← Table of contents
Voimaihmisiä

ALHAINEN-ELÄMÄ.

Reading edition

2.

Hellevi oli ennen oppinut ja opettanut toisille ja itselleen: kun pahat päivät tulevat, hymyile! kun okaat pahimmin pistävät, tuhlaa ruusuja taaksesi. Ei mikään tuska sido kauan ylhäisen hengen lentoa, ei kirkas lähene syntistä, ei ikuinen rakkaus tyydy muutamaan yöhön…

Olisi opettanut vieläkin. Olisi ilkkunut ja mennyt. Mutta ei hän tehnyt sitä. Kehtaako puhua, miten hänen kävi, ylpeän, verhotun, hymyilevän Hellevin. Varoitus on hän heikoille, jotka suuria sanoja rakastavat. Nainen oli hän, matalaan, hengettömään, syntiin taipuva. Vähitellen, vähitellen katosi kaikki, mikä ennen piti runollisena ja syvänä. Ei leimahdellut enään naisen älyn öiset salamat, ei vetänyt enään aurinkoihin tuskansa tuliset varsat. Kuoli mielikuvituksen kirjavat linnut, tylstyi leikkivä havaintokyky, korkea ja matala oli yhtä pitkää, oikea ja väärä yhtä luonnollista. Ei etsinyt hän enään uusia jumalia, ei paennut vanhoja peijakkaita, kaikki nutistuivat samaan kasaan. Oli hän pitkän aikaa vainunnut ja vaistoten arvannut ihmisten sielut kuin metsäkoira riistan tuoksun. Sellaiset hienoudet olivat ammoin haihtuneet.

Kiiluiko nyt epäpuhdas silmä, huusiko hän taivasta ja vaipui ristin juureen, niinkuin oli ennustettu? Ei, väsynyt oli Hellevi taivaisiin ja jumaliin ja lahonneisiin risteihin, mutta naurettavin kerskaus oli "oma voimakin."

Ihmisille hän tyhmältä näytti. Voimattomana, vuosia vanhempana, harmaana, laihana ja epäsiistinä virui kummallinen, säälittävä tyttö vuoteellaan tai sohvallaan. Ei viitsinyt enään peiliin katsella pitäjän "koketti Hellevi" ja vaihdella japanilaisia tukkalaitteita.

Lakkasi puhumasta vaikeitten, kipeätä tekevien ihmisten kanssa, haavoja iskivät heidän katseensakin, rintaan koski oman suun avaaminen.

Koitti kirjoittaa Ristolle: "Saanko tulla kotiin?" Mikä kummallisen häpeällinen, nöyryyttävä pyyntö se oli! Ottaa hänet kotiin oli Ristolle miljoonia maksava vaikeus, ei saanut vaatia toista ihmistä siten uhrautumaan. Hävytöntä oli Riston apua toivoa.

Tylsien aivojen selvin, pistävin sana oli vaan Braun, Braun.

Mutta kieli ei enään taipunut Bruunillekaan lauseita muodostamaan. Korvat eivät älynneet, mitä vihollinen puhui. Ainoastaan silmät, silmät, tylsän pelon koiran-silmät seurasivat herran ja käskijän tuloa ja menoa.

Braunia suututti sanomattomasti tytön käytös ja ulkomuoto:

— Olet kuin muumio! ivasi hän. Ja minä luulin, että sinä laskisit matemaattisella tarkkuudella askeleesi!

Sitten teki Braun hänestä pieniä juttuja vifti-tovereilleen. Ja ihmiset pitivät huolta, että Hellevi sai seurata armotonta pilantekoa.

Kurja Hellevi joutui kuulemastaan kammottavasti mielettömän pelkonsa valtaan. Hän kiihoitti itsensä kirjoittamaan Braunille. Väkivallan tekijä ei saisi häväistä uhriansa. Hengen viimeinen, typerin viekkaus kehoitti heikkoihin keinoihin: sai Braun äkkiä vastustelevalta, kiusaantuneelta tytöltä tulisia lemmenhuokauksia, yleviä rukouksia ja avuttomia jäähyväisiä, sai Braun loistavia nimityksiä: "hymyilevä Alkibiaades", "aurinkokäärme", prinssinä kohteli Hellevi sydämensä pyöveliä. Välistä huumautui hän niin kirjoittamisestaan, että alkoi kuvitella itseänsä onnelliseksi ja Braunia ihmeelliseksi! Rakasti häntä!

Ja kirjeet polttivat omia käsiänsä, kun hän lähetti ne Braunille.

Braun halveksi niitä: — Ne ovat unta, sanoi hän: — todista rakkautesi taipumalla minun tahtooni ja sinä tiedät, mikä se on: antaudu!

Niin vastasi kovin karkeaksi käynyt Braun.

Tai tuli hän järeänä, sai aikaan väkivaltaisia aistillisia kohtauksia, antoi välistä piloillaan välistä vihoissaan puoleksi tajuttomalle naiselle inhottavia nimityksiä ja kiusasi häntä ikuisilla vaatimuksillaan, jättäen hänet välinpitämättömänä tai ärtyisenä, kun pyyntöönsä ei suostuttu.

Millainen on neiti Kolarilan moraali? rupesivat ihmiset jo kuiskimaan. Mutta silloin piti Hellevi ihania puolustuspuheita kiusaajastaan, runoili hänelle voimia, lahjoja ja kauneuksia… — Muut ovat hänen rinnallaan kääpiöitä ja etanoita, saattoi hän sanoa ja lisäsi vielä: — Ja minulle on hän ihmeen hyvä!

Niin valehtelevat pelkurit tai sankarit.

Yksi ainoa sairas sana oli Hellevin sielussa: Braun, Braun!

Braun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä. Braun oli sairastettava loppuun.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings