KESKI-VENÄLÄISTÄ KANSANELÄMÄÄ JA TAPOJA.

Venäjälläkin suurien kauppateitten varsilla ja liikepaikkojen lähettyvillä ovat tyypilliset kansantavat, puvut, asumukset ja tuotantokeinot eurooppalaistuneet, s.o. yleistyneet enemmän kansainväliseen suuntaan. Kapitalistinen yleiskulttuuri siinä tapauksessa astuu tilalle ja työntää syrjään vallinneet eristetyt tavat ja yksimpä puhekielellisetkin ominaisuudet. Mutta ylipäänsä on venäläinen talonpoika sangen hidas luopumaan perinnäisistä ominaisuuksistaan, tai ottamaan oppia muilta, jopa valistamaankin kehittyneimmän naapurinsa seurassa.

Keski-venäläinen talonpoika on siis perin orjuuttavan valtiollisen ja kirkollisen holhouksen alaisena pysynyt perinnäiselle kehittymättömyydelleen uskollisena. Rakennuksissaan noudattaa hän sekä pikkukaupungeissa että maalaiskylissään kiinteästi ikivanhaa suippo-kattotyyliä, mikä on välitöntä perua paimentolaisajan kota-asumuksesta, tekeepä mieli venäläisen talonpojan vallan ylettömästi leikkauksilla ja maalauksilla koristelemissa akkuna- ja päätylaudoissa näkemään välittömän viitteen, vanhimman kivikauden taide-kulttuurista. Hän kattaa asumuksensa olkikatoilla, kuten hän on tehnyt siitä asti kuin siirtyi paimentolaisesta maataviljeleväksi. Karjahuone, vieläpä käymälä ovat poikkeuksetta asuinhuoneen alakertana — etenkin Kostroman läänissä — ja talli kylkiäisenä, mutta useimmin saman katon alla. Karjahuoneiden varustaminen ihmisasumusten välittömään yhteyteen on aikoinaan johtunut yhdeltä puolen ankaran kylmästä ja pitkästä talvikaudesta, mikä manner-ilmastossa on luontaista ja toiseltapuolen tarkoituksenmukaisuudesta suojella kotieläimiään nälkäisiltä pedoilta. Joskin kumpainenkin syy on entisestään lieventynyt: asumukset ovat ehkä tulleet tarkoituksenmukaisemmiksi ja petoeläimet ovat harventuneet ihmisasutuksen laajentuessa, niin perinnäiset tavat eivät hevillä häviä.

Asuinrakennukset, jotka poikkeuksetta ovat pyöreistä, veistämättömistä hirsistä n.s. "ämmäsalvo"-nurkilla, ovat yleensä pieniä. Tupa on jaettu väliseinällä kahtia, väliseinän kumminkaan ulottumatta ihan lakeen asti. Toinen puoli muodostaa siistimmän oleskelu- n.s. vierashuoneen, missä samovaari koristaa pöytää, lasikaappi tai lipas tallentaa perheen kalleuksia ja muistoja. Seinillä kuvastimia, kuvia ja tauluja — arvokkaampiakin jos perhe on varakas — sekä nurkassa jumalankuva lamppuineen ja sitten perheen vanhempien kattoa myöten verhottu vuode. Toinen puoli sitävastoin on vielä väliseinällä jaettu keittiöksi ja miestenhuoneeksi, tai saa sen haltuunsa uuden perheen muodostuttua nuori pari, siksi kunnes saa tilaisuuden perustaa oman kodin. Keittiössä on rakennuksen ainoa tulipesä, lauteet y.m. missä etenkin lapset ovat pakkasta paossa. Hellakeittiö on vallan tarpeeton venäläisen talonpojan tuvassa, mutta n.s. leivinuuni on sitä tarpeellisempi. Perheen äiti leipoo jokaikinen aamu, s.o. seitsemänä päivänä viikossa. Tavallisimmin leivotaan vaan piiraita (pirookia). Hiivalla, tai sen puutteessa etikalla alustettu taikina leivotaan ohuiksi leiviksi peltilaatikoihin, yhtä vahva kerros munilla ja maidolla tai kermalla sotkettua perunamuhennosta laitetaan päälle ja tämä vielä lopuksi sivellään kermalla, voilla tai ruokaöljyllä ja paistetaan uunissa. Samalla kertaa paistetaan myöskin rieskamaito saviruukuissa uunipiimäksi, mitkä paistokset sitten muodostavat päivän ruuan perheelle ja seuraavana aamuna alkaa samanlainen valmistus uudelleen. Niin herkullisesti valmistetaan ruuat kylläkin vain kylä- ja muina juhla-aikoina ja etenkin valistuneimmat ja varakkaimmat kaupunkilaiset.

Köyhemmissä perheissä sitävastoin paistetaan harvemmin piiraita mutta syödään vaan limppua, höysteenä ja särpimenä joko kasviksista keitetty ohut liemi tai hätätilassa ainoastaan suolainen kurkku. Jos hän joskus onnistuu saamaan "siemenöljyä" on hän onnellinen. Kaali, sienet ja kurkut ovat talonpoikaisväestön pääravintona kuin myöskin perunat, mutta ne ovat enemmän kaupallista tavaraa ja köyhemmälle väelle enemmän saavuttamatonta herkkua, paitsi niiden viljelyskeskustoissa. Vallitsevan yleisen elintarvepulan aikoina tulee Venäjän köyhempi väestö toimeen uskomattoman pienillä määrillä ja semmoisilla ravintoaineilla ettei järjestyneemmissä, puhumattakaan kulttuurioloissa kasvanut, sitä laisinkaan uskoisi. Kuten sanottu, on hätätilassa suolainen kurkku hänen pääasiallinen ravintonsa; sekä leipänsä että särpimensä pitkiä aikoja, jopa tekee työtäkin sillä yksipuolisella ja laihalla ravinnolla. Jos hän sen perästä saa limppua ja suolaa ja vielä hyppysellisen tupakkaa, on hän onnellinen ja pystyy rasittavaan työhön. Parempi ruoka on hänelle suorastaan ylellisyyttä ja hän sitä saatuaan helposti heittäytyy veltoksi ja laiskottelee. Onko se huonon ravinnon vai kansanluonteen tai kukaties osaksi kumpaisenkin tekijän aiheuttama, että venäläinen talonpoika ylipäänsä on laiska ja huomisesta huolehtimaton, mutta niin kumminkin on asianlaita. Naiset saavat ahertaa raskaimmat työt pellolla ja karjataloudessa, ruokkia ja hoitaa lehmät ja hevoset, laittaa aitaa, hakata ja ajaa puita, huolehtia koko lantataloudesta, sikäli kuin sitä maataloudessa käytetään, kyntää ja kylvää. Mies ajelee hevosella sillävälin ja loikoo kuorman päällä, tai jos ei siellä pysy, hevosen selässä. Useimmiten ottaa hän itselleen vapauden ja menee naapurin luo pakinoimaan, polttamaan tupakkaa ja juomaan tuota ijänikuista kansallisherkkua teetä.

Lukuisissa matkakertomuksissa ja kansantieteellisissä teoksissa kuvataan venäläinen talonpoika vieraanvaraiseksi ja anteliaaksi, jopa siinä määrässä, että hän on valmis muukalaisenkin kesken tasaamaan ainoan leipäpalansa ja vaatekappaleensa sekä tarjoamaan suojaa kattonsa alla sekä hoivaa sitä tarvitsevalle. Saattaa niinkin olla erikoisissa tapauksissa, etenkin jos huomioitten tekijä kuuluu varakkaaseen säätyyn, s.o. näyttää herralta. Kunnioitus ja nöyräniskaisuus herroja sekä maallisia että hengellisiä kohtaan on venäläisen talonpojan vahvempia puolia. Jos hän lisäksi toivoo hyötyvänsä asianomaisen kustannuksella — ollen luonnostaan ahne rahalle, kuten luontaistaloudessa eläneet ylipäänsä — on hänen vieraanvaraisuutensa ja anteliaisuutensa tietenkin hyvin huomattava. Mutta jos huomioitten tekijä voi samanarvoisena ottaa osaa venäläiseen kansanelämään pitemmän ajan, saa hän vallan toisenlaisen käsityksen kansallisluonteesta kuin useimmat turistimatkailijat.

Venäläinen talonpoika yleensä on sangen alhaisella sivistystasolla, jopa paikoin kaukana liikepaikoista tavallaan luonnonkansan asteella, mutta yksi tietoisuus hänellä on ja se on kaikilla sekä nuorilla että vanhoilla, kuulukoot he mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, se tietoisuus, että he kuuluvat suuren Venäjän satamiljoonaiseen kansaan ja siitä tiedosta he ylpeilevät kaikessa tietämättömyydessään.

Venäläistä talonpoikaa ei voida sanoa saituriksi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta rahanahne hän on kuten on kauppamies tai ylipäänsä affäärisielu. Hän on ystävällinen, uhrautuvainen, antelias, jopa matelevan nöyräniskainen, mutta katsokaa hänen sisimpäänsä ja te näette siellä sielun syvimmässä sopukassa elävän voimakkaan halun, pyrkimyksen ansaitsemaan alistumisellaan ja nöyräniskaisuudellaan mahdollisimman paljon. Antakaa hänelle ja hän palkitsee teille yltäkylläisesti semmoisella vastikkeella mitä hänellä herra paratkoon on riittävästi — jumalan siunauksella. Hän ei pidä lupaustaan, tai pitää sen ainoastaan siinä tapauksessa että se on hänelle itselleen edullista, se, se on sangen huomattava piirre ei ainoastaan venäläisen talonpojan luonteessa vaan koko venäläisessä kansallisluonteessa.

Hän on lisäksi viekas, kuten luonnon kansat ylipäänsä, mutta yhtä paljon kuin siinä on perinnäistä luonnetta, on siinä venäläiselle ominaisen yhteiskuntajärjestelmän aiheuttamaa. Kuuluisa "Natsaju-järjestelmä", lahjusten otto ylemmistä yhteiskuntapiireistä alempiin asti, on myöskin osaltaan venäläisen valtio- ja talousjärjestelmän syy, mutta vain osaltaan, venäläisen kansallisluonteen välittömäksi ansioksi jää siitä melkoinen osa, osa, jota järjestelmän muutoskaan ei ole voinut tyhjäksi tehdä. Venäjän neuvostovalta ei ole voinut poistaa "Natsaju-järjestelmää", vaikka miten koettaisi, vaan kukoistaa se edelleen ja hakee itselleen uusia esiintymismuotoja; ja vaikka venäläinen kansallisluonnekin loppujen lopuksi on pitkäaikaisen historiallisen kehityksen tuotetta sille ominaisien vissien tuotanto-olojen pohjalla, niin se on kumminkin lukuisien vuosituhansien työtä, mikä "päivänpolitiikassa" edustaa määräävää ominaisuutta jota sanotaan kansallisluonteeksi.

Miellyttäviäkin puolia on. Venäläinen talonpoika on hilpeä, leikillinen ja huomisesta huolehtimaton. Mutta tämä huolettomuus ei mitenkään tarvitse olla eikä ole syynä sen huonoon taloudelliseen asemaan ja köyhyyteen yleensä, sillä se ennen kaikkea riippuu erikoisista omistus- ja tuotanto-oloista Venäjällä.

Tuotanto-olot ovat Kostroman läänissä hyvin alkuperäisellä kannalla. Buin kaupungin torilla, missä joka sunnuntai pidettiin tavanmukaisia markkinoita pääasiassa maanviljelys-, talous- ja etenkin käsityötavaroilla, esiintyy yleensä myyntitavarana puuäes puupiikeillä varustettuna, mitä käytetään paikkakunnan maanviljelyksessä. Puuaura täyttää auran tehtävät. Mutta mikä kummallisinta ja uskomattominta: talonpojat käyttävät kotimyllynään "käsinkivinä" — puisia myllynkiviä — rautanauloilla iskastettuna tietenkin. Tuohityöt ovat varsinaista käsityöteollisuutta. Tuohivirsuja — muuten sangen kömpelösti tehtyjä — on useita hevoskuormia kaikkina markkinapäivinä torilla myytävänä, samoin lehmuksen kuorta, niiniä ja siitä tehtyjä virsuja ja vasuja. Vitsateollisuustuotteet ovat myöskin hyvin esiintyvä käsiteollisuuden haara. Tuohivirsut ovat muuten talonpojan ja sitä köyhemmän väestön varsinaisina sekä kesä- että talvijalkineina. Ne vyötetään rihmoilla sääriin, kuten eskimoilla, ja sisustetaan suurella määrällä rääsyjä. Ajoneuvot, esim. rattaat, ovat mitä alkuperäisimmät, nelipyöräiset, puuakseleilla. Venheet yhdestä puusta (haapaa) koverretut.

Alkuperäisen luontoinen käsiteollisuus kukoistaa myöskin niissä keski-venäläisissä lääneissä, missä maanviljelys ja teollisuus kukoistavat. Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä on maatalous keski-Venäjän tuottavimpaa. Vladimirin lääni esim. on puuvillateollisuuden keskus, mutta siitä huolimatta esiintyvät tyypillisen alkuperäiset kansantavat ja käsityömuodot kehittyneimpien tuotantomuotojen rinnalla. Koneellinen maanviljelys ja "puuäes"-tuotanto esiintyvät rinnakkain. Toiselta puolen suuret puuvillatehtaat ja toiselta puolen mitä monipuolisin tuohi-, puuastia- y.m. käsityötuotanto. Kansansivistys on ylipäänsä alhainen.