KESKI-VENÄJÄN GEOLOGIAA JA LUONTOA.

Selvempi ja pätevämpi kuin Suomen ja Venäjän valtiollinen ja kansantieteellinen raja on sen maantieteellinen ja etenkin geologinen eroavaisuus. Laatokan ja Jäämeren välinen valtakunnan raja on kansantieteellisesti enemmän mielivaltainen, sillä Venäjän-Karjalaiset ja Inkerinmaan paikallinen väestö ovat suomensukuisia heimoja ja myös säilyttäneet kansallisuutensa ja osaksi kielensäkin tyyten sulautumasta suuren Venäjän vieraisiin aineksiin. Mutta sitä huomattavampi on kumpaisenkin maan toisistaan eroava geologinen rakenne. Suomi kuuluu Fennoskandian ikivanhaan alkuvuorialueeseen, joka sitten devonikauden vain pieniltä osilta on ollut merenpeittämänä, lukuunottamatta jääkautta ja sen loppupuolella vallinnutta jäämerenaikaa, jolloin Jäämeri osittain peitti eteläisiä ja läntisiä seutuja maasta. Sitävastoin keskinen Venäjä kauttaaltaan on sedimenttisien (vedessä laskeutuneiden) kerrosten peittämä. Kun Suomen vuoriperä suunnattoman pitkien geologisien kausien aikana — radioaktiivisien tutkimusten perusteella lasketaan devonikaudesta nykyaikaan kuluneen vähintäin 370 milj. vuotta — on ollut erosionille, rappeutumiselle alttiina, minkä tuotteet sitten jääkauden mannerjäätikkö kuljetti pois, paljastaen alkuvuoren asutuksen ja kasvullisuuden varsinaiseksi pohjaksi, on Venäjän alkuvuorialueet verrattain paksujen sedimenttisien kerrosten peittämät, mitkä ovat laskeutuneet maan toisina ajanjaksoina ollessa merien peittämänä.

Kuten sanottu, on siis Suomen ja Venäjän geologisen rakenteen erilaisuus silmiinpistävä: Suomen alkuvuorialueen raja käy suoraa poikki Laatokan, ja Karjalankannaksen, sekä pitkin Suomenlahtea, aleten vuoriperä vähitellen meren tasapinnan alle. Suomenlahden eteläisellä rannikolla peittää alkuvuoren jo 107—190 metriä paksut kambrilais-siluurilaiset kerrostumat. Siirryttäessä rajan yli Laatokan ja Suomenlahden väliseltä alueelta alkaa maa yhtäkkisesti tasangoittua, alkuvuoriperä on kadonnut näkyvistä. Tasankoa jatkuu suunnattomasti puoleen ja toiseen. Vasta Euroopan-Venäjän itäisellä rajalla Uraalin vuoristossa, noin 1,700 virstaa Pietarista, katkeaa tämä yhtämittainen tasanko, jatkuakseen taas Aasian puolella laajassa mittakaavassa.

Venäjä niinmuodoin käsittää suuren ikivanhan pidätysalueen, missä erosio on kuluttanut vuoristot suunnattoman pitkien aikojen kuluessa ja toisin ajoin lainehtineet meret ovat kerrostaneet sedimenttejä, lieteitä, mitkä ovat kivettyneet mahtaviksi tuhansia metrejä paksuiksi kerrosvuorilajeiksi rapautuneen ja tasoittuneen alkuvuorialueen päälle. Mainitun pidätysalueen omituisuus ilmenee juuri siinä seikassa, että maaperä pitkiä geologisia kausia on pysynyt levossa. Venäjän pidätysalueen ainoa poimuvyöhyke on Uraalin vuoret, jotka kohosivat jo kivihiili- ja permikausien rajalla. Ne jakavat Euroopan-Venäjän Pohjois-Euroopan suureksi yhtenäiseksi pidätysalueeksi ja samanlaiseksi alueeksi itäpuolellaan Pohjois-Aasian, s.o. Siperian tasangon. Kumpaisessakin pidätysalueessa katsotaan maakuoren poimuutuksen, s.o. vuoristoja kohottavien maankuoren liikkeiden, lakanneen jo ennen kambrilaista aikaa ja siinä juuri perussyy Venäjän tasankomuodon olemassaololle.

Kivet, puhumattakaan pinnallisista vuorialueista, ovat niinmuodoin yhtä harvinaisia Venäjän tasanko-alueella, kuin ne ovat yleisiä Suomessa. Joskus sattumalta tapaa eruptiivisen vierinkiven kappaleen. Pinnallisena kerroksena tapaa pienempinä osina valkeata hienoa, s.o. devonilaista kalkkikiveä Vologdan läänissä, etenkin sen itäreunalla. Pintakerroksena Kostromanläänin Buin seuduilla esiintyy yksinomaan jääkauden hieno ruskea tai valkeahko kvartsi-hiekka. Kostromajoen rantamilla Buissa se on vallitsevana, jopa paikoin kymmenisen metriä vahvana patjana jääkauden aikaisen savikerroksen päällä. Kostromanjoen alajuoksulla se muuttuu yhä enemmän keveän saven sekaiseksi, ollen silloin mainiota viljelysmaapohjaa. Jokiäyräillä ja maanleikkauksissa kuvastuu jääkauden luoma profiili tyypillisenä: siluuri-, karboni-, mutta etenkin devonikerroksista murtunutta moreenisoraa esiintyy kerroksittain tai jokitulvan huuhtomana, onpa siellä täällä joku isompi tai pienempi eruptiivinenkin vierinkivi. Sanottu murtosora sisältää runsaasti fossiileja eli kivettymiä: Hippurites Gassaviensis yläsiluurista, Brachiopodes (Pääjalkaisia), Semireticulatus ja Enkrinitiä karbonista ja Stringocephalus Buritini devonista näyttivät olevan vallitsevina Kostromajoen rantaäyräillä. Pääasiassa samoja fossiileja, mutta etupäässä devonilaisia, tapaa vallitsevana myöskin Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä.

Viimeksimainituissa lääneissä on savihiekkamulta vallitsevana pintakerroksena, sekin siis vielä suuren jääkauden viimeisimpänä muodosteluna. Luonnostaan on semmoinen pintakerros hyvin löyhää ja erinomaisen altista sateitten ja pintaveden muodostelevalle toiminnalle. Maanleikkauksissa uutta rautatietä varten Buin ja Danilovin kaupunkien välillä Kostraman ja Jaroslavin läänien rajalla, tarvitsi juuri siitä syystä muurata leikkaus-sivustat hiekkasäkeillä alhaalta ylös asti, estämään radan leikkauspohjaa ensimmäisen rajusateen aikana peittymästä liejuun.

Toisin paikoin Kostroman lääniä esiintyy kerroksellisista eli sedimenttisistä vuorilajeista peräsin oleva moreenisora ja kivet ihan pinnallisina. Moreenin kokoomus on etupäässä piihappoisia vuorilajeja: piiliuskeita ja n.s. lydiittiä, ylä-devonilaista kalkkikiveä, vähän punasta hiekkakiveä, saviliusketta, tuffia, eräitä fosforiitteja ja eruptiivisiä vuorilajeja, etupäässä nuorempia graniitteja ja kvartsia. Lisäksi, kuten sanottu, sisältävät ne sekä siluurilaisia että karbonilaisia sedimenttejä. Kun sanotut sedimenttimoreenit esiintyvät pääasiassa kvartsiittihiekkapatjojen, mitkä nähtävästi ovat siirtyneet tänne kauempaa fennoskandian rajoilta, ylimpinä kerroksina, mitkä taas otaksuttavimmin ovat paikallista tuotetta, tekee mieli olettamaan että kerrostumat ovat fluvoglasiaalisesti muodostuneet, s.o. jääkauden sulavesivirtojen kuljettamia ja muodostelemia.

