ESI-ISIEN PUU.

"Und mein Stamm sind jene Asra, welche sterben, wenn sie lieben."

Nuori rakkaus… se toi nuoret tuskat… alituisesti vapisevat, kyynelöivät… suuteloista lohtua juovat.

Oli Hellevi elänyt ihanan unen… toden, kumman, ryöstetyn…

Ryöppykosken partaita kulkivat hän ja Risto elokuun yössä… rannan puisto hehkui ja uhkui kuutamossa, ilmat tuoksuivat ruusua, ja kihokkia.

Lehtimajassa, pyhän puun alla, isien ja äitien muistojen puun, joivat he nuorinta hurmaa rinta rinnoin, ensi suutelon autuaalliseen eloon syttymisen. Kaikkea elämää, syvää maata ja korkeata taivasta syleilivät silloin käsivarret. Ensikerran aavisti Hellevi koko olentoansa avarruttavasi! tunteittensa ainaisesti rakkaudella värittävän voiman.

Elämä eteenpäin oli ikuista hehkuvaa syvyyttä, elokuun lämmintä yötä, kosken kuutamoa, Riston rinnalla nuorta uinailua, ensisuutelon hukuttavasta nautinnosta ihanaa elämälle aukeemista.

He olisivat kauniisti lempineet, voimakas, ahavoittunut, tummatukkainen Risto, pelloilla, myllyillä, koskella päivisin liikkuva, iltasin soitellen sielukkaana kuistin alimmilla portailla, johon ruusupensaat varistelivat kukkalehtiään ja vaimonsa nuori ja runollinen Hellevi, joka hiljaa miehensä viereen soittoa kuulemaan saapuisi, itseksensä istuisi ja jotakin pientä askaretta nypläilisi, tuon tuostakin silmänsä Ristoon nostaen.

Suureen kukkaan olisi puhjennut ensilempi.

Mutta alhaalla kivikossa, lehtimajan harvempain pensasrunkojen välissä, joita kosken aalto toisinaan huuhteli, kurkki pyöreä pää… katosi ja ilmestyi uudestaan. Se oli merenneito, Kolarilan koskessa asuva, vanha ja ikinuori. Ymmärrettyään lehtimajan äänet lempiväin kuiskeeksi, kuunteli se urkien hampaat huulella ikivanhaa velvollisuuttaan täyttäen… siristi sitten äkkiä viheriän ilkeitä silmiään, hytkytteli hulluna ruumistaan ja toisella kädellä nauravaa suutaan tukkien, toisella vettä tavoittaen, heitteli välkkyvät pisarat Kuohukivellä nukkuvan koskenpojan hurjille kasvoille. Tämä häijyistä unistaan vihasena heräsi ja herättäjälleen nyrkkiään häristeli, mutta merenneito iski silmää, yski, kutkutti nenäänsä ja aivasti. Silloin ymmärsi ryöppypoika yskän, nauroi rivon hyvätuulisena… heitti sitten huima kuperkeikkaa kuohumylläkkään, pauhasi ja polskutti, synkkeni mustan vihaseksi ja kiukusta karjasi…

Alotti nyt merenneito äänensä surulliseksi teeskennellen heidän vanhan laulunsa, jonka he aina Kolarilan onnettomille lempiville lauloivat lehtimajan hellinä kuutamo-öinä:

Ei sitä kukkaa nousekaan, tulipuna tuhmaa kukkaa, ja tyttö on itkevä turhaan vaan ens'lemmen ikuista hukkaa.

Ja koskenpoika jatkoi mustasukkaisesti:

Ja ei sitä maljaa juodakaan, tulimalja, onnenjuomaa, ja poika on liehtova turmaa vaan, jos lempi ei kosken suomaa.

Ja sitten he nauroivat kuin vimman nielleet, hyppäsivät toistensa käsivarsille, ja tanssivat, valkea, aina kylmä kalaneito ja liian kuuma, kaksihäntäinen ryöppyläinen ilkeää, riehuvaa, ikuista tuhmaa hyppyänsä.

Sellainen oli vanha taru, kirjoitettu Kolarin kartanon muistoissa. Koski oli kartanon asukkaille päivällä onnen antaja, yöllä sen ottaja, monelle vaahtoinen hauta. Mutta jokainen nuori tuliverinen kolarilainen rakasti siksi Vanhaa Ryöppyä, päivän hyvää, yön pahaa ja etsi maailmalta peloton nuorukainen merenneitonsa ja ihmettelevä neito ryöppyruhtinaansa kestääksensä tulikoetuksensa. Sillä vaikka kolarilaiset olivat kuumaverisiä ja mielikuvitusrikkaita, tapahtui aniharvoin, että he olisivat viattomille turmaa tuottaneet… mutta sen sijaan oli heille itsellensä alituisesti yhtä ja toista, kylmää tai kuumaa pahaa ollut tapahtumaisillaan.

Kuului vielä tarun loppuun, että merenneito ja ryöppypoika ilmoittivat onnettomille heidän tulevia pahoja kohtalojaan lehtimajan juurelta vierivän kiven kilinällä tai kuohukiveen syöksyvän hirren ryskeellä.

Niitä ääniä kuuntelivat ennen taikauskoinen isoisä ja isoäiti, kun he unhotettuaan ensisuutelossa ennustukset, viimein pientä rasahdusta säikähtäen erottivat toisistaan täydet, kosteat huulensa ja arkoina odottivat häijyjen hälyytyksiä.

Olivat unohtaneet nuoret polvet merkkien kuuntelemisen.

Mutta kun Risto ja Hellevi käsi-kädessä palasivat ujoilta tunnustuksiltaan, potkasi Risto sattumalta pyöreään kiveen, joka ilosesti kilisten vieri koskeen.

He muistivat tarun ja nauroivat.

Katsos, sanoi Hellevi, me nykyaikaiset potkasemme itse onnemme ja onnettomuutemme.

Ja kosken kuoro lauloi pitkään… hiljeten nuorten taaksi, ilma tuoksui ruusua ja kihokkia ja paluumatkan koivikkotiellä loisti ja uhkui vanha rikas kuu.

* * * * *

Ylhäällä Valkosessa vinttikamarissa lepäsi sinä yönä hymyilevään rauhaan nukkunut Hellevi, mutta alhaalla suuressa kulmakamarissa liikkui Kolarilan entinen kasvattipoika kantaen esille ja avaten perheen vanhojen muistojen raskaan lippaan, jossa hänelle oli kihlausajaksi erityinen kirje osotettu.

* * * * *

Se oli uni, jonka 20-vuotias Hellevi oli elänyt, hänen menneenkesänsä ihana, kumma, ryöstetty uni.

Mutta kohtalo oli viekas syöjätär. Voi sitä äitiä, joka turvatta jätti lapsensa sen pettäville utarille! Veren se imi itse pienistä avuttomista.

Näin kuului Riston ja Hellevin tarinan loppu.

Oli antanut kuolinvuoteellaan Hellevin isä kasvattipojalleen Ristolle sinetillä suljetun kirjeen ja sanonut: "Nyt toveri, kun minä lähden, jää teille vaan pieni Ristola, joka on sinun. Viimeisiin vanhan miehen yrityksiin menee Kolariin, rahat ja muut tyttäreni perinnöt. Mutta sen jo tiedät. Ole Helleville isä, veli, ystävä ja anna hänelle koti Ristolassa lukukausien lomassa, kunnes tyttöparka kykenee johonkin toimeen tai menee naimisiin. Ja kun oma sydämesi janoaa vaimoa ja lasta, etsi itsellesi mieleisesi morsian, mutta ennen tyttösi kihlattua lue tämä kirje, jonka sellaisena aikana ehkä parhaiten ymmärrät. Ja anna anteeksi syyllisille ja unohda auttamattomat asiat, niin totta, kuin olen sinua nuorimpana veljenäni rakastanut."

