MATKALLA ITÄÄN.

"Helsingin junalle!" huusi asema-virkailija Viipurin asemahuoneella. Se oli 13 p. huhtikuuta kello 2 yöllä.

Olin torkkuillut penkillä jo kolmisen tuntia. Vihdoinkin siis lyhentämään taivalta kotiin, jonka vaimoni kanssa olimme jättäneet viikko sitten, aikomuksella hautaantua joksikin aikaa suuren pyhän Venäjänmaan helmaan "valkoista vihaa" pakoon, joka näytti tahtovan ja kykenevänkin jopa verisestikin rankaisemaan poliittisesta toiminnasta sosialidemokraattisessa puolueessa ja nyt riehuneessa luokkasodassa. Muunlaisesta toiminnasta ei minulla toki ollut mitään peljättävää ja vaimollani ei edes sitäkään.

Koti-ikävä ja huoli kokemattomien ja viattomien lastemme jäämisestä uhkaavan valkoisen vihan jalkoihin veti minua vielä, vaikka käymätiellä, pistäytymään rakkaan kodin piirissä. Vaistoni kyllä teki verukkeita matkan jättämiseksi. Seikkailut seuraavat varmasti, sanoi se. Keksin kaikenlaisia tekosyitä voidakseni jättää koko matkatouhun ja palatakseni asuntoomme vaimoni luo. Jo viikko sitten kuin lähdimme kotoa, kerrottiin saksalaisten nousseen maihin Loviisassa. Ne ovat rataa myöten edenneet nopeasti Lahtea kohti ja tie on ehdottomasti tukossa y.m. verukkeita esittelin itselleni… Mutta ei! Yritettävä on matkalle vaikka onnistumisen mahdollisuudet näyttivät yhden kymmenettä osaa.

* * * * *

Lyhytkin lepo virkisti aikalailla ja varhain olin jo jalkeilla vaunun portaalla katselemassa sivutse lipuavia maisemia. Aamu oli herttaisimpia huhtikuun aamuja. Alavammat maat hengittivät yön raittiita huuruja, joista levisi voimakas alkavan kevään tuoksu. Aurinko heloitti mietoa lämpöä ja lintumaailma tervehti aamua ja keväitä raikkain lauluin. Kaikki muistutti vaan rauhaa ja eteenpäin ahertavaa elämää.

Lahdessa poistuin ja olin muutamalla harppauksella Loviisan—Vesijärven radan asemalla.

"Lähteekö piakkoin junaa Loviisaan päin?"

"Junaako! Ei lähde eikä tule!… Saksalaiset painuvat nopeasti ylös ja ovat jo sivuuttaneet Orimattilan kirkonkylän…"

Siis takaisin Viipuriin! Täällä ei ole mitään tekemistä.

Helsingin juna matkalla Viipuriin porhaltaa juuri asemalle. Astun siihen.

Mutta eipäs se lähtenytkään viiden minuutin kuluttua. Menen portaille kuulostamaan kun väki asemasillalla käyttäytyy mielestäni omituisesti.

"— Rata on poikki!"

"Mistä…?"

"Uudenkylän ja Kausalan väliltä!"

"No lempoko sen nyt katkaisi, juurihan siitä kaksi tuntia sitten tultiin eikä silloin kuulunut muuta kuin kirviäisen lemmenviserrystä…"

"Saksalaiset kuuluvat tulleen Kuivannolta suoraan. Niillä on siellä jo varusteet ja tykkiväki louhikossa radan varrella."

"Jäätiin siis ankkuriin."

"Niin näyttää."

Jotain semmoista tuo onneton vaisto jo varotteli, päättelin itsekseni. Tiesinhän tämän oikeastaan jo etukäteen. Nyt sitä ollaan siis kauniisti rintaman takana — oikein saksalaisen rintaman… Kunhan sitä vielä olisi nuorempi ja luonto olisi aikoinaan lahjoittanut minulle aimo annoksen sotaista seikkailuhalua, niin nyt ei ainakaan tarvitsisi hakea aiheita…

Se vilkas elämä ja toiminta, mikä ennen oli niin ominaista Lahdessa oli kuin puhallettu pois kaikkialta. Ihmiset olivat harvasanaisia. Kaikkia näytti painostavan joku aavistettu varmasti tuleva suuri tuntematon, joka uhkaa kuin hirvittävä rajuilma synkän majesteetillisen ukkospilven merkeissä.

Mutta "itäänpäin!" on päivän tunnussana ja niin sitä lähdettiin yrittämään, toisten estelyistä huolimatta. Eräitä tuttavianikin oli saapunut Helsingin junalla.

Varovaisesti ajaen saavuttiin Mankalan pysäkille. Uudenkylän asemalla oli levotonta. Valkoiset liikehtivät ihan läheistöllä ja olivat juuri hätyyttäneet punasten pienilukuista vartiostoa. Pitkien tuumailujen perästä lähdettiin kumminkin yrittämään Kausalaa kohti. Naiset asettuivat vaunun lattialle. Kapsäkeistä, päällysvaatteista ja muista matkatavaroista varustettiin barrikaadeja suojaksi pahinta kuulatuiskua vastaan — edellytettiin nim. että jos ei rata vielä olekaan poikki, jotakin liikehtimistä ainoastaan. — Mutta poikkihan se oli! Junamme sai "lämpimän" vastaanoton. Lähti perääntymään, pysähtyi vasta Lahdessa. Siinä sitä nyt oltiin! Vihollisvoimat, saatuaan itselleen kiintopisteen, niin tärkeän kauttakulkutien katkaisemalla, käyttivät jokaista minuuttia hyväkseen, lujittaakseen asemaansa ja ilmeisesti painumalla keskiselle rintamalle asti, katkaista koko länsisuomalainen liikenne itään päin. Jääköön kertomatta lähemmin mainitun suunnitelman ehkäisytoimenpiteet punaisten puolelta, mainituksi tulkoon ainoastaan, että punaiset joukot osoittautuivat väsyneiksi, haluttomiksi ja melkoisessa määrässä "saksalaiskauhun" lyömiksi. Tilanteessa, jossa vihollinen kuten luonnollistakin, käytti jokaista minuuttia hyväkseen varmentaakseen asemaansa, voitiin Lahdesta vasta kuusi tuntia sen jälkeen kuin rata meni poikki, lähettää ensimmäinen joukko-osasto paikalle, palatakseen kauhun valtaamana heti takaisin tyhjin toimin.

Menin Riihimäelle. Siellä näytti asema vielä vaikeammalta. Rautainen rengas puristui tiiviisti ja nopeasti eri puolilta. Helsinki oli menetetty, vihollinen painautui ylös Keravalta käsin. Pohjoinen tukikohta Tampere oli mennyt niinikään jo aikaisemmin. Valtasuoni oli siis katkaistu itäänpäin. Paikkakunta oli kuin valtavan elimistön hermokeskuksena, elimen, jota pala palalta typistettiin. Jokainen leikkaus koski keskukseen, sydämmenlyönti kiihtyi, kuume kohosi ja valtavana aaltona läiskähti jokainen tappionsana köyhälistön suuren jalon vapausaatteen yli kuin kuumeinen verivirta kasvoille. Toiminta oli koneellista, mutta silti varmaa ja täsmällistä.

Mutta minun oli päästävä itäänpäin jos ei yli niin ympäri! Kotiin olisin vielä jotenkuten päässyt Herralasta käsin ja jos ei vaimoni olisi ollut Viipurissa, olisinkin luultavasti mennyt, sillä naivisuudessani luulottelin puhtaan poliittisen toimintani luokkasodan aikana ja sitä ennen ei antavan aihetta mihinkään erikoiseen vainoon valkoisten puolelta. Mutta kylläpä siinä olisin pettynyt, sillä valkoisten toiminta kapinaa kukistaessaan oli ennenkuulumattoman säälitöntä.

Viipuriin paluu-suunnitelmani oli valmis palatessani Riihimäeltä Lahteen aikaisin 14 päivän aamuna. Päätin kiertoteitse pyrkiä Vierunmäen ja Jaalan kautta Selänpään asemalle Savon radalla ja siitä Kouvolaan. Tunsinhan seudut tarkalleen, tiet ja polut, sillä kesäkautena täsmälleen kaksikymmentä vuotta taaksepäin olin siellä liikuskellut puhelinlinjatöissä. Esitin suunnitelmani tuttavalleni Vuoriselle, joka oli tullut kanssani Viipurista ja nyt myöskin pyrki sinne takaisin ja joka sitäpaitsi myöskin oli paikkakunnalta syntyisin, tuntien seudut tarkalleen. Hän hyväksyi suunnitelmani ehdolla että se oli nopeasti toimeenpantava, sillä valkoiset nähtävästi liikehtivät Vierunmäen ja Koskenniskan välistä maantietä Iitistä käsin ylöspäin keskirintamalle ja katkaisevat vielä senkin paluutien.