Kuten jo ylempänä mainittiin, on kyseessäoleva keskinen Venäjä ollut vuoroin mantereena ja vuoroin meren peittämänä, jolloin merisedimentit ovat kerrostuneet, m.m. permiläinen systeemi, joka on saanutkin nimensä samannimisestä läänistä Uraalin itäpuolella. Jo vanhimpana siluurikautena peitti laaja valtameri keskisen Venäjän, samoin devonikaudella. Laajemmillaan oli meri kivihiilikaudella, etenkin sen loppupuolella, jolloin se yhtämittaisena Pohjois-Jäämerestä peitti koko Euroopan-Venäjän ja kappaleen läntistä Siperiaa sekä Länsi- ja Etelä-Euroopan, Etelä-Aasian ja Pohjois-Afrikan. Permikaudella Uraalinpuoleinen Venäjä kohosi kuivaksi, mutta Keski-Venäjä yhä vielä edelleenkin oli meren peitossa, vasta triiaskaudella sielläkin vallitsi manneraikakausi. Juurakaudella, sen loppupuolella oli taas keskinen- ja eteläinen Venäjä meren peitossa, joka tällöinkin välittömästi jatkui Pohjois-Jäämerestä. Liitukaudella ja siitä lähtien koko tertiääriajan on keskisellä Venäjällä vallinnut manner-aikakausi.

Keskinen Venäjä on siis muinaista ikivanhaa valtamerisyvännettä, missä satojen vuosimiljoonien aikana on kerrostunut tuhansia metrejä paksut merisedimentit. Vasta tertiäärikauden alusta lähtien, jolloin ihmisen perikuva alkoi vähin erin hahmoittua eläinkunnan suuresta ja muotorikkaasta sukupuusta, on manneraikakausi jatkunut noin 6—8 milj. vuotta, lukuunottamatta jääkautta, joka on perinpohjin muuttanut sekä Venäjän että muitten pohjoismaitten sen edellä vallinneet pinnan muodostukset.

Ilmastosuhteet ovat Keski-Venäjällä tyypillisen mannerilmaston: Kesät lyhyehköt ja kuumat ja myöskin kuivat, sillä mantereilla, etenkin jos ne ovat tasankoja, on vuotuinen sateentulo pienempi kuin vuoristo- ja merivyöhykkeissä, talvet pitkät ja kylmät. Kumminkin kesä 1918, mikäli se koski sateentuloa, teki tässä sangen jyrkän poikkeuksen. Kostroman läänissä oli nim. touko-, kesä-, heinä- ja elokuun aikana 60 sade- ja 60 sateetonta päivää, mikä sanottiinkin vallan poikkeukseksi miesmuistoisista ajoista. Mutta samalla oli kesä myöskin tavattoman kylmä, myöhästyttäen vuodentuloa kokonaisella kuukaudella, ainakin Kostroman läänissä.

Ainoastaan kesäkuun loppupuoli ja heinäkuun alku oli suorastaan uunikuumaa noin 35—36° varjossa, taisipa nousta kuumimpina hetkinä 40° asti. Sillä ajalla kasvullisuus edistyi pitkin askelin, päivässä vähintäin sen kuin aikaisemmin viikossa.

Eläinmaailma ei paljoakaan eroa suomalaisesta. Susia ja karhuja on viljemmältä kuin Suomessa. Teeriä ja metsoja Kostroman läänissä näkee tuskin laisinkaan, samoin pikkulinnuista metsät ovat vallan tyhjiä, ja sen johdosta kolkon hiljaisia ja elottomia. Variksia ja naakkoja, etenkin edellisiä sitä vastoin on asutuilla seuduilla sitä enemmän, sekä harmaita että mustia variksia. Ne pesivät Buin kaupungin puistoissa ja pihattopuissa sekä pitävät aikaisesta keväästä alkaen koko pesimisaikansa korvia särkevää melua. Sadoissa on niiden lukumäärä laskettava jo yksin Buin kaupungin "vakinaisina asukkaina" ja sitten kaupungin ympäristöseuduilla niitä on toisia satalukumääriä. Ainakin keskinen Venäjä näyttää olevan niiden luvattu maa, sillä yksin Moskovan miljoonakaupungin ympäristöllä ja ratapihoilla niitä vilisee suorastaan maanvaivana ja päälle päätteeksi ne ovat hyvin kesyjä, rosvoavat ruokansa kursailematta.

