SOITTAJA PUISTOSSA.

Helleville oli todellakin jotakin ihmeellistä tapahtunut, niin hän tunsi… se jäi, rupesi juurtumaan ja tuoksui ruusupuulta. Mitä se kukkisi… satoja ruusuja…

Koko päivän hän odotti, koska taas löisivät ne tunnit, jolloin hän saattoi unohtaa asemansa, ulkonaiset tehtävänsä ja kaikki vieraat ihmiset, joiden kanssa hänen arat hermonsa tuskin saivat muuta kuin rauhattomuuden, loukkauksien ja muiden senkaltaisten vaikutusten värähdyksiä.

Mutta avattuaan rakkaan kammionsa matalan oven, tulvahti häntä vastaan huoneen tuoksuavat lämpöaallot, ensimmäiset hyväilevät enteet suuren runollisen hiljaisuuden hedelmöittävästä rauhasta.

Eilen se ihmeellisin oli tullut, uusi ja tuttu oli puhunut ja pää-jumala vietiin kaikkein pyhimpään…

Kun illalla kallisti päänsä, katselivat tähdet akkunasta ja tuikkivat niin toisin ja lämmittäen, että kauvan makasi kädet niitä kohti ojennettuina.

Kannatti katsella niitä ja kannatti nukkua… maanpäällä kukoisti nyt sellainen, joka teki elämän täyden tavoittamisen arvoiseksi.

Aamulla oli uudestasyntymisen sabatti… hän lähti liikkeelle uutena valkeassa kukkalihassaan… ilmeet herkkinä kauneimmalle…

Muu oli jäänyt.

Mikä oli Risto? Veli, nuoren veren ensisuutelo ja uudestaan rakas veli… ihan omainen ja luonnollinen. Kaunis myrskyinen alkusoitto oli "elokuun tarina" elämän suureen sinfoniaan.

Mitä olivat unet? Koskenpojat, demoonit? Vieraita, arveluttavia, aiheita runoihin, kiihotuksia hengen ja sydämen laajentumiseen.

Tämä oli todellisuus.

Toi mukanaan tuskan ja riemun, runot ja elämän.

Niin tumma ja tulinen ja häikäisevä, että täytyi ummistaa silmänsä ja kysyä, oliko se totta?

Ja mitä sitten uskalsi toivoa?

Ei mitään ja kuitenkin kaikki.

Eikä mitään kärsimyksiä tuntenut, kun sitä kokonaisuudessaan ajatteli

Mutta sitten heräsi kuvia yksityiskohdista ja niillä oli monet pienet syntymistuskansa.

Sillä nyt piti komentaa aseisiin kaikki sotilaat rakkauden linnassa ja houkutella vihollinen hyökkäämään. Itse ei saanut liikahtaakaan.

Näin hän näki:

Linnanneito oli kauvan vaeltanut salaisia puistokäytäviään, yhä kulkien, yhä odottaen.

Silloin se häntä kohtasi: tumma soittaja seisoi keskellä tietä, viulu leuan alla.

Soitti niin varmana paikallaan.

Ei askeltakaan päässyt linnnantyttö eteenpäin.

Mitä soittaja sitten tahtoi?

Soittaa sielun hänen ruumiistaan, näännyttää hänet omaan puistoonsa.

Linnantytön täytyi pysähtyä, istua kivelle ja päätään käteen nojaten kuunnella, kuinka soittajan sielu itki.

Ei uskaltanut hän hievahtaakaan lohduttamaan.

Hän kuuli, kuinka soittajan sielu värisi, kutsui ja houkutti, hänen täytyi uupua ja voihkia.

Hän oli sidottu ikuiseen vaikenemiseen… soittaja sai lumota maat, taivaat ja helvetit… jäädä tai mennä…

Niin uskalsi Hellevi uneksia, kun päivän hetket olivat sammuneet ja hämärä kuiskutti huoneen nurkissa.

Mistä oli hän sitten saanut ainetta rakentaakseen silmänräpäyksessä tämän kaiken?

Ainetta! Sanoja hän oli saanut, säkeitä ja säveleitä!

Hänen tuskansa oli ollut raju, kun hän nousi runojen tunnelmiin… hän huusi helpotusta, pysähdystä, mutta polttavin ohimoin täytyi hänen yhä nousta, yhä kuulla ja tietää ja heti rakastaa… vihan värisellä rakkaudella rakastaa, vihata tuskansa pohjattomuutta.

Mitä hän tiesi enään taiteesta, hengen kiitollisesta kasvamistilaisuudesta, hän näki jotain muuta, jota hän ei uskaltanut kuiskata huoneensa seinillekään.

Eikä sormeansakaan voisi hän enään muuhun siirtää. Tästä hetkestä alkaisi hänen auttamaton alaspäinmenonsa ihmisten silmissä. Mitä korkeammalle hän nousisi tuoksuvan tunteensa avaruuksiin, sitä turhempana, narrimaisempana tulisi hän näyttäytymään salaisen pyhäkkönsä ulkopuolella.

Ja kuinka kävisi, jos tämäkin pettäisi?

Silloin kannatti täydellä todella kuolla. Kuolema oli se musta piste, joka päättäisi hänen valkosen ja kultaisen runonsa.

Kyyneleet valuivat Hellevin silmistä…

— Näin minä tunnen ja elän… tällaisiin matkoihin olen minä luotu. Mutta enkö ole nyt ihminen, ihmeellinen itsekin…? Minulla on kuin tuhat jäsentä… kasvan kaikkialle… joku virta kuljettaa minua… ympärilläni on ruusun tuoksua, päivää, tulta… auta minua… älä anna minun pudota… älä anna minun sammua… jotain ihanaa löydän… kaikki ja kaiken suljen käsivarsiini…

Tämäkö on elämää ja rakkautta… tätäkö on olla nainen…? Niin olen puhunut ja aavistanut, nyt elän…