MUINAISSUOMALAISTEN ASUMUSALUEILLA.
Reading edition
Arkeologia ei ole vielä lopullisesti voinut selvittää milloin suomensukuisten heimojen "kansainvaellus", siirtyileminen niiden alkukodista keski-Aasian ylängöiltä alkoi länttä ja pohjoista kohden halki laajan Venäjän. Mutta todennäköisesti se tapahtui jo hyvin varhain, otaksuttavasti vanhimman kivikauden lopulla, sillä jo noin 4,000 vuotta sitten oli suomalaisheimojen siirtyileminen ulottunut ei ainoastaan Karjalan kannakselle vaan läntiseenkin Suomeen. Siirtyileminen luultavammin on tapahtunut sangen hitaasti lukuisien vuosituhansien kuluessa, sikäli kuin sen aikaiset ravintolähteet, metsästys ja kalastus, sekä nuoremmalla kivikaudella myöskin maanviljelys ovat seutukunnalta ehtyneet.
Eittämättömästi monet myöhemmän tutkimuksen esiintuomat seikat, kuten suomalaisaiheiset ikivanhat paikkainnimet y.m. tukevat sitä väitelmää, että suomalaisheimot sangen varhain, jopa ensimmäisinä asukkaina ovat kansoittaneet melkoisimmat osat laajaa Venäjää, etenkin siirtymäseutujensa valtaväylien, Volgan ja sen lisäjokien latvaseutujen silloisia erämaita. Suomalaisheimojen historian kehto siirtyisi niinmuodoin aimo askeleen menneisyyteen. Keski-Aasiaa pidetään myöskin ihmiskunnan kehtona. Venäjä on saanut asutuksensa samoista lähteistä kuin pohjois- ja länsi-Eurooppa ja myöskin osaksi samoja kulkuteitä mitä suomalaisheimot lähtivät pyrkimään länteen ja pohjoiseen. Venäjän kaakkoiset ja eteläiset seudut, kuten länsi-Eurooppakin olivat jo suurella jääkaudella asutettuja. Heimot säilyivät puhtaina ja eristettyinä vieraista vaikutteista. Säilyttivät kansallisuutensa, kielensä ja tapansa, valitsivat asunto-alueensa ja hallitsivat niitä vieraiden heimojen anastuspyyteiltä. Tekisi mieli edellyttämään, että suomalaisheimot vallan ensimmäisinä uutisasukkaina ovat kansoittaneet vielä silloin asumattoman Venäjän laajoja erämaaseutuja siirtyessään hitaasti mutta varmasti vuosituhansien vieriessä ja yhä voimistuvien slaavilaisheimojen työntäessä länteen ja pohjoiseen ja sitten varsinaisena ydinjoukkona kieleltään ja kansallisuudeltaan itsenäisenä saapuivat vihdoin Suomen niemelle sen sukulaisheimojen jäädessä rippeinä sinne tänne laajaa Venäjää.
Jos näin olisi asian laita — ja sitähän tukee kieleltään ja kansallisuudeltaan eheän heimokunnan säilyminen ja siirtyminen kokonaisen maanosan läpi — niin voitaisiin tuo kansainvaellus katsoa alkaneen, kuten sanottu, jääkauden loppupuolella noin 100,000 vuotta sitten. Volgaa ja sen pariin sataan nousevaa lisäjokiverkostoa, mitkä ovat jääkauden tuotteita, voidaan pitää pääkulkutienä siirryttäessä länteen päin.
Kostroman lääni — Kostroma johdannainen sanasta Kostjarko = Kokkotuli — sijaiten Volgan sivuhaaran Kostromanjoen alueella, on muinaissuomalaisten ikivanha asutuskeskus. Paikallisten asukkaiden kertoman mukaan pitäisi Kostroman läänin jossakin kolkassa olla säilyneenä suomenkielinen murre, muistona, kuten he sanovat, ikivanhasta suomalaisasutuksesta. Eräät paikkain, esineiden ja kyläin nimet niinikään viittaavat eittämättömästi suomenkielen muinaisiin peruihin näillä mailla. Kostroman jokeen Buin kaupungissa laskeva haarajoki — mainitakseni vaan yhden esimerkin — saa alkunsa nelikymmenisen virstaa idempänä olevasta Kalitshinin järvestä, on nimeltään Vjooks, mitä erään paikkakunnallisen tieteellisesti sivistyneen henkilön tiedonannon mukaan pidetään johdannaisena joen ikivanhasta alkuperäisestä suomalaisesta nimestä Vuoksi, Vjook = Vuoksi. Tämä ja muut paikkain nimitykset, sekä kesällä 1919 Kostromanjoen pohjalieteestä löytämäni — kivikirves, suomalaismallinen nuorempaan kivikauteen kuuluva, viittaavat siihen, että Kostroman lääni, nimenomaan Kostroman ja sen lisäjokien seudut ovat suomalaisheimojen ensiksi asuttama ikivanha asutuskeskus, heidän siirtyessään pitkien ajanjaksojen vaihdellessa ja toisten heimojen työntämänä länttä kohden.
