← Table of contents
Voimaihmisiä

LEPOAIKA.

Reading edition

Risto oli mennyt, mutta sitä ennen järjestänyt Hellevin pienet asiat.

Jos tyttö olisi taitava, saattoi hän välttää pahaan pulaan joutumisen.

Hän muutti heti miellyttävämmin asumaan jonkun vanhan rouvan luo ja hankki pääsyn opistoon.

Oli parempi niin… ilma hieman puhdistui, hieman harventui, hieman vaihtui.

Hellevi sai pitkistä ajoista taas hengähtää, ja äkkiä iskettyjen surujen myrskyt rupesivat laimentumaan.

Rouva U. oli kokonaan unohdettava.

Ei olisi jaksanut kestää tämän kaikkien kepposten alituista hautomista, siksi oli inhon tunne niistä liian sakea ja tumma. Pelkäsi Hellevi kovin sielunsa saaneen katkeruudesta jonkun ikuisesti rumentavan vamman. Asian laita oli nimittäin siten, että kun hän oli lähtenyt rakkaaksi käyneestä Ristolasta ja suoraa päätä matkustanut Rouva U:n luo selitystä pyytämään, oli tämä ilkkuvasti nauraen kuunnellut kuvausta kasvattisisarusten yhteentörmäyksistä, vieläpä pilkannut ja häväissytkin Helleviä muka raukkamaisuudesta ja kehittymättömyydestä. Samalla oli rouva kuitenkin huomannut viisaammaksi yhä salata tekonsa ja tälläkertaa vielä kieltäytyä kirjailijakunniasta. Mutta kieltäytymystä helpottikin suuressa määrässä välinpitämättömät arvostelut, jotka salanimellä julaistusta teoksesta lausuttiin. Kadottaa Helleviä ei viekas rouva kuitenkaan mistään hinnasta tahtonut ja kävi hän äkkiä aivan oudolla tavalla imelän mairittelevaksi. Syyt siihen sai Hellevi pian aavistaa paremmin kuin selvästi, mutta silloin tunsikin hän voimakkaasti ylemmyytensä ja loukkaantui niin syvästi, ettei toinen millään keinolla enään saanut asiaa autetuksi. Oudoksuttavan alentavia ehdotuksia oli rouva uskaltanutkin tehdä, ja paljasti itsensä, miten syvästi hän oli käsittänyt, mitä oli elää yläpuolella "hyvän ja pahan". Rouva olisi nimittäin tahtonut palkita Hellevin luomaan kuvauksiinsa "skitsit", joille hän sitten olisi antanut "taiteellisen muodon". Siinä tapauksessa lupasi hän olla ikuinen kultakaivo turvattomalle. Ja varsinkin oli hän ahnehtinut "Aurinkokello" -kokoelmaa. Mutta näistä vastenmielisistä asioista on Hellevi jo ääneen ajatellutkin sinä ankarana yönä, jolloin hän tuskiansa helpottaaksensa mielikuvituksessaan kaikenlaisten satuolentojen kanssa leikitteli. Edellisenä päivänä oli kaiken lisäksi ilmaantunut eräs kovin hämmästyttävä seikka. Sattui hän nimittäin selailemaan sinikantisia päiväkirjavihkosiaan "Elokuun tarinasta", jotka hän oli pyytänyt rouvalta takasin. Mutta yhdessä vihossa näytti sisältö sangen kummalliselta, siinä oli otteita samasta "Kolarilan aurinkokellosta", Hellevihän oli kesällä lähettänyt osan hymneistään rouvalle. Tuttujen kohtien välillä oli vieraita lauseita. "Kirjeitä Ossianille" luki Hellevi kansilehdellä. Syvästi koski tämä uusi petos jo liiaksi haavoittuneeseen rintaan. Ei ollut epäilemistäkään: viime ulkomaamatkallaan oli rouva nähtävästi tutustunut runoilijaan, saanut sitten aikaan kirjevaihdon ja oli siinä muitta mutkitta rohkeasti höystänyt ja värittänyt ihailunsa Hellevin rakkaudella.

Ei ollut muuta tehtävää kuin lähettää kirjekopiat takasin omistajattarelleen. Ei ainoatakaan sanaa seurannut mukana mielenosotukseksi.

Sangen harmillinen oli rouvalle huolimattomuutensa ja rupesi häneltä nyt satelemaan hätääntyneitä, tympäseviä anteeksipyyntökirjeitä. Ne loppuivat kuitenkin vihdoin, kun Hellevi keksi lähettää ne avaamattomina takaisin. Kaikista epämiellyttävien yhteensattumisien pelosta pääsi hän kokonaan, kun Risto muutamien viikkojen perästä kirjoitti, että rouva oli houkutellut pyydykseensä erään venäläisen vallankumouksellisen, jonka Hellevi oli nähnytkin hänen vieraanaan. Uusi suhde oli jo silloin kehittynyt suuteloon asti. Vallankumouksellinen oli nyt vienyt naisensa Tanskaan. Tämän avulla onnistui rouvan tunkeutua erääseen piiriin, jossa hyväntekeväisyyttä maastakarkoitettuja venäläisiä kohtaan harjotettiin ja rouva tuli liiton hyvinpalkatuksi esitelmänpitäjäksi.

Kuului nyt kylmä, kultaansa ja mainettansa kartuttava ja kaikin tavoin ikävästi itsekäs rouva sulavan kristilliseen helläkielisyyteen kaikkien onnettomien ja kurjien puolesta. Ja niin oli tämän, milloin henkeä, milloin lempeä ja ihmisyyttä teeskentelevän naisen probleemi tavallaan ratkaistu, ja hänen laatunsa ainaiseksi epämieltäkiinnittävä kärsineen tytön sekä sydämessä että mielikuvituksessa.

Omituista kyllä, mutta onnettomien sukutarinoitten julkaiseminen ei sattumaltakaan tullut kotipitäjän juorutätien korviin, joten Riston ennustamaa skandaalia ei syntynytkään. Mutta sen sijaan oli yksi sydän itsepäisesti parantumaton ja se oli Ailin. Muutosta siinä suhteessa jäivät sekä Risto että Hellevi odottamaan.

Uudessa ympäristössä ja opistossa tunsi elämässään taas uutta ajanjaksoa alkava Helien itsensä kuin perhoseksi, joka leijaili epäiltävillä alueilla, joilta usein oli säikytetty. Pieninkin aavistus vaarasta sai hänet oitis lehahtamaan lentoon toisaanne. Seuransa tarjoomasta ravinnosta nautti hän nopeasti välttämättömimmän koittaen täyttää omat velvollisuutensa, viipymättä tuttavallisesti kenenkään luona.

Jotkut oppilastovereista kiinnittävät huomiota ulkomuodoillaan ja Hellevi, aina nauttiva muotojen kumartaja, katseli nytkin kauneutta, ensin loitolla arvostellen, mutta lopuksi etsien sievimpien kasvojen älyä ja sydäntä, olentoa, jolle hän saattoi tulla hiljaiseksi kohtaloksi, voimakkaampine tunteineen ja totuutta rakastavine henkineen.

Mutta hän näki suruksensa, että ne pienet ystävät, joita hän löysi, tarvitsivat kaikki järjestänsä ensin taloudellisia parannuksia, ja tulivatkin vain hänen onnettomuustovereiksensa, joiden kanssa välistä ujoina, välistä rohkeimpina vaihdettiin avustuksia uskomattomissa, naurettavimmissa tiloissa.

Vielä hän huomasi, ettei hän nimeksikään voinut ottaa osaa pääkaupungin huvi- ja juhlatilaisuuksiin. Mutta kieltäytyminen niistä ei ollut vaikeata toistaiseksi. Nuori Ossiankin oli matkustanut ulkomaille ja hänen herättämänsä mieltäkiinnittävä seuraelämä oli laimentunut, melkein sammunut.

Helleville koitui hiljainen aika. Mitä enemmän hän vetäytyi kokonaan itseensä, sitä herkullisimmiksi tunsi hän hedelmäin kypsyvän tunnemaailmassaan.

Hän otti, salli itsellensä levon… ikäänkuin kaikki ulkoapäinkin olisi ollut valmista.

Se oli uskallettua, mutta hän onnistui.

Tuli hyvä olla.

Niin hiljaa ja hymyillen kuin yön tähdet aamutaivaalla sammuivat hengen tavoittelut, voimistelut ja harrastukset, katosivat sydämen kasvamiskivut ja lämmin, äänetön ikuisuuden päivä nousi…

Hän lakkasi kirjoittamasta päiväkirjaansa, pieniä laulujaan ja hymnejään, aamu- ja iltatervehdyksiä suurelle runoilijalle… lakkasi melkein ajattelemasta häntä… oli kuin Soittajan säveleet olisivat vaienneet ja tämä itse aaltoillut suurena valomerenä hänen ympärillään. Hän ei tarvinnut enään eri tunteita, ajatuksia, tai sanoja rakastettua käsittääkseen, tämä eli hänessä kuin päivä, valo, ilma… hän hengitti häntä luonnollisesti ja välittömästi… Oli suuren, "pyhän illusionin" sopusointuisin hetki…

Ja ihmeellisintä oli, että hän seuraavana aamuna herättyään jatkoi hiukan ponnistettuaan, edellisen illan tunnelmasta ylöspäin, tuli kirkkaampaa, herkempää, sulaneempaa.

Eikä hän väsynyt… istui, loikoili tai käveli, aina samaa.

Hiukan laajeni tuttavapiirikin. Hienoimmat lähestyivät häntä melkein itsetiedottoman hellästi ja kunnioittavasti, pysähtyivät hänen salaisiin tunnesäteisiinsä… hän sai hiljaisia tunnustuksia… kuin kukkasen tuoksu nousivat ne hänen sieraimillensa ja hän etsi kiitollisena varastostaan vastalahjaa, milloin kukkaa milloin runoa… mikä kevyesti vaan putosi kädestä käteen, ei sitonut eikä velvottanut… Sillä ei saanut kukaan mitään merkitä ennen suurta sattumaa. Ossian soittajan kohtaamista.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings