ALHAINEN-ELÄMÄ.

3.

Lauluopisto, joka oli jatkanut toimintaansa kesälläkin valmistaaksensa köörejä pääkaupungissa koituviin juhlallisuuksiin, piti oppilaiden päättäjäiset vasta kesäkuun viimeisenä päivänä.

Ah… mitähän Risto sanoisi, kun kuulisi Hellevin ahkeruudesta? Risto parka!

Hellevi tuli opistolle kuin päivää aristava haamu.

Silmänsä löysivät heti sairautensa. Väli oli nyt pahimmillaan. Hellevi oli edellisenä päivänä tehnyt lopun kaikesta. He eivät tervehtineet.

Kapellimestari oli pukeutunut frakkiin ja liikkui kuin mustilla siivillä. Inhoava Hellevi oli näkevinään kaksi hännän päätä vilkuttavan frakin alta. Olisi tahtonut ivata jollekulle, mitä mielikuvia Braun kykeni herättämään.

Omilla tulillaan, huoletonna, näkemättäkään Helleviä liikkui suuri mies, ympärillään yleisöä, jolle saattoi ikuisesti näytellä, vanhoja lempeäsilmäisiä rouvia; oppilaiden parempiosaisia siskoja, vielä suloisia ja täysien harhaluulojen puhtaita sydämiä; musiikkia ymmärtäviä vanhoja neitejä, ja nuoria, ilosia herroja, kaikki muusain tai mammonan suojeluksen alaisia.

Kapellimestari loisti yli muiden. Hänen äänensä kajahteli sointuvammin, hän oli perehtynyt päivän kysymyksiin ja sopiviin keskustelualueisiin, tunsi johtaja- ja suojelemistehtävänsä.

Pelkkää kumarrusta, hymyä, ja kauniita sanoja oli kapellimestari naisille, jotka kaikki tiesivät, kuinka ihana laulaja ja tulinen lemmessä hän oli. Oh! Mitä ihmiset juorusivutkaan! Muutamat naiset! Nykyään seistään toki juorujen yläpuolella ja kapellimestarista puhuivat ihmiset, jotka olivat itse kuin puolihullut.

Tulta oli hän naisten sieraimille, Georg Braun. — — —

Tutkinto-ohjelmassa oli joku erittäin vaikea laulu. Hätimmältään piti se kerrata jossain sivuhuoneessa. Oppilaat haettiin kokoon ja kapellimestari johti. Muutamat ilosimmista nuor'herroista pujahtivat mukaan, neitoset lauloivat vaan sitä paremmin. Kuinka olikaan? Hellevi ja pari muuta hänen osastoltaan erehtyivät luullen, että laulunumero oli yhteinen kummaakin köörille, koska hekin olivat sitä harjoittaneet. Mutta Hellevi, joka senlisäksi oli laiminlyönyt viime aikojen harjoitukset, ei tietänyt pienestä muutoksesta, joka oli laulun suhteen tehty, vaan lauloi vanhaan tapaan.

Hellevissä syy ja hän sieti nuhteet.

Kapellimestari suuttui kuin vimma.

Oli hyvä tilaisuus. Hellevi sai kuulla kunniansa.

Syntyi skandaali. Tyttö poistui vavisten.

Onnettoman täytti niin syvä inhon tunne kapellimestarin raukkamaisuudesta, että hän tuskin jaksoi jäseniään liikuttaa päästäksensä kotiin. Juhlallisuudet ja hyvästijätöt jäivät, joku saisi kertoa välttämättömimmän seuraavan kurssin ehdoista.

Monta kurjaa iltaa oli kurja viettänyt. Tämä hänestä oli ilkein ja pienin.

Kostaa hänelle karjumalla vieraiden ihmisten aikana!

Miksi ei Braun ottanut samalla hänen henkeään?

Lopuksi luuli Hellevi saavansa apua kaikki uuvuttavasta inhostaan. — Enkö nyt laahaa itseäni pois? jaksoi hän sanoa itselleen. Enkö nyt ymmärrä, että apua on etsittävä muualta? Mitä hän minulle voi? Parjatkoon, raukka! tunteeni on syvimmästä halveksimisesta syntynyttä inhoa. Tällainen inho pelastaa. Viha olisi vaarallista. Se syntyy rakkaudesta… Menen Ristolaan. Ailin täytyy heltyä. On pintapuolinen, mutta ei mahdoton.

Hellevi laskeutui sohvalleen. Hän ei tahtonut ajatella ja ajatteli kuitenkin vain häväistystä ja Braunia.

Tuhmaksi oli Hellevi tullut, sairaaksi ja särkyneeksi. Pitkän illan tunnit antoi hän ottaa huonon miehen.

Tuli yö.

Ei riisunut Hellevi. Ei tullut uni.

Huojutteli ruumistaan vieterisohvalla ja hoki itsellensä Titanian tuutulaulua jonka oli lapsena ruotsiksi oppinut:

"Näktergal af toner full, sjung med oss ditt vysjalull, lulla, lulla, vysjalull, lulla, lulla, vysjalull."

Sillä unta houkutteli ja viekasteli, mutta unen voitti aina sairas, julma sana: Braun.

Braun, Braun poltti muistoa, teki sydämen ilettäväksi.

Braun oli iskenyt kuolinhaavat useammin yhden kerran. — — —

Leimahti silloin salama!

Hellevi hypähti seisomaan.

Nyrkkiin puristuivat pienet kädet.

Nyrkit kohollaan hän taivaalle puhui, kauvimman yön salamanleimahduksen.

— Jos minä rakastaisin häntä! Jos taipuisin hänen tahtoonsa. Rakastaisin niinkuin olen Ossiania rakastanut, yliluonnollisesta yli kaiken sen, mitä ihmissydämet ovat koskaan uneksineet. Teen ihmeen, teen hirviöstä ihmisen, taistelen hänestä kuolemaani asti. Mielilauseeni oli ennen: vaarallisin, vaikein on minun! Kiihottavin tehtävä ja suurin voitto! — — —

— Uhraannun… — — —

Hellevi lyyhistyi voimatonna ikkunan laudalle. Mutta vielä kerran leimahti salama! Hän ponnahti taas seisomaan!

— Georg Braun, olen joskus sinun, mutta sinun henkesi on myöskin silloin minun! — — —

Uudet ajatukset, uusien maailmojen kuvat liekehtivät hänen sielussaan, ajoivat polttavina toisiaan, syttyivät ja sammuivat. Yliluonnollista kauneutta tavoitti mielikuvitusten lapsi. — — —

Aamu erkani yön sylistä, ilmojen sointuvat äänet laulelivat ylös, ylös! yhä heleämmin, yhä viattomammin, mutta yönsä taistellut ja voittoa uneksiva Hellevi oli vasta nukahtanut.