Niin oli puhunut hellentynyt, kuoleva mies, joka elämässään oli kulkenut ylpeänä, vaikenevana, kuumana ja ankarana.

Risto oli syvästi liikutettuna ottanut ja kätkenyt kirjeen, jo arvaten sen kertovan hänen syntynsä salaisuuden.

Ja sen kirjeen oli hän kihlausyönä muistojen lippaasta etsinyt ja lukenut.

Mutta sanoma siinä oli odottamaton ja synkkä. Nuoret ottivat iskun järisyttäväksi.

Riston vanhemmiksi ilmoitettiin Hellevin äidinäiti ja isoisä, joten nuori kasvattiveli oli onnettoman tyttöparan sekä setä että eno.

Oli ajateltavissa, miten paljon tuskaa ylpeät hillityt kolarilaiset olivat tunteneet tämän myöhäisen äkkinäisen rakkaussuhteen tähden, jota ei ollut kahlehtinut edes kummankaan asianomaisen tyynet, turvalliset avioliitot.

Ja Risto, avioliiton puutarhan ulkopuolella syntynyt salattava kukka, oli samalla syynä Hellevin äidin, Leeni-rouvan ulkomaan matkoihin. Kun onneton salaisuus oli kuiskattu suvun kesken ja jonkun varomattomuuden takia syylliset huomasivat asiansa paljastuneen, heräsi vanhassa rakastetussa rouvassa omituinen viha tyttäreensä, joka jo pari vuotta oli laulaen ja leikkien viettänyt avioliittoaan Hellevin isän kanssa. Herkkä Leeni ei jaksanut kestää särkynyttä suhdetta äitiinsä, vaan pakeni ulkomaille jatkamaan vanhoja laulunopintojaan, ja odottamaan, koska vanhusten myrskyilmat lauhtuisivat. Isoisä perheineen muutti toiseen pitäjään, mutta äidinisän perhe jäi edelleenkin Kolarilaan. Vanha rouva kuoli samana kesänä, kun Hellevin äiti käväsi kotona ja palasi taas jonkun sopimuksen mukaisesti pariksi kuukaudeksi Pariisiin, jolle matkalle hän ainiaaksi jäi. Ja samana kesänä tuotiin Ristokin Kolarilaan.

Suvun salaisuudet tunnettuaan, eivät nuoret ajatelleetkaan enään liittoutumista.

Mutta yhtä pian eivät he uskoneet syttyneiden sydämiensä sammuvan. Ja joko todellinen tai luulloteltu intohimo teki varsinkin Hellevin yhä onnettomammaksi, kunnes hän ainoaksi parannuskeinoksi näki Ristolasta lähtemisen. Muutamien hankaluuksien jälkeen onnistui hänen saada viransijaisuus lähimmän kaupungin kansakoulussa. Risto jäi hoitamaan hänelle testamenteerattua pientä taloa, lähellä vanhaa uhkeaa Kolarilaa ja sen voimakasta koskea, jonka rantapuistoihin kartanon entisten omistajain lapsilla yhä vieläkin oli vapaa pääsy ja jossa he olivatkin uusien asujanten vetäydyttyä huoneisiinsa iltasin ja öisin kävelleet, kehittyen nuoriin lemmentunteisiinsa.

Niin oli kohtalo armotta repinyt haaveilevan, unissansa syttyvän Hellevin ensimmäisen itsetietoisen kiintymisen todelliseen kauniiseen olentoon, herättänyt hänen nuoren mielikuvituksensa ajattelemaan tummia, vaikeita asioita, uskotellen häntä synnistä ja syyllisyydestä, sillä sydän ei lakannut huutamasta tyydytystään Riston käsivarsilla.