* * * * *
Istun Kostromanjoen rannalla haalean lämpimänä heinäkuun iltana. Aurinko, usvasta ja suurien metsäpalojen savusta veripunaisena ja loistottomana, on painumassa lännen maille, sinne pohjoisen kotimaan rakkaille rannoille. Haaveilen. Tunnen tulevani hentomieliseksi. Tällä kertaa suon itselleni jonkin minuutin oikeuden siihen, niin sopimatonta kuin semmoinen näin pakolaiselämässä onkin. Mielikuvituksessa siirrähdän ajassa 10 vuosituhatta taaksepäin. Ikimetsät reunustavat joen tulva-alueita, mitkä toisin paikoin laajenevat mahtaviksi runsasheinäisiksi luonnonniityiksi joen kahden puolen. Ainoana valtiaana tallustelee mesikämmen rämeisiä metsiä ja talvisen kuutamoyön rauhaa rikkoo susilaumojen ulvonta, mikä kuorossa kajahtelee suunnattoman erämaan kaikilta kolkilta. Mesikämmenkö oli ainoa valtias tämän suurenmoisen sydänmaanluonnon keskellä? Eipä suinkaan! Ihminen hyvin valmistettuine kiviaseineen oli lyönyt rajapaalunsa merkiksi etuoikeutetusta valta-asemastaan. Mesikämmenkin sitä karttoi ja susilaumat vaan varkain käväsivät tarkastamassa hänen asumuspiiriään rauhaisena yösydämenä, kuin luonnon valtias nukkui.
Eräs suomalaisheimokunta oli hiljattain painautunut silloin nimetöntä Kostroman jokilaaksoa Volgalta ylös tänne rauhaisan jylhiin erämaihin, etsimään uusia riista-alueita. Täällä ylempänä oli vielä vallan rauhallista. Ei jälkeäkään ihmisasutuksesta. Ei ohi vaeltaneen metsänkävijän tulisiaa edes ollut näkynyt kuljetulla melkoisella taipaleella. Se rauhoitti heimokuntaa. Joki tarjosi runsaasti antimiaan. Heti ensi yrityksellä saatiin miehenmittaisia "monnia", kyhmyniskaisia haukia ja pienempää kalaa viljalti. Metsä vilisi täynnänsä riistaa, turkiseläimiä ja muita. Tulvaniityt tarjosivat mehevää ruohoa heimokunnan kotieläimille ja myöhemmin asutuksen vakaantuessa viljelysalueita. Asumuksia parannettiin. Ylängölle kaivetut maakuopat laajennettiin ja seinättiin puuriuilla. Heimokunta toimi pääasiassa yhteishankinnan ja kulutuksen pohjalla. Asesepät valmistivat tuotteita koko heimokuntaa varten mukana tuodusta runsaasta raaka-ainevarastosta. Ravinnon hankintaan olivat kaikki kykynsä mukaan velvollisia. Asunnoistaan taas huolehtivat perhekunnat itse. Semmoisina oli talvella maakuopat ja kesällä kevyet kokkotuvat. Heimokunnan vanhin oli pätevä viimekädessä ratkaisemaan kaikki kysymykset lopullisesti, mikäli ne koskivat siirtokunnan sisäisiä asioita, riitoja y.m., mutta heimokunnan siirtyminen uusiin seutuihin, paikkain valinta, ryöstöretket ja sodankäynti yleensä ja monet muut ulkopuoliset asiat ratkaistiin joukkoneuvotteluissa, jotavastoin taas sotasaaliin jakoon vanhimmalla oli ratkaiseva sanavalta. Vanhimman asettaminen niinikään oli joukkopäätöksen tulos.
Pääasiassa tuommoinen kuva muodostautui yks, kaks mielikuvituksessani suomalaisten esipolvien vaiheista pitkiä aikoja sitten. Miten paljon ne ovatkaan kärsineet ja toivoneet monivuosituhantisen ajanjakson vaihdellessa, taistellessaan villiä valloittamatonta luontoa vastaan, sekä säilyttäessään sukunsa sen ja toisten vihamielisten heimojen tuhoamishalulta. Erikieliset olivat tietenkin vihollisheimoja keskenään. Kieli oli se tunnus, se yhdysside, mikä takasi ystävyyden, veriheimolaisuuden. Mutta nyt 15,000 vuotta jälkeenpäin istun minä haaveilemassa täällä ikävanhan heimo-asutukseni raunioilla, todistamassa valtaisen maailmankehityksen omituisista tuloksista. Vanhan heimokuntani elämän ja säilymisen ehtona oli veriheimolaisuuden tunnustaminen, minä sitävastoin olen täällä — eikö se ole kohtalon ivaa — pakolaisena nykypäiväisen heimokuntani veljessodan johdosta sen sanan kirjaimellisessakin merkityksessä.