← Table of contents
Hajamuistelmia pakolaiselämästä

ASUMUSOLOISTA POHJOIS-INKERISSÄ.

Reading edition

Ei tarvitse ihmetellä sitä seikkaa, miksi inkeriläisillä on pääasiallisesti samanlainen rakennusjärjestelmä kuin koko keski- ja pohjois-venäläisellä väestöllä, sillä ovathan he kumpaisetkin kansat olleet pakoitetut olemaan ja elämään samojen taloudellisten ja poliittisten kaavojen sisällä. Mutta toiseltapuolen kyllä kansallisiin erikoisuuksiin kuuluu ei ainoastaan kansalliset puvut, tavat, kieli, mutta ehdottomasti ja ennen kaikkea kansalliset rakennustyypit. Vaikkakin käytännölliset seikat: Maantieteellinen asema, ilmasto y.m. ehdottomasti määräävät asumusjärjestelmän, niin näyttäikse siinä aina kansalliset erikoispiirteensä siinä määrässä ja niin kauvan kuin tapa- ja kielelliset eroavaisuudet säilyvät.

Inkeriläisten ja venäläisten rakennustavan yhtäläisyys on siinä, että kumpaisessakin sisältyy karjatalous ihmisasutuksen kanssa saman katon alle, muodostaen kokonaisuuden, mikä on tai voidaan tyyten eristää kaikilta ulkopuolisilta vaikutuksilta. Seuraavat piirrokset näyttävät _Vävylän _talon rakennusjärjestelmän Toksovan Kujalan kylässä:

Vertailun vuoksi esitän tässä myöskin venäläisen talous- ja asuinrakennuksen julkisivu- ja läpileikkauspiirustuksen Malisnoin kylästä Kostroman lääniä.

Kaikki seikat viittaavat siihen, että nyt inkeriläisillä käytännössä oleva rakennusjärjestelmä juurtaa alkuunsa keski-pohjois-venäläisestä rakennustyypistä, ollen inkeriläinen siitä kehittynyt uudempi muodostus, kehittyneempien talousolojen, laajentuneen karjatalouden y.m. aiheuttama.

Saman katon alla olevat rakennukset, julkisivupiirros.

Ei ole epäilemistäkään etteikö suomalaisheimoille tule kunnia tämän rakennusjärjestelmän alkuisin keksimisestä ja kehittämisestä, rakennusjärjestelmän, jota nyt koko pohjois- ja keski-Venäjän laaja venäläisväestö käyttää. Semmoisen keksiminen ja kehittäminen on ollut välttämätöntä suojaksi petoeläimiä ja kylmiä pohjoisia seutuja vastaan, joihin suomalaisheimot lopulta tulivat työnnetyksi.

Tämä n.s. venäläinen rakennustyyppi on taas välittömästi kehittynyt semmoisesta kota-asumuksesta, missä sekä ihmiset että kotieläimet ovat välittömästi asuneet yhdessä, mikä vieläkin on käytännössä kehittymättömien, kylmillä seuduilla asuvien heimojen kesken.

Miten monipuolinen ja kehittynyt onkaan jo inkeriläinen rakennusjärjestelmä venäläiseen verrattuna: tallit, navetat, pesutuvat, kellarit y.m., kaikki eri rakennuksia, vaikka tietenkin yhteiseksi kartanoryhmäksi yhdistettynä. Yksi kehitysaskel vielä ja inkeriläinenkin rakennustyyppi on vaihtunut länsi-suomalaiseen vapaine rakennusryhmineen. Yhden semmoisen poikkeuksen tapasinkin Suomen rajan lähiseutuja lukuunottamatta. — Asuinrakennus — sekin uusiaikainen suomalainen — erikseen ja karjahuoneet siitä jonkun matkan päässä, aivan kuin nykyaikaisessa etelä-suomalaisessa talossa.

Saunalla ja aitalla ei kumpaisellakaan ole sanottavaa merkitystä venäläisessä taloudessa, sillä keski-venäläinen kylpee tuvan uunissa ja viljansa sekä muut tavaransa hän taas säilyttää rehusarajassa (katso venäläisen talon halkileikkausta). Mutta inkeriläisille sitä vastoin kumpaisellakin rakennuksella on vallan määräävä merkitys. Saunaa rakastaa hän vielä suuremmassa määrässä kuin etelä-suomalainen, nauttien sen rakasta löylyä poikkeuksetta kaksi kertaa viikossa lauvantaisin ja keskiviikkoisin. Minä en osaa kuvitella mitenkä hän tulisi toimeen ilman saunaa, niin veriin mennyt se hänelle on.

Aittaan sisältyy inkeriläisellä kaikki se mitä me suomalaiset ymmärrämme sanalla koti. Inkeriläiset tuvat ovat yhteisasumuksia, missä useinkin sangen suurilukuinen perhekunta, monasti neljää miespolvea ja useampia perheitä asustavat. Tämmöinen yhteisasumus on inkeriläistenkin mielestä semmoinen välttämätön paha jota on siedettävä niin kauvan kuin pakkanen kepillään nurkkia paukuttelee. Mutta kun huhtikuun loppupuolelle kääntyy, silloin inkeriläinen nuorikko-nainen ja vanhempikin perheenemäntä kukin oman aittansa siivoo, pesee ja tuulettaa. Siirtelee sinne nimikko-kappaleitaan yhteisestä pesästä: sängyn, pöydän, parin tuolia, piironkinsa, peilinsä ja kaikki rakkaat muisto- ja tarvetavaransa ja silloin on kesäinen perhekoti valmis, missä hän avioliittotoverinsa kanssa viettää kaikki vapaahetkensä, vieläpä ruokalomallakin sinne viehättyy levähtämään. Siellä vietetään suvinen sunnuntaikin, sillä luontoa ei hän kaipaa, hän saa sitä pitkinä työpäivinään liiaksikin ja siksi hän vapaa-aikoinaan pakeneekin vilpoiseen aittaansa, todellisen kotinsa helmaan, mihin ei päivä pääse eikä kuuhut kuumota.

Inkeriläiset aitat ovat ylipäänsä pieniä ja yksikerroksisia, keskimäärin vain noin 3 m kunnekin päin. Niitä ei käy vertaaminen eteläsuomalaisiin kaksikerroksisiin aittarakennuksiin.

Asuinrakennus, miten suuri se kulloinkin suunnitellaankin, tehdään aina neljällä seinällä, siis ilman väliseiniä. Se on vaan yhteinen suuri pirtti, sitä suurempi miten suuri siinä asuva perhekunta on. Joskus jaetetaan se lautaväliseinällä kahteen osastoon. Kaksi tämmöistä laajaa tupaa ja niiden välissä oleva läpikuljettava eteinen muodostavat tyypillisen inkeriläisen talonpoikaistalon.

Rakennusten leikkauksilla koristeleminen, kuten venäläisillä, on inkeriläisilläkin vielä käytännössä, tosin vain vanhoissa rakennuksissa, mutta sitä monipuolisimpana niissä. Nykyaikaisissa rakennuksissa sitävastoin alkaa Inkerissäkin yksinkertaiset koruttomat muodot päästä oikeuksiinsa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings