SURMAN MAILTA.
Reading edition
Jouduin vuoden 1919 lopulla matkustamaan Venäjän n.s. pohjoisella radalla. Sattumalta tapasin Venäjän puna-armeijassa toimineen suomalaisen pojan. Kun meillä oli vuorokautinen keskeymätön matka, lyhensimme sitä pakisemalla kokemuksiamme. Hän kertoi toimistaan osastonpäällikkönä Siperiassa ja seikkailuistaan siellä kuluneen vuoden aikana.
"On se ollut hulinaa eri tavalla se kulunut vuosi", sanoi hän rentoon, poikamaiseen tapaan. "Ensin tappelin Koltshakia vastaan, sitten talonpoikais- ja teserttikapinoita kukistelemassa. Sillä välin sairastuin pilkkulavantautiin, olin kirgiisien vankina ja muuta semmoista vaihteeksi…
"Olin joukko-osastoni kanssa matkalla Omskiin etelästä. Surma raivosi niillä mailla pahimmoisin. Jokaisella isommalla asemalla oli joku yleinen rakennus muodostettu sairaalaksi, lavantautisairaalaksi, mitkä olivat ääriään myöten täynnä sairaita, toisia tuotiin jokapäivä lisää sekä ohikulkevista junista että paikkakunnalta ja entisiä raatoja ei kukaan korjannut pois.
"Matkaa tehtiin sangen hitaasti. Joukko-osastoni majaili toisilla paikkakunnilla jopa kuukaudenkin, kuljeksien ympäristöllä asettelemassa kapinoita junamme seistessä asemalla. Eräänä aamuna ilmoitettiin jossakin vaunussa, majailimme nim. junassa, olevan viisi sairastunutta ja toisessa kolme, nähtävästi lavantautia. Sitä olin pelännytkin, sillä paikkakunnalla oli tauti raivonnut jo pitkät ajat. Mikä pahinta, oli parhain toverini Janne, Viipurin puolesta kotoisin ja pari muuta suomalaista poikaa sairastuneet myöskin. Komensin pojat kantamaan sairaat lähellä olevaan sairaalaan. Ei kukaan tartunnan pelossa totellut käskyäni. Otin itse sairaan hartioilleni ja menin. Avasin sairaalan oven, mutta jäin tyrmistyneenä tuokioksi tuijottamaan edessäni olevaa näkyä. Olin kyllä viimeaikoina nähnyt yhtä ja toista tavallisuudesta poikkeavaa, tottunut semmoisiin näkemyksiin, mutta tämmöistä en edes osannut kuvitellakaan. Isonlainen 'ruuma', näköjään ollut toisen luokan odotushuone, oli muodostettu sairaalaksi tai oikeammin se oli nyt ruumishuone, eikä edes sekään, vaan kalman luola, joka oli lähes puolillaan mätänevää, kuolettavasti löyhkäävää ihmismassaa. Avatessani syöksyi ovesta, sanoisinko vihertävä paksu löyhkä, joka jäykistytti siihen paikkaan kuin huumaava myrkky…
"Alimmainen kerros oli jo hajaantumistilassaan olevaa mätänevää massaa, missä miljoonat madot olivat päässeet odotettuihin oikeuksiinsa; sitten oli useimmassa kerroksessa päällekkäin sikin sokin myöhemmin kuolleita, vääntynein kasvoin ja nurinkääntynein silmin. Usealta oli muodottomaksi sinerväksi möhkäleeksi turvonnut kieli työntynyt suusta ulos ja näytti siltä kuin olisi hän valkein hammasrivein pidellyt lihamöhkälettä. Eräs oli kuolinkamppailussaan iskenyt hampaansa toverinsa kurkkuun — janon pakoittamana nähtävästi — ja kiertänyt kätensä ja jalkansa hänen ympärilleen kuin vampyyri… ja sitten, sitten oli päällimmäisenä kerroksena vielä eläviä ihmisiä, viime päivinä sinne tuotuja, joista jotkut hiljaa vaikeroivat, toiset taas makasivat kamalasti tuijottavin silmin edes päätäkään kääntämättä.
"Ainoastaan hetken epäröin mitä oli tehtävä, sitten tein päätökseni: Minkä kuolema on merkinnyt sen se saakoon, olinhan siihen tottunut jo rintamalla. Tänään tämä, huomenna jo ehkä minut kannetaan samaan ruumiskasaan, kalman luolaan, mistä lääkärit ja henkilökunta olivat jo ammoin paenneet, jos niitä siellä koskaan oli ollutkaan. On tapauksia elämässä jolloinka ei tule enään kysymykseen mikään sääli, ei voi eikä saa tulla… Otin sairaan uudelleen selkääni, kuin olin sen laskenut oven edustalle, ja astuin ruumisröykkiön päälle. Elävät naamat litisivät ja vääntyivät raudotettujen kenkieni alla, kuului parahduksia ja uikutusta…
"'Toveri, toveri! älä jätä tänne… vie pois', vaikeroi sairaani — viskasin hänet ruumiskasaan… Minkä minä sille voin, että näin piti tehdä, mutta niin kumminkin piti tehdä, siitä olin varma. Yhtä tunteeton olin niille heikoille pyynnöille: 'Toveri… vettä… apua…!' mitä ympärilläni kuulin ja riensin hakemaan toisia sairaita.
"Mutta mihin kätkeä sairastuneet suomalaiset. Kalman luolaan en niitä vie ja vaunussa en niitä uskaltanut pitää, sillä paikkakunnan sotilasjärjestöjen taholta oli semmoinen ampumisen uhalla kielletty ja tarkastuksia toimitettiin myötäänsä. Sairaalaan muka piti viedä sairaat!
"Jannen suhteen en hetkeäkään epäröinyt. Hyvä tuttava maailmanrantaa kiertäessä on kallisarvoinen kuin itse elämä ja Janne oli semmoinen. Rintamilla ja muissa seikkailuissa oli monen monet kerrat oman henkensä kaupalla elämäni pelastanut. Päätin hänet kätkeä vaunuuni ja hoitaa parhaani mukaan, tuli mitä tuli. Mutta ne toiset sairastuneet suomalaiset… Heimotunne, veriheimolaisuus veti… suomalaisiahan ne, kuin veljiä ikään… rinnan tapeltu ja näytetty oikeata suomalaista sisua…
"Asukaa vaikka vaunussakin, mutta koettakaa kaiken nimeen välttää tarkastusta, sillä minun pääni ei ole silloin lujassa…, sanoin niille.
"Kun Janne alkoi toipumaan päin, sairastuin minä, mutta kun ihmisellä on kova usko elämään ja se on nuori, niin ei tautikaan sitä voita. Minulla oli vaistomainen tunne että piti syödä, syödä niin paljon kuin maha veti ja se minut nähtävästi pelasti. Muistan Jannen sanoneen huonommillani ollessani, kun hetkeksi heräsin horrostilasta: Lihaa, lihaa! ja kuin sitä sain olin raadellut sitä kuin nälkäinen koira ikenet irvissä.
"Sitten tuli lähtö ja junan tarkastus. Olin sangen heikko, mutta kun kuulin sanan: tarkastus, muistui kalman ruumiskasa mieleeni. Kimposin ylös ja sitten ulos. Piileksin siellä kunnes juna lähti, sitten puhvelin päälle, jossa sain 'raitista tuulta' enemmän kuin halutti. Seuraavalla asemalla pääsin vaunuuni, kun tarkastus oli ohi.
"Kuten jo sanoin toivuin siitä verrattain pian, mutta joukko-osastoni supistui kahdellakolmatta osalla ja suomalaisiakin meni viisikolmatta mäkeen.
"Oltuani edelläkerrotun jälkeen jonkun aikaa Omskissa, sain määräyksen osastoineni siirtyä kirgiisiaroille Altain vuoriston lähelle, sillä siellä vastakumous nosti päätään…
"Majailimme eräässä arokylässä. Sikäli kuin olin hankkinut tietoja, piti tämä olla verrattain rauhallinen etappipaikka, josta sopii pitää silmällä sissiileviä kapinallisia talonpoikia. Mutta kuinkas kävikään. Eräänä yönä ilmoitti tiedusteluamme että olimme saarretut ja aijottiin käydä juuri kimppuumme. Aseisiin pojat! huudahdin ja painauduin ulos. Ryssät aikoivat olla tottelematta. 'Tekö p—keleet taaskin tappeluttaisitte meillä suomalaisilla itsellenne voiton', sanoin. Ulos ja ketjuun joka mies taikka nagaanista lähtee ensiksi teille…
"Tappelu oli kuuma, mutta lyhyt. Ryssät heittivät heti aseensa ja antautuivat. Ylivoima se olikin, ehkä noin viisitoistakertainen. Näin ettei ollut muuta tehtävää kuin yrittää murtautua ulos, mutta siinä hupenivat suomalaisetkin ja kun olimme juuri pääsemäisillämme, saarti meidät uusi joukko-osasto. Niinkauan ammuin kuin patruunat loppuivat, sitten olin kiinni. Aamun laume kajasteli kuun valaiseman rannattoman suola-aron itäisellä taivaanrannalla. Vangit olivat koottuna joka puolelta sankoilla miesjoukoilla ympäröidyn piirin sisään. Venäläistä kansallisuutta olevat komennettiin astumaan oikealle puolelle ja muukalaiset vasemmalle: 'Ei mennä vasemmalle', kuiskasin vieressäni olevan Jannen korvaan, 'niillä on piru mielessä'. Kun jako oli tapahtunut alkoi aseettomien muukalaisten teurastus alkuperäisellä ja villillä tavalla tietenkin. Ensin silvottiin jäseniä, sitten vähin erin kiduttamalla tapettiin. Suomalaisia ei siinä monia ollut, ne olivat kaatuneet suurimmaksi osaksi.
"Mutta eikös nuo musta-sieluiset ryssät, kai oman nahkansa säilyttämiseksi, antaneet minua ilmi sekä päälliköksi että suomalaiseksi ja Jannea myöskin. Kurjat saatanat, sanoin niille, mutta mitä se enään auttoi. Käteni sidottiin hihnalla mikä solmittiin ratsumiehen satulaan, sitten jalkineet pois jalasta ja sitten juoksemaan ratsastavan kirgiisin rinnalla pitkin teräväpintaista suola-aroa. Suoritin sen kokeen loistavasti, sillä olen juoksija, toisin sanoen täydyin sitä olla, sillä oli se kumminkin parempi juosta kuin laahata maassa. Jalkani oli verillä kyllä, mutta kipua en vähääkän tuntenut, enkä masennusta, pelkoa puhumattakaan… Yksi elämä menetettävänä… ennemmin tai myöhemmin, sama se… Muulloinkin olen tämmöisessä 'ahtaassa' paikassa tuntenut saman poikamaisen, sanoisinko ylimielisen tunteen. Koko elämä tuntuu niinkuin se olisi jotakin pahanpäiväistä ilveilyä.
"Loppuyöksi työnnettiin minut Jannen kanssa eräänlaiseen vankilaan, se oli jonkunlainen viljaelevaattori, sillä se oli puolillaan — vehnää, johon jalat vajosivat kuin löysään hiekkaan. Pakeneminen kyllä näytti mahdottomalta, mutta kätkeytymistä sieti ajatella. Vehnän sisään ei päässyt omin neuvoin, vaikka miten olisi yrittänyt, sen tulin nyt kokeneeksi, mutta orsilla oli joukko raavaan vuotia kuivumassa. "Kätkeydymme niihin", sanoin Jannelle toivorikkaana ja se onnistuikin mielestämme niin hyvin, että voimme levollisina odottaa aamun valkenemista.
"Nukahdettuamme pari tuntia, lopen väsyneitä kuin olimme, olivat punaset vallanneet kylän ja kapinalliset vetäytyneet arolle."
* * * * *
Uudelleen tavattuani alussamainitun suomalaisen pojan, vuosikauden myöhempään, kertoi hän lisää kokemuksiaan:
"Harhailin Siperiaa ristiin rastiin kevääseen 1920 asti, kunnes Koltshak oli karkoitettu Baikalin tuolle puolelle. Mutta sen perääntymistie, kuten yleensäkin rintamaseudut, joutuivat kaameiden näytelmäin todistajiksi, mitkä vasta tulevaisuus voi tasoittaa ja unehduttaa. Se prosessi mitä Venäjän vallankumous on käynyt, nyt käy ja vasta tulee käymään, on voimakkaampi samassa suhteessa kuin se on jälessä yleismaailmallisesta henkisestä ja teollisesta kulttuurista. Venäjän kansa on oppinut kärsimään ja unohtamaan. Siitä syystä ja asiain valitettavan laadun vuoksi tulee monen monet kärsimysnäytelmät häipymään unhoon hipaisemattakaan historian lehtiä. Esimerkin vuoksi kerron eräitä semmoisia jatkoksi edelläkertomilleni kokemuksille:
"Kun Koltshak oli pakoitettu perääntymään 'pääkaupungistaan' ja samalla hallintokaupungistaan Omskista rientomarssissa itään päin, seurasi hänen kintereillään 'bolsheviikkikauhun' ajamina suunnattomat pakolaislaumat. Koltshakin, perääntyessä oli paikallisen väestön vallannut semmoinen pakokauhu, että pakolaisjunat, joita tuli myötään ja jotka polttoaineiden ja veden puutteessa pysähtyivät ja ruhkaantuivat Siperian radan toisille raiteille, muodostaen lopuksi toista sataa virstaa pitkän vaunu- ja veturijonon Omskista länteen päin. Vaunut olivat tulvillaan pakolaisia, joita oli kerääntynyt ja Koltshakin 'vanavedessä' kulkeutunut hänen pitkällä noin 3,000 virstaisella perääntymistiellään Wjatkan rajoilta asti. Kun tämmöinen pakolaistulva ruhkaantui paikalleen keskellä Siperian ankarata talvea, niittivät nälkä ja pakkanen runsasta satoa. Siten pysähtyneistä junista ei kukaan välittänyt, jokainen huolehti vaan omasta itsestään. Vasta bolshevikkien rintamain saavuttua alettiin niitä tarkastella ja tavattiin useimmista vaunuista joukottain kuoliaaksi nääntyneitä, paleltuneita ja tönkiksi jäätyneitä ihmisruumiita. Täten menetettyjen ihmishenkien lukumäärä oli laskettava tuhansissa.
"Samana aikana valtasi bolsheviikkipelko ja pakokauhu myöskin Koltshakin hallintokaupungin. Omskin esikaupungissa Irtisch-joen toisella puolella sijaitsevasta suuresta sairaalasta, mikä oli muodostettu sotilassairaalaksi, olivat paenneet koko henkilökunta: lääkärit ja sairaanhoitajat niin tyyten, että avuttomat sairaat, jotka eivät kynnelle kyenneet muutamassa päivässä paleltuivat kuoliaaksi. Bolshevikkien saavuttua ja jouduttua sairaalalle, korjattiin sieltä 1,500 paleltunutta ihmisruumista, joista ainoastaan pieni osa oli vielä hieman hengissä, mutta kuolivat heti lämpimään siirrettyä, kaikki muut olivat tönkäksi jäätyneitä.
"Pieni Taaran kaupunki Omskista itäänpohjoiseen päin sai myöskin olla järkyttävän murhenäytelmän todistajana ennen Koltshakin rintaman sieltä poissiirryttyä. Joukko kaupungissa majailevia Tsekko-slovakkeja olivat bolshevikkien nopeasta tulosta rohkaistuneina salaliittoutuneet paikallisten asukasten kanssa kukistamaan koltshakilaiset kaupungissa. Kaikessa hiljaisuudessa valtasivat he asearsenaalin ja anastivat sieltä kiväärejä ja patruuneja. Kiväärit olivat japanilaismallisia, mutta onnettomuudekseen olivat he pimeässä suurella kiiruulla kahmimansa patruunat saaneet kaikki toiseen kiväärilajiin kuuluvia. Niillä ei siis voinut ampua. Koltshakilaiset saatuaan tiedon anastuksesta ja siinä tapahtuneesta erehdyksestä, vetivät kaukaa kaupungin ympäristöltä umpinaisen saartoketjun salaliittolaisten ympärille, mikä loppujen lopuksi tiukennettiin kaupungin torille ja siinä kaikki suoraa sanoen 'aseettomat' salaliittolaiset teurastettiin viimeistä miestä myöten."