TEHTAALLA.
Reading edition
Tehdas peri Buin suomalaisen siirtolan työkykyisen väestön ja vielä muitakin syksyllä 1918, jolloin se tuli Suomalaisen Teollisuuskomitean haltuun. Tarkoitus oli lisärakentaa ja valmistaa se tuottamaan pääasiassa puunjalostus- ja teollisuustuotteita. Etualalla oli mylly neljällä kiviparilla ja uusiaikaisilla muilla välineillä, saha, maanviljelys- ja ajokalutehdas, puusepänverstas, viilaverstas, konepaja y.m. Tehdas oli jonkun saksalaisen jo toista vuosikymmentä taaksepäin rakennuttama mutta keskenjäänyt suurehko sahalaitos ja puunjalostusyritys kaksikerroksisine tehdasrakennuksineen, ollen Kostromanjoen läntisellä rannalla Buin kaupungin alueella.
Harvoin on tilaisuudessa tapaamaan niin kirjavaa kokoelmaa suomalaisesta kansanaineksesta, mitä tulee ammattiin, sivistystasoon, ruokahaluun ja erittäinkin itsekkäisiin taipumuksiin. Kaikki mahdolliset ammatit olivat edustettuina "mustasta" työmiehestä tullivirkailijaan, insinööriin ja arkkitehtiin asti, ensi luokan kulaakista taidemaalariin, viulusolistiin ja pianistiin asti, puhumattakaan rahan, etenkin "kerenkhojen" valmistuksesta, joita ympäristön talonpojat sanoivat suomalaisten mukanaan tuomalla "masiinalla" painaa jyryyttävän omiksi tarpeikseen.
Sivistystasossa, sekä luokka- että yleissivistyksessä oli "maailmanrannan koulun" läpikäyneistä ylioppilassivistyksen saaneihin, yhtä kieltä huonosti taitavista useampia eurooppalaisia kieliä hallitseviin, toimittajiin ja eduskuntamiehiin asti.
Sivistystasoa on muuten vaikeanpuoleinen määritellä semmoisissa olosuhteissa mitkä vallitsivat tehtaalla kuin muuallakin. Ensinnäkin yhä kärjistyvä elintarvepula — leipäkysymys määrää, niin väitetään, sivistystason kuten politiikankin käytännössä — vaikutti sen että jos joku olemisen taistelussa paremmin varustettu onnistui saamaan maitosetverkun toisten jäädessä ilman, tai lihan jaossa 3/8 solotnikkaa vähemmän luuta kuin toiset, niin kiroili sivistymättömin köyhän sanavarastonsa vallan tyhjäksi samalla aikaa kuin henkisesti raskaimmin kuormitetut suorittivat saman seremonian kaikilla eurooppalaisilla kielillä. Erittäinkin ystäväni "Jurkka" sai suoranaisia raivokohtauksia, joista hän pääsi ainoastaan kiroilemalla itsensä väsyksiin. Ainoastaan yksi parannuskeino hänelle olisi ollut "sairaudessaan", — päästä jonkunlaiseen johtavaan asemaan tehtaalla, mutta ensikertaako epäkiitollinen ympäristö on väheksyen ja väärin arvioinut henkilön kyvyt.
Sivistystasoa määritellessämme olemme huomaamatta siirtyneet henkilöitten itsekkäisiin pyrkimyksiin. Voimme muuten sen puolen supistaa verrattain lyhyeen, kertomalla sitä valaisevan pienen esimerkin:
Muutamia muijia oli koolla ja keskustelu kävi vanhaa tuttua latua: "tasajakoperiaatteesta". Eräs huomautti kesken kaiken: "Nythän useimmat tehtaalaisista ovat saaneet 'lunssan' — influenssan — ja makaavat kuum…"
"Minäkin tahdon osani, en olekaan saanut kuin siirtolassa viime kesänä…!"
"Noh, mutta kuulkaahan nyt ja malttakaa vähän! Kysymys on luns-sas-ta!"
"Vaikkapa siitäkin, ha, ha, haa!"
"Ollaan koetettu kaikkea jakaa tasapuolisesti", huomautti ääni sivulta, "ja jumalan avulla, sinä saat osasi tästäkin!"
Suomalaisten aamurukous ja samalla Venäjänkielen kurssit suoritettiin tavallisimmin ulkona ja kuului se seuraavasti :
"Moloka jees?"
"Jees!"
"Liepä jees?"
"Niet!"
"Syir jees?"
"Niet, nietu!"
"Jaitso jees?"
"Niet, niet, nietu!"
"Kartooski jees?"
"Niet, niet, niet, nietu!"
"Maslo jees?"
"Niet, niet, niet, niet, nietu-uu…!"
"Patsom moloko setverkku?"
"Tritsaitpäät!"
"Peremeniitje tabaak na molokaa?"
"Niet! Skolko datiitje dengi?"
"Tritsait ruplii setverkku!"
"Nitshevoo! Davai dengi!"
[Oikokirjoituksessa on seurattu paikkakunnallista, kansanomaista lausumistapaa.]
Nämä aamuharjoitukset suoritettiin tavallisesti suurissa ryhmissä, joissa hienompaan sukupuoleen kuuluva tanakka ja hyvin pyntätty "venakko" oli keskellä.
Tehdas suomalaisille asukkaineen muodosti semmoisenaan oman suljetun yhteiskuntansa hallintoineen ja muine yhteiskunnallisine järjestöineen. Tehtaan oma maa oli 37.698 desjatinaa, lähes 75 ha, siitä pelloksi kelpaavaa 12 ja hyvää mänty- ja kuusimetsää 16 desjatinaa. Maanvajoama, n.s. Kolonikin järvi oli myöskin omien rajojen sisällä, mihin joen tulviessa keväisin jäi kotitarpeeksi kaloja: "suutaria", haukia, ahvenia, särkiä y.m.
Hallintoneuvosto oli suhteissa Teollisuuskomitean ja paikallisien neuvostojen kanssa, harjoitti siis "ulkopolitiikkaa". Tehdaskomitea ja ammattiliitto toimivat pääasiassa "sisäpolitiikassa" ja pitivät vireellä terveellistä tyytymättömyyttä joukoissa — ketä vastaan? Ketäkö vastaan, sitä ne tuskin itsekään tiesivät, sillä Venäjän Neuvostotasavallassa olivat kaikki kansalaiset työntekijöitä ja samalla isäntiä, jotka nauttivat omien työntulostensa hedelmät. Elintarpeet olivat kaikki tuotava yhteiskuntaan ulkoapäin. Virallisena tuontitavarana paikkakunnan neuvostosta korttitalousperusteella oli leipää puoli naulaa päivässä, myöhemmin jauhoja, "poslamaslaa", tupakkaa y.m., sitä hankintaa hoiti talous- ja elintarvetoimikunta. Mutta sen lisäksi kävi tehdasyhteiskunta laajaa kauppaa ympäristömaitten, s.o. lähiseutujen talonpoikain kanssa. Elintarvetoimikunnan kuukausibudjetti teki paraimpina kuukausina noin 100,000 ruplan vaihdon. Jokainen tehtaalainen ikään, sukupuoleen ja säätyyn katsomatta oli kauppias. Vientitavaroina oli pääasiassa vaatteet, jalkineet (uudet sekä vanhat), kellot, sormukset, talousastiat, kankaat, tupakka, sokeri, suola sekä määräämätön määrä varsinaista lyhyttavaraa. Tuontitavarana taas esiintyi etupäässä ruis, kaura sekä jauhettu että jauhamaton, perunat ja leipä, lisäksi maito, voi, juusto ja munat. Edellämainittujen tavarain kanssa käytiin oikeastaan vaihtokauppaa. Vielä käsitti tuonti lihaa, sipulia, vorokkia, ohra- ja ruiskahvia y.m. nautintoaineita.
Useimmilta vei kaupankäynti kaiken ajan, muut harrastukset, sekä henkiset että monasti aineellisetkin, jäivät vallan sivuasiaksi. Koko heimokunnan nuorimman väen yhteisenä harrastuksena oli kumminkin aseiden käytön harjoittaminen.
* * * * *
Kuten sanottu, vei kaupankäynti ja muut aineelliset toimet useimpien ajan niin tarkkaan, että henkisiin harrastuksiin ei paljon aikaa riponut, lukuunottamatta suoranaista aivovoimistelua ämmäin sakissa, etenkin tavarain jakoaikoina. Omakielinen sanomalehti saapui kyllä Pietarista joka päivä, — lukuunottamatta niitä päiviä, jolloin se ei saapunut. Mutta kulttuuritarpeita tyydytettiin ylipäänsä sulattamalla vanhoja varastoja. Vallan erikoista kaipausta tuotti rakkaaksi käyneen suomalaisen almanakan puuttuminen — sen korvaamaton nimipäiväluettelo. Venäjän Neuvostovallan kalenterissa oli vain pelkkiä numeroita ja mitäpä ne Iivanat ja Anastaasiat olisivat huvittaneet, vaikkapa niitä olisi ollutkin. Sivistysihminen tuntee menettäneensä viimeisetkin kultturin rippeet, jos sillä ei ole edes kalenteria omalla kielellään.
Jos tunsikin olevansa sivistysmaailmasta irtitemmattu, oli sitä vastoin maallisia ja kirkollisia juhla- ja lepopäiviä sitä enemmän. Ensinnäkin Kansainväliset- ja Neuvostovallan muisto- ja merkkipäivät, sitten venäläiset kirkkopyhät vanhan ajanlaskun mukaan, vaikka uusi ajanlasku oli jo astunut käytäntöön, sitten suomalaiset kirkkojuhlat uuden ajanlaskun mukaan, niitä liikkuvia pyhiä tosin vietettiin arviolta, kun kalenteri puuttui, mutta juhlallisiltapa ne siitä huolimatta tuntuivat. No niin, kuten sanottu, juhla- ja lepopäiviä oli niin tiheään, että aina pysyi hieman juhlatunnelmassa.
Mikään pikkutalous ei loppujen lopuksi se tehdasyhteiskunta ollut. Sen irtain omaisuus, koneet y.m. nousivat lähes kolmeen miljoonaan ruplaan. [Ruplan arvo vastasi vielä silloin n. 75 p:iä Suomen rahassa.] Oma rautatiekin vajaan kilometrin mittainen, oli aikomus valmistaa.