← Table of contents
Voimaihmisiä

VIERAS.

Reading edition

Hellevi seisoo Kapellimestarin huoneessa lasiseinän luona. Lasin takaa häämöittävät kasvihuoneesta palmut.

Pienellä pöydällä seisojan vieressä on kukkakori narsisseja.

Hän on kätkenyt punastuneet kasvonsa kukkiin kuin hengittääkseen niiden tuoksua.

Braun loikoilee sohvalla turkkilaisessa puvussa polttaen paperossia. Hän on hehkuvan lämpimän näköinen, kulmien välissä tutkiva juopa. Silmät viipyvät heltiämättä vaikenevassa naisessa, joka ei nosta päätään.

Kapellimestari on nähtävästi kauvan puhunut ja jatkaa samaan tapaan. Hänen äänessään on terävää ivaa.

— Luuletko, että sinä olet kirkas? Ha-haa! On hyvä, ettet itse ymmärrä, mitä olet. Sinä tiedä, mihin tuollainen uneksiminen on sinut vienyt.

Hellevi katsoo ylös kuin vastustaakseen, mutta antaa taas päänsä vaipua.

Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Hellevi puhuu. Hän on ärtyinen ja valittava ja loukkaa ehdollaan:

— Te pilkkasitte minua äsken, että hän, jota koko olennollani kunnioitan, ei ole mikään täydellisyys? Mitä se on? Emme me kenenkään täydellisyyden tähden häneen kiinny. Ei, vaan salaiset elinvoimat virtaavat meihin juuri sen tai sen vaikutuksesta. Ja siksi annamme tämän sisäisen soiton herättäjälle kauneimmat nimet. Mutta sitä paitsi, sellaisessa luonteessa kuin kysymyksessä oleva, esiintyykin kaikki, mitä nainen kaipaa: suurin sydän ja suurin tahto, hiljaisuus ja yksinäisyys.

— Sanotte, että olen turmeltunut uneni tähden. Kuinka se olisi mahdollista? Uneni, joka opetti minut oikein astumaan ja hengittämään, antoi minulle vuodet voittavan nuoruuden, viljeli tunnepohjani, perkasi minusta nykyaikaiset, miehistyttävät "toiminta"- ja tutkinto- ja kirjaharrastukset, herättäen sijaan naisellisen intelligenssin.

— Onneton olen, mutta aivan toisista syistä. Teidän pitäisi jo ymmärtää se. Enkö nyt ansaitse pikkusenkaan ystävyyttä? Tehän näette, että olen kiintynyt teihin. Ymmärrän teitä nyt toisin senjälkeen, kun kerroitte surullisen nuoruutenne, kun itse tunnustatte, että tekin olette onneton. Ihmettelen lahjojanne musiikissa, enkä viitsisi raukkamaisesti peräytyä. Minä uskallan, jaksan kenties sentään enemmän kuin muut. Ja minne menisinkään? Suuressa kaupungissa, jossa minulla ei ole muita tuttuja kuin oppilaat opistolla. Enkä ole siinä mielentilassa, että uusia tuttavuuksia teaatterineteisessä solmiaisin. Te näette, että olen yksin ja teidän vaikutuksenne alainen siitä asti, kun…

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä.

Hellevi naurahtaa:

— Sanotte niin usein. Tuota en ymmärrä vieläkään.

Mutta kapellimestari palaa niihin asioihin, joilla hän oli saanut Hellevin kätkemään kasvonsa kukkakoriin.

— Sellaiset intohimoiset naiset kuin te, saatte katua nuoruuttanne. Te elätte sielussanne sen, mitä muut elävät ruumiissaan. Päivä tulee, jona teitä ei voi enään auttaa.

Ja taas rupeaa kapellimestari selittämään lääketieteellisen syvästi.

Hellevi tuntee vihaa, mutta se on voimattoman vihaa. Hän ei ole utelias. Hän tietää hyvin, kuinka ilkeästi kapellimestari nauttii soitellessaan muka hänen sieluaan, saadessaan olla "ensimmäinen". Sanomaton ujous panee Hellevin taas vaikenemaan. Vieraan kohtelu on häpeällistä.

Miksi ei Hellevi sitten mene pois?

Hän ei jaksa tai ei hän uskalla tai on hän tahdoton ja tylsä. Kuka sitä ymmärtää. Oliko minkään väliä? Eikö hän ollut jo kaikkeen tottunut, karkeimpiin loukkauksiin!? Ei hän liioin tunne velvollisuutta kuunnella Braunia tai vastata hänelle. Hän on temmattu mukaan pyörteeseen, josta hän odottaa ihmeen kautta pelastuvansa. Braun ei ole yksin se pyörre. Se on koko maailma. Se on: olla-vailla-kotia. Ehkä hän joskus pääsee kotiin.