Vasta neljännellä tunnilla iltapäivällä suoriuduttiin taipaleelle. Suunnittelemani kiertotie näytti muodostuneen etappitieksi. Sitä hyväkseen käyttävä kulkue olikin muodostunut melko suureksi. Kahdeksan kuormahevosta, kaksitoista ratsua, kolme autoa j.n.e. Yksi kuularuiskukin oli matkassa. Henkilöt muodostivat mitä kirjavimman kokoelman. Ilmailijasta ja rintamapäälliköstä komppanian päällikköön ja rintamamieheen asti. Oiva saalis valkoisille ja heidän virheekseen on laskettava, etteivät he katkaisseet tätä tietä samalla kertaa, sillä strategia olisi sen ehdottomasti vaatinut ja se olisi samalla ollut erinomaisen helppoa toimeenpanna. Nyt sitävastoin, samalla aikaa kuin punaisten panssarijuna teki vierailumatkoja Lahdesta Uuteenkylään ja lauloi siellä "univirsiään", käytti punaisten sotajohto juuri tätä kulkuväylää yhdysliikenteen ylläpitämiseksi läntisien rintamien kanssa.

Alkumatka sujui toiveitten mukaan. Jos yksi auto jäi upottavan kelirikon vuoksi Härkälän—Vierunmäen väliseen mäkeen, ei itse asiassa merkinnyt mitään, etenkin kun seuraavasta mäestä löytyi tilalle yhtä hyvä, mikä miehissä vedettiin ylös liejuisesta mäestä.

Vierunmäen kestikievarissa otettiin henki takasin, syötiin ja juotiin kahvia. Mutta ei aikaakaan kun tiedusteliamme hälyyttivät: Valkoset ovat vallanneet Vierunmäen kylän, vanginneet esikunnan ja painavat tänne rientomarssissa kahden kilometrin päässä.

"Ketjuun pojat", komensi komppanianpäällikkö Vaarain, "ja ratsut edellä!" Me siviiliväki jäimme jälkijoukoksi sekä lakon tehnyt kuularuisku, joka ei hyvällä eikä pahalla aikonut olla solidaarinen kanssamme. Mutta kuularuiskun lakko jäi tuloksettomaksi kuten koko hyökkäysyritys, sillä koko hälyytys oli syntynyt erehdyksestä eli suorastaan liiasta varovaisuudesta. Valkosia ei ollut mailla halmeilla ja siksi toivoimme Vierunmäen esikunnalle ja muille punaisille pitkää ikää.

Koskenniskalla söimme lypsylämmintä maitoa ja oikeata eteläsuomalaista reikäleipää, kaikki normaaliajan hinnoilla. Muuten pelkäsivät kovasti valkosten tuloa ja niiden maineena levinnyttä ankaraa kostoa. Iltamyöhällä lauttasimme kaikki yli Jaalan puolelle sekä yövyimme kuusi kilometriä Koskenniskalta edelleen Jaalan kirkolle päin olevaan Syvänojan kartanoon.

Maitorikas talo sekin. Aamulla sitä syötiin ja saatiin evääksi. Jaalan kirkonkylässä levähdettiin ja haukattiin voitaleipää ja saijua sikäläisen esikunnan vieraanvaraisuudesta.

Kaikkialla vallitsi rauhallinen ja tyyni luottamus lopulliseen voittoon. Niin vähän tunnettiin yleistä asemaa ja sen traagilliseksi käyvää luonnetta.

Selänpään aseman näköpiirissä olivat valkoset käväisseet edellisenä päivänä, mutta oli ne noin ja näin vielä toistaiseksi jaksettu työntää Voikoskelle, mikä on seuraava asema ylöspäin.

Seläntakana oli 90 km. maamatka. Juna vihelsi vanhaan tuttuun tapaan ja huristi pysähtymättä Kouvolaan.

Vielä saman päivän iltana (15 päivänä) saavuin Viipuriin ja 19 p:nä vaimoni kera Pietariin. Suuri katastroofi seurasi nopeasti kintereillä loimuuttaen verisiä soihtujaan kautta Suomen Rajajoelle asti.