SUNNUNTAIMIETTEITÄ.

Keskikesän aurinko paahtaa lähes pystysuorasti miljoonakaupungin katukivitystä vastaan. Hiki pursuu tulvanaan, kastelee vaatteet läpimäräksi ja loppumaton jano kaivaa sisuksissa ja kuivaa suun tahmeaksi taulaksi. Tuuhea puisto vaan hiukkasen lieventää polttavinta paahdetta. Kuumana virtana kuin uunin lämpö läiskähtelee päivän hehku katukiviltä ja seinustoilta siimeiseen puistoon ja raitistuu hiukan, tosin vain hiukan.

Velttoina vetelehtivät ihmiset, täyttävät puiston, sillä on sunnuntai-iltapäivä ja tarkoitus on — tappaa aikaa ja katsella miten toiset siinä onnistuvat.

Mutta malttavatko kaikki tappaa aikaa? Ei! Tuolla kuljettaa rämisyttää ajuri tavarakuormaa. Tuolla joukko työläisiä rasvasissa puseroissa kiiruhtaa ohi, tuossa laahustaa vanhus raskaan taakkansa kanssa ja yleinen liikenteen humu täyttää ilman.

Tämä on sitä elämää, kuohuvaa, elämänhaluista, täynnänsä olemassaolon taistelua, mietin istuessani puiston penkillä. — Minäkin tapan aikaa omalla tavallani. — Salaperäiseksi kuviteltu ja yhä uudelleen kyselty "elämän tarkoitus" selviää vähitellen nyt näkemäni ja elettyjen muistikuvien vaihdellessa. Joukko työmiehiä, mitkä äsken kulkivat ohi, samoin kuin ne lukemattomat joukot siellä ja täällä taistelevat ikänsä syntymästä hautaan asti epätoivoista taistelua saadakseen itselleen leipää ja rääsyjä ympärilleen. Ne suovat itselleen ainoastaan sangen niukan levon vuorokaudessa, t.s. elämä sen heille suo. Mihin tähtää heidän korkein pyrintöperänsä, se lakkaamaton kohtuuton taistelu olemassaolosta? Mihinkä tähtää? Saadakseen riittävästi ruokaa, siistit vaatteet ja mahdollisesti oman konnun asuakseen! Enempää eivät he pyydä elämältä ja tämäkin ohjelma jää useimmalta loppuun suorittamatta.

Tuo kiinalaisnaikkonen tuossa vilkasliikkeisellä katuvierustalla, joka on istunut siinä jo useimpia tunteja kansanjoukkojen jaloissa, pölyssä, liassa ja päivän polttavassa paahteessa, ei näköjään pyydä elämältä niinkään paljon. Hän on kiertänyt keski- ja osiksi yläruumiinsa ympärille mustia likaisia riekaleita kankaasta, joka aikoinaan on kuulunut hiilisäkkiin. Hänen pikku lapsensa piehtaroi vallan alastomana ja kuparinruskeana katukäytävällä, pikku kätösillään työntäen ja haparoiden suuhunsa jotakin muodotonta rojua. Jos hän saa ohikulkioilta ruplan tai nokareen mustaa leipää, on hänen elämäntarkoituksensa täytetty — siltä päivältä. — Vatsantäyteinen ruokaa on hänen käsityksensä ja myöskin kokemustensa mukaan saavuttamaton unelma.

Asemalla höyrysi lähtövalmis juna lastattuna nuorilla elämänhaluisilla miehillä matkalla rintamalle. Mitä varten? Tappamaan ja tapettavaksi tieteen ja tekniikan uusimpien välineitten avulla! Mitä varten tapettavaksi? Sitä varten että jälkeläisille koituisi paremmat elämisehdot ja rauhaisampi tulevaisuus. Maailmansodan jättiläinen oli edellisinä vuosina niellyt kymmeniä miljoonia ihmisuhreja, voimakkainta elonhaluisinta väkeä, pelkästään siitä syystä että suurkapitalistit saisivat riista-alueita ja palkkatyöorjia.

Sitten puistossa on vielä havainnoitsiaa varten melko valikoima erilaisia ihmistyyppejä. Tuossa on "eurooppalaisesti" puettu mutta kasvoista ja käsistä nähden metallityöläinen, kielestä päättäen saksalais-puolalaista kansallisuutta. Vaimo tuudittaa korivaunussa pienokaistaan, mies loikoo nurmikolla aimo kasa kirjoja sekä kuva- ja sanomalehtiä vierellään. Mitä näenkään kirjakasassa: Büchner: "Liebe und Liebesleben in der Tierwelt" = Rakkauselämä eläinmaailmassa. "Die Wunder der Natur", Knipen: "Evolution in the Past". Lisäksi sekä venäläisiä, että ulkolaisia kuvalehtiä, päivälehtiä y.m. Mies oli siis näköjään sivistynyt, puhui eurooppalaisia kieliä ja oli ainoa puistossaolioista, joka ei tappanut aikaa vaan kehitti itseään, s.o. käytti olemassaoloaan hyödyllisesti.

Sitten näen puiston penkillä keikarimaisesti puetun ja levottomasti liikehtivän nuoren miehen, kaikesta päättäen ei hän ole ottanut laisinkaan osaa yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tuotteiden kartuttamiseen vaan kuluttamiseen. Hän on näköjään elänyt isänsä ryöstösaalista tuhlaamalla, elänyt ja huvitellut. Keikaria vastapäisellä penkillä istuu puhkuen ja hikeä pusertaen ylimääräisesti lihavuudella kuormitettu vanha herrasmies, luultavasti entinen tehtailia tai pankkiiri. Nyt nauttii hän muinaisen loistonsa ihanista muistoista ja palkkatyöläisiltään saalistamistaan miljooneista, niillä kykenee hän loihtimaan itselleen vielä ihanan huolettoman elämän.

Miten erilaisia olemassaolon asteikkoja olenkaan lyhyessä tuokiossa huomioinut. Saadakseni niistä jonkunlaisen keskiarvon olemassaolevalle elämälle, otan kynän ja suoritan laskelmaa sanomalehden reunaan:

Kiinalaiselle asetan numeron 2; taakkansa alla laahustava vanhus saa numeron 4; joukko työläisiä numeron 6; ajuri numeron 8; metallityöläinen numeron 10; keikarille 20 ja pankkiherralle niinikään 20. Lasken saamani numerot yhteen ja saan summan 70. Löytääkseni siitä keskiarvon, jaan sen tekijäin luvulla, siis 7:llä, keskiarvoksi tulee niinmuodoin luku 10, s.o. metallityöläinen.

Siinä on siis elämän tarkoitus toistaiseksi. Nostaa saamani keskiarvon alapuolella olevat ja painaa sen yläpuolella olevat samalle keskitasolle ja kun se on suoritettu alkaa keskiarvon kohoaminen, mutta ei siihen suuntaan missä keikari ja pankkiherra olivat, sillä he edustivat taantunutta sivuhaaraa kehityksen ketjussa, vaan kohti kirkasta valoisaa tulevaisuutta ilman päämäärää, missä itsetietoinen ajatus, tuo ihmeellinen käsittämätön aineen muoto, korkeampi ja kaikkivaltiaampi kuin jumala, alistaa yhä laajenevassa määrässä älytöntä materiaa valtansa alle, — ja sitten? — Kehittää aivoainetta vihdoinkin perillepäästyn analyysin johdolla, tuottaakseen yhä hedelmällisempiä, suuria, jaloja ajatuksia olemassaolon huojistamiseksi ja lyhyen elämän yhtäjaksoiseksi nautinnoksi siihen asti kuin päiväntähti sammuu, maa kietoutuu jäiseen kääreeseen ja aivo-aine jähmettyy, kuivuu olemattomiin.

Moskovassa heinäkuulla 1918.