Braun vaikenee vihdoin.

— Miksi te kiusaatte minua aina? kysyy Hellevi arasti.

— Luuletteko, etten minä kärsi, vastaa Braun muka tuskaisesti.

Ehkä hän kärsii: Sitten hän kärsii hirveästi.

Braun on tyytymättömän ja vihasen näköinen, niinkuin hän olisi hyvin onneton.

Hiljaisuus yksin hengittää.

Hellevi käy viimein neuvottomaksi, hän ei tiedä, lähteäkö vai jäädä.

Ollaan onnettomia… toistensa kiusaksi.

— Braun!

Ei vastausta.

— Braun!

Sama äänettömyys.

— Braun! Hellevin ääni on kova ja kylmä.

Mutta nimensä kuullut ei vastaa.

On tullut pimeä.

On jo myöhäistäkin.

Narsissi-parat hohtavat puhtaina ja valkosina. Mitä ne täällä tekevät?

Hellevi katselee vuoroin kapellimestaria vuoroin ovea. Hänen kasvonsa, jotka muiden läsnäollessa pysyvät aina tyyninä, vääntyvät vienoihin tuskan ilmeisiin. Hän kiertelee käsiään. Käy sääliksi onneton Braun, eilen surullisen tarinansa kertonut. Pelottaa oma kiihtymys.

On pimeätä, pitäisi lähteä.

— Tule tänne! kuiskaa Braun sähköisesti.

Hellevi punastuu tummaksi, hän ei liiku paikaltaan.

— Tule! Yhä hiljemmin ja tenhoovammin.

Hellevi seisoo.

— Tule!

Hellevi kulkee hänen luoksensa hitaasti ja pysähtyy kuin eloton patsas.

Braun ottaa häntä molemmista käsistä.

Hellevi on vieraan lumouksen alaisena.

Hän polvistuu ja laskee päänsä Braunin povelle.

Braun kuiskaa jotain.

— Ei! huudahtaa Hellevi. Mutta joskus, kun kaikki on kaunista, kun olemme päämäärissämme ja voimakkaita!

Hän kumartuu puhumaan ja liekehtii kuin kuiva tuli. Sanat virtaavat nopeasti huulilta, ne ovat runoa ja rakkautta. Hän unohtaa todellisuuden, hän on kuin henki, joka on tunkeutunut toiseen samanlaiseen. Hänelle, hänelle, suurelle, tummalle, salaperäiselle hän puhuu. Ja hurmaantuneena sielunsa rikkauksista ja uusista kuvista, jotka aukenevat kuin loistavasta yöstä, syleilee hän jättiläiskäsivarsin Braunia ja huudahtaa lopuksi.

— Silloin et voi minua unohtaa, ja sinä olet vienyt minut suureen rauhaan.

— Hiljaa, hiljaa! kieltää Braun.

Mutta Hellevi ei kuule.

Koko hänen sielunsa hehkuu ihania tunteita luoden uusia lauseita, liekkeinä tarttuvat ne toisiinsa, haihtuvat ja jättävät tilaa uusille.

Braun hyppää pystyyn, riistää Hellevin kädet rajusti irti ja paiskaa hänet maahan.

Hellevi ei ymmärrä mitään. Hän painaa päänsä sohvan reunaa vastaan ja peittää kasvonsa.

— Sinä huudat niin, että koko talo sen kuulee. Ota huomioosi veljeni perhe seinän takana.

— Olenko minä huutanut? Hellevi on ihmeissään.

Hän nousee ylös.

Braun on sytyttänyt valot.

Hellevi näkee kaiketi unta.

Kelle on hän puhunut?

Tuossa seisoo vihanen, vieras, epäluotettava ja käsittämätön.

Sanaakaan sanomatta ottaa hän hattunsa ja asettaa sen neulalla kiini peilin edessä. Hän on jäätävän kylmä, mutta liikkuu yhä kuin unessa.

Braun on istunut jonkun kirjan ääreen ja on lukevinaan.

Hellevi tavoittaa kääntyessään hänen kasvoillaan omituisen hymyn.

— Tiedätkö, sanoo Braun ilkeän tyytyväisenä, mitä olisi tapahtunut, jos et olisi huutanut niin kauheasti? Ja mitä joku toinen minun sijassani…

Hellevi on täynnä kylmää kummastusta.

Vieras ääni, vieras tapa, kummallisen outo.

Hän lähtee tyyneenä pois.

Kuin unta…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings