SUOMALAINEN SIIRTOLA BUISSA.

Kansanliikkeiden luontaisimpana ominaisuutena on nostattaa pinnalle huonoja aineksia. Kuten hävittävät ainekset pyrkivät määrääviksi ihmisruumiin sairaustiloissa, niinpä yhteiskuntaruumiin kuumetilakin nostaa turmiollista pohjasakkaa pinnalle. Kaikenlaiset seikkailijat ja onnenonkijat ryömivät koloistaan ja käyttäen hyväkseen tasapainotilan häiriöitä yhteiskunnassa, toimivat itsekkäiden pyyteidensä perilleviemiseksi.

Suomen luokkasota nosti myöskin puujaloille suuren määrän seikkailija-ainesta, joitten lopputilitys on tullut sangen kalliiksi köyhälistölle luokkasodan päätyttyä, maksaen hengenmenetyksiä ja vankilakidutusta suuressa määrässä.

Semmoista huonoa ainesta työnsi tappioon päättynyt luokkasota suuret määrät rajan tälle puolelle — ainesta, mikä oli rosvonnut ja murhannut omaan taskuun, mutta luokkasodan laskuun — se sanottakoon suoraan, sillä historian tulee olla väärentämätöntä ja sitä oikeutetummin voi vetää aikoinaan porvariston tilille samoista monin verroin suuremmista rikkomuksista.

Rajan taakse vetäytyneiden suomalaisjoukkojen sijoittaminen oli kiireellinen ja vaikea kysymys, sillä joukot suurenivat Pietarissa joka päivä. Siksipä Buin siirtolapaikaksi hyväksyminen oli vaan väliaikainen toimenpide, missä laaja sotilaskasarmialue tyydytti asunnon saantia mutta ei muita vaatimuksia. Siirtolapaikka sijaitsi Kostromajoen rannalla Buin kaupungin laidassa, noin 200 virstaa itäänpäin Wologdan kaupungista Pohjoisen Siperianradan varrella. Toista sataa sotilaskasarmia tarjosi asunnon ehkä noin 5,000 hengelle, lukuunotettuna siellä vielä joku määrä majailevia itävaltalaisia sotavankeja.

Toukokuun aikana kertyi siirtolaan jo noin 4,000 suomalaista sotapakolaista, niistä enemmistö vaimoja ja lapsia pääasiassa rajaseudulta. Tämmöisen joukon muonittaminen ja vaatettaminen ei ollut leikin asia, etenkin kun joukkojen vaatimukset ja mieskohtainen etuileminen lisääntyivät sitä mukaa kuin huoleton, laiskelias elämä jatkui. Pienen pieniä työvelvollisuuksia, koskien vaan pääasiassa huoneiden ja ympäristön puhdistamista, ei tahdottu suorittaa, makailtiin vaan pitkät kesäiset päivät, tapeltiin ruoka-annosten suuruudesta ja kun oli kysymyksessä vaatteiden ja jalkineitten jako, noustiin sotajalalle keskenään ja etenkin siirtolan järjestäviä toimikuntia vastaan. Silloin oltiin verrattomia urhoja, pelvottomia ja moitteettomia. Luokkasodassa oltiin kunnostauduttu niin huomattavasti, että jos koko punasella armeijalla olisi ollut semmoinen kunto, olisi se helposti lyönyt koko suomalaisen valkoisen armeijan, vieläpä saksalaiset heidän kotimaassaan. Myöskin tavattoman uhkarohkeita ja pelkäämättömiä oltiin nyt: "Vielä ne lahtarit hierotaan nuuskaksi noin! (kädenliike). Olisipa ne nyt tuossa!" On huomattava, että valkoset olivat tästä 700 kilometriä länteenpäin. Niitä suunnattomia sotilaallisia ja muita ansioita ei siirtolan neuvosto ja taloustoimikunta tahtonut mitenkään voida hyvittää. Vaativimmille kyllä tuli kaartin palkka maksetuksi kaksi jopa kolmekin kertaa samalta ajalta. Jalkinepari (niitä jaettiin maksutta) vahvasta venäläisestä tököttinahasta kesti survoa korkeintaan kaksi viikkoa, silloin jo kiukkuisesti vaadittiin uusia. Alusvaatteita kului tuhottomasti. Leipomo syyti kidastaan lämmintä leipää kuin tulivuori laavaa, jopa päiväin pisimmällään ollessa puolitoista naulaa henkeä kohden. Keittiö suunnattomilla padoillaan höyryytti kaksi lämmintä ruokalajia päivässä ja kumminkin oli joukot tyytymättömiä ruokaan ja kaikkeen, niin että se siirtolan joukko, jos kukaan oli "vallankumouksellista".

On todellakin häpeäpilkku todeta vallankumouksessa olleen mukana noin huonoa ainesta.

Edellämainitut vaikutelmat esiintyivät siirtolan muussakin toiminnassa: Korttipeli rehoitti siinä määrässä, että siirtolan miliisilaitos sekaantui asiaan, takavarikoi korttihuijareilta yli 10,000 ruplaa ruplan vastatessa markkaa ja julisti ne menetetyiksi. Sukupuolitaudit rehoittivat. Siivottomuus ja syöpäläiset niinikään. Ja loppujen lopuksi yhteistalousperiaatteet saivat niin surkuteltavan iskun että optimistisinkin olisi joutunut epätoivoon. "Tavarat tasan syöpäläisiä myöten!" oli tunnussana, jopa yritettiin ja osin toteutettiinkin sitä pistinten avulla.

Edellämainitut reaaliset tosiasiat yleistettynä antaisivat väärän kuvan. Onhan selvää että sakilais- ja seikkailia-ainesta oli kotiutunut tänne melkoinen annos, ainesta, jotka ajoivat omia pyyteitään sekä Suomessa että täällä ja vaikuttivat kaikin voimin joukkopsykologian muokkaamiseksi mieleisekseen.

Valoisempiakin puolia esiintyi siirtolassa: Terveydelliset suhteet olivat tyydyttävät huolimatta raivoavista mitä pelottavimmista kulkutaudeista, kuten lavantaudista, pilkkukuumeesta, musta- ja isorokosta y.m. Kolme lääkäriä ja sairaala toimivat sillä tarmolla että kuolevaisuusprosentti, vaikeista kulkutaudeista huolimatta, oli perin alhainen, ainoastaan 14 % sairaalassa hoidetuista.

Kolmena edellisenä vuotena oli tuonen mies niittänyt runsasta satoa parakkialueella majailevien itävaltalais-saksalaisten sotavankien keskuudessa. Ensi sotavuonna kesällä 1915 riehui isorokko vieden jopa 500 henkeä päivässä. Toisena vuonna koleera ja kolmantena kesänä 1917 pilkkukuume vaativat nekin kymmeniä tuhansia uhreja. Armollinen tuoni teki tilaa uusille sotavangeille, joita tuotiin rintamalta.

Majakkana, miellyttävänä valopilkkuna siirtolan muuten vastakkaisien etuvirtausten ristiaallokassa voidaan mielihyvin mainita — sauna, suuri ajanmukainen laitos, mistä lähti oivallista suomalaista löylyä. Väkiluvun korkeimmillaan ollessa tapasi saunapäivinä olla pukuhuoneessa noin 75 henkeä, pesuhuoneessa sama määrä ja lauteilla kolmas mokoma yhdellä kertaa. Autuaallinen löylytunnelma sulatti jäykät rinnat niinkuin se haihdutti kademielen korkeimpaan asemaan pyrkiviä kohtaan. Ketä halutti, voi esteettömästi kiivetä yhteiskunnan (saunan) korkeimmille lavoille ja niittää siellä kuumaa ja kunniaa, kunniaa kovana löylymiehenä. Alhaisoon, s.o. alemmille portaille, kuuluvat olivat ylipäänsä kiitollisia siitä että jumala oli luonut heidät niin vaatimattomiksi, sillä kiipeilijät ja seikkailijat saavat aina kelpo "löylyn" niskaansa, tuli se sitten haukkumatulvan tai pihinän muodossa.

Parakkialue, missä 3—4 tuhatta ihmistä olivat asutetut noin 500 m2 alueelle, näytti ikäänkuin suurelta jättiläismäiseltä muurahaiskeolta, missä käytävillä vilisi mustanaan ihmisiä — työmuurahaisia, mitkä ahkerasti aamusta varhain vetivät korsia yhteiseen kekoon, sillä eroituksella ainoastaan, että samaa kortta veti kiukkuisesti toinen toisaanne ja toinen toisaanne päin, siksi kunnes korsi katkesi tai toisen kynnet heltisivät. Korsina esiintyi tavallisimmin rakastettavien maalaisimpien tai muiden venäläisnaikkosten maitopullot, munakorit tai leivänkannikkaat. Jo aamulla aikaisin kuin kesäinen aurinko unisena nousi Uraalin vuorien takaa ja peilaili itseään mustavetisessä Kostromanjoessa, olivat uutterimmat jalkeilla. Päivemmällä kun aurinko kaksin käsin hellitti hiostavaa lämpöä, kokoontuivat "eläinten ystävät" parakki-alueen laidalla sijaitsevan luonnonpuiston pehmeille karhunsammalmättäille totuttelemaan pikkukarjaansa "ulkoruokintaan" ja vihdoin iltapuhteella, kuin eloa antava aurinko jo heitteli viimeisiä kalpenevia suukkosiaan lännen mailta, rakkaan mutta karun kotimaamme kaukaisilta kunnailta, kokoontui "puistoon" nuorempi väki, se jolle kuuluu tulevaisuus, kisailemaan ja — korttia lyömään.

Siirtolan valoisammalle lehdelle on kumminkin merkittävä, että olihan sen siipiensä suojaan kokoama joukko toki kotoista suomalaista köyhälistöä, minkä säälitön luokkasota oli viskannut tänne suuren Venäjän laajaan, mutta enemmän karuun ja köyhään kolkkaan. Olihan se kuitenkin ollut vallankumouksessa mukana suistamassa alas sortovaltaa ja kukaties enemmistö niistä uhrautuvasti ja omaa etua tavoittelematta kärsinyt ja toivonut. Jos eivät he jaksaneet hankoittelematta ja itsekkäitä etujaan tavoittelematta sopeutua joukkojen edun suuren jalon periaatteen puitteisiin, niin oppivat he ainakin sitä nyt lyhyen katkelman, mikä on oleva suureksi hyödyksi elämän vastaisien vaiheiden varalle.