Suomessa ilolla tervehdityt muuttolinnut ovat täällä hyvin harvinaisia ja vaatimattomia. Ne tuntevat tavallaan olevansa vieraissa oloissa, minkä vaikuttaa vallitseva lyhyt kesäaika. Käki kukahtelee vaan jonkun kerran kesässä. Leivonenkaan ei voi puristaa itsestään sitä huolettoman poikamaista liverrystä kuin Suomessa ja västäräkki myöskin tuntee itsensä huomaamattomaksi vieraaksi ja näyttäytyy sen johdosta harvoin. Etelämpänä Moskovan läänissä esiintyy muuttolintuja jo viljalti.

Kasvullisuusolot ovat Kostraman läänin pohjoispuolella kuin Suomessa: mänty- ja kuusimetsät vallitsevina, koivua jonkun verran, etelämpänä jo esiintyy lehmus hyvin huomattavana. Jaroslavin läänissä alkaa välittömästi lehtimetsävyöhyke: koivu, haapa, leppä ja lehmus esiintyvät määräävänä metsäkasvullisuutena. Metsän maapohja hyvin voimakasta, työntää sankkaa rehevää heinää, jopa nokkosia. Vladimirin läänissä, etenkin sen eteläpuolella, alkaa tammi esiintyä jo hyvin vallitsevana metsäpuuna, antaen metsälle omituisen viehättävän leimansa. Keski-Venäjän luonnon kauneimpia seutuja onkin oikeastaan Vladimirin lääni: maa on loivan kumpumaista, viehättäen silmää vaihtelullaan. Ei mitään terävää ja särmäkästä kohtaa missään, pyöreitä kumpuja silmänkantamalla lakeudella ympäriinsä. Kumpujen rinteillä lainehtivat elovainiot tai verhoaa ne yltäkylläisen runsas tumman vihreä heinikko. Siellä täällä huojuilee tiheä lehväkäs koivu- ja tammimetsälehdikkö, tai haavat varistelevat lehtiään tuttuun tapaansa lämpimässä etelämaan tuulessa ja kummun juurella pälyilee mustia lämpimiä vesiään puro, toisin paikoin ihan häviten uhkuvan heinikon sisälle. Tuolla harmaa, olkikatoilla varustettuine asumuksine, tiheään rakennettu kyläryhmäke ja sen alavalla rinteellä karjalauma paimenineen. Tuolla kirkonkylä, sillä lehtimetsän vihreästä taustasta loistaa lukuisia liidunvalkeita kirkontorneja ja aurinko heijastelee sädekimppujaan niiden kullatuista kupooleista. Tuolla taas luostari kirkkoineen ja torneineen ikivanhojen lehtipuitten varjossa vihreäksi maalattuine muureineen. Sen ulkoasu on kylläkin houkutteleva, värit miellyttävät ja valkotornit neitseellisen puhtaat ja sirot, mutta sen sisältä löytävät lepoa ja tyydytystä ainoastaan semmoiset henkilöt, jotka ovat elämänsä pelin väärin pelanneet ja — hävinneet. Tämmöisessä kauniissa uhkuvassa luonnossa ei pitäisi löytyä tilaa luostareille!

Jos tahdot nähdä jotakin yhtä kaunista ja suuremmoista kuin mitä tarjoaa tuhatjärvien maa Suomi, niin matkusta Vladimirin lääniin.

Joitakin kasvullisuuseroja Suomeen verrattuna tapaa tosin jo Kostraman läänissäkin. Esimerkkinä tulkoon mainituksi että ruoholaukka kasvaa villinä ja hyvin vallitsevana Kostromanjoen rantaniityillä, jotavastoin se Suomessa kasvaa vaan puutarhoissa ja hoidotta häviää tyyten.