäytyvätkin kumpujen vihreät laet ikäänkuin saarilta laajassa valkeassa usvameressä. Mutta muodot vaihtuvat nopeassa tempossa. Aurinko imasee huurut lämpimin henkäyksin. Tummat laaksonpohjat avaavat myöskin sylinsä vastaanottamaan lämpöä ja valoa.
Kaukaisella kunnaalla kukahtelee käki kevään ensimmäisiä laulujaan ja toukopellon yläpuolella korkealla tulvehtivassa valomeressä laskettelee kiuru iloisia huolettomia liverryksiään. Karjankellot kilkattelevat eri puolilla ikivanhaa kotoista säveltään. Miten tuttua tämä kaikki näkemäni ja kuulemani onkaan, mutta kumminkin tavallaan vierasta. Olenko minä vanhettunut tästä kaikesta idyllisestä lapsuustunnelmasta sivu, vai ovatko nämä näkemäni ja kuulemani tunnelmia, mitkä kuuluvat ainoastaan menneelle ajalle ja näinköhän nykyisyys luo jo omia arvoleimojaan haaveellisille luonnontunnelmille, kuten se muitakin arvoja uudelleen arvioi…
Oli miten oli, mutta minä sittenkään en lakkaa ihailemasta mahtavaa luontoa, mikä joka kevät luo ikuisen nuoruuden elämälle minkä me yksilöt menetämme… Saahan elämämmekin häipynyt kevät uusia silmuja, nouseehan virkistävät nesteet kevään kuohuvista virroista pehmittämään ihmismielenkin jäykistyneitä katsomuksia ja aavistamattomien aikojen tuulahdus leyhähtää tulevaisuuden ihmiskunnan kehdon yli, valaen mieleeni hivenen oikeata ikuisuustunnelmaa.
Toksovassa toukokuulla 1920.