VÄLSKÄRI JA VIISI MUUTA VIRKAA.

Suomalaisten luokkasota-pakolaisten Kostroman lääniin Buin kaupungin lähelle perustama "Puuteollisuusliike Salama", eli "Savotta Salama", kuten venäläiset sitä sanoivat, oli oma pikkuyhteiskuntansa. Sillä oli oma raha, merkkipäivinä ilmestyvä sanomalehti, ylin hallintovirasto, välskäri, sairaanhoitaja, apteekki, talous- ja elintarve-"ministeri", oma tuomioistuin ja siviiliosasto, joka purki ja yhdisti avioliittoja, milloin asialliset ei semmoista arvanneet ottaa omalle riskilleen. Oli oma maa-alue metsineen, niittyineen, oma järvi ja oma rautatie, 600 metriä pitkä, oma höyrymylly, puusepänverstas, peltisepän verstas, suutarin verstas, missä johtajana toimi Venäjän edesmenneen tsaarin Nikolai II:n hovisuutari Juntunen, suomalainen mies muuten, kuten kaikissa tärkeissä paikoissa pitääkin olla juuri suomalainen. Sanoi valmistaneensa vielä viimeksi kestävät jalkineet keisarilliselle perheelle Siperian matkaa varten. Sitten oli ompeluverstas, mitä kansan kesken sanottiin "ruumiinvaatetusliikkeeksi". Diplomaattisia suhteita ulospäin edusti lähetystö esittelijäsihteereineen ja kielenkääntäjineen, joukko kauppa-asiamiehiä, oma arkkitehtuuritoimisto, johtajana taiteilia arkkitehti Ahrenberg, ja muita lukemattomia seikkoja mainitsemattakaan, oma sähkövalo, oma miliisilaitos ja oma — sotaväki. — Mitä muuta hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa enään kaipaisikaan.

"Tämähän oli suorastaan virkamiesten luvattu maa", päättänee varmaan lukia, kuultuaan että yhteiskunnan väkiluku teki vaan kolmisen sataa, lapset ja imeväiset siihen luettuina, mitkä myöskin vaistomaisesti piileksivät täällä valkoista vihaa paossa — ja niinhän se olikin. Onhan Suomessa kuntia missä väkiluku on kymmenisen kertaa suurempi, saamatta silti nauttia oman rahan, oman rautatien, oman diplomaattikunnan ja keisarin hovisuutarin tuottamia etuja. Siitäpä riposikin vähintäin virka mieheen ja paraimmille viisi. Suuritöisiä tehtäviä ne muuten olivat, se tulkoon sanotuksi, eikä mitään kunniavirkoja, vaikkakin "Savotta Salaman" yhteiskunnalla, etenkin alkuaikoina, oli vähintäin puolikommunistinen luonne, s.t.s. talouskommunistisen yhteiselannon ja yhteishankinnan muodossa, mikä järjestelmä pitäisi vähentää virka- ja toimihenkilöitten luvun mitättömän pieneksi. Saadut kokemukset kumminkin puhuivat semmoista selvää kieltä, ettei suomalainen luonne sovellu yhteiselantoon ja -talouteen vielä muutamien tuhansien sukupolvien aikana, ei ainakaan hirmuisesti riitelemättä. Kun hallintoneuvosto kannattavien liikeperiaatteiden pohjalla, huomioonottaen elintarpeiden saantimahdollisuudet, määritteli väestölle jaettavat elintarveosuudet, mitkä olivat vähintään puolta suuremmat kuin yhteiskuntamme ulkopuolella olevilla, riiteli työväestö tehdaskomiteansa kautta niitä vastaan ja toivotti kaikki kannattavat liikeperiaatteet hiiden kattilaan. Työteho oli pieni, mutta ruokahalu suuri ja semmoinen näyttää olevan määräävänä periaatteena muissakin yhteistalouksissa.

Olin semmoisissa tehtävissä tehdasyhteiskunnassamme, missä opin tuntemaan suomalaisen luonteen juuri niitä kielteisempiä puolia.

Ensinnäkin toimin tehtaan virallisena välskärinä, saaden kaupungin sairaskassan puolesta erikoispalkan. Kirjoitin reseptiä Buin apteekkiin lääkkeistä mitä ei ollut omassa varastossa. Koetin toteuttaa sitä kultaista sääntöä, että helpompaa on tautia estää kuin parantaa ja onnistuinkin siinä niin, että mitään tarttuvia kulkutauteja ei tehtaalla ollut, vaikka pilkkukuume ympäryskylissä kaatoi väkeä. Ainoastaan viatonta laatua olevia "vilustumistapauksia" sattui silloin tiheämpään kun apteekkimme spriivarastoa lisättiin ja hermokohtauksia eräissä naisissa "valeriaana" tilauksen saavuttua.

Ja sitten ne viisi muuta virkaa?

No niin! Olin Hallintoneuvoston jäsen, Teknillisen komitean sihteeri, Kouluneuvoston jäsen (tehtaalla oli myöskin oma kansakoulunsa), Talous- ja metsätöitten johtaja ja tehtaan Talous- ja elintarveasiain päällikkö. Siinähän niitä jo olikin otsikossa mainittu määrä, joihin sitten sisältyköön epälukuinen joukko muita tehtäviä.

Olen luetellut nämä kunnioitusta herättävät virka-arvot näin yksityiskohtaisesti, saadakseni arvoisan lukijan käsitteistä poiskitketyksi erään vakiintuneen harhakäsitteen, sen nimittäin, ettei virka-arvot aina tuota kultaa ja kunniaa virkamiesten luvatussakaan maassa, siitäkin huolimatta että ne ovat rahallisesti hyvin palkattuja. Asia on näet siten, että porvarillisessa yhteiskunnassa ostetaan ja saadaan rahalla mitä tarvitaan, kommunistisessa yhteiskunnassa sitävastoin ei käytetä rahaa laisinkaan, vaan tehtyä työtä vastaan saadaan kulutustarpeet. Kumpaisessakin yhteiskunnassa on siis toimeentuleminen turvattu joko paremmin tai huonommin, mutta kun seisoo toisella jalallaan porvarillisessa ja toisella kommunistisessa yhteiskunnassa, t.s. ei kummassakaan, vaan sillä välimaalla, joutuu edelläsanotunlaiseen tilaan. Kun osa väestöstä pitää kiinni kannattavista liikeperiaatteista ja tuottavasta työstä, toisen osan huutaessa semmoisia joutaviksi jutuiksi, on seuraus edelläsanotunlainen. Jokaikisessä tilissä kyllä nostettiin palkkoja roimasti, mutta seudun talonpojat ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta nostivat elintarvehintoja siinä määrässä, että säästävinkin pysyi aina hienossa velassa. Tuhlareille sitä velkaa karttui niin paljon että ainoastaan jumala sen jaksoi anteeksi antaa.