HELLEVI KIRJOITTAA ROUVA U:LLE TANSKAAN.

Myöhään samana iltana kirjoitti Hellevi ystävättärelle:

"Ystäväni! Kiitos! Kiitos sanoistasi, jotka tuoksuivat kuin aroneilikka. Aavistan niistä, mikä rikas maailma ympäröi Sinua elämänhalullaan, kuinka hyvin itse siinä hengität ja liikut. Meidän hankemme ovat Sinulle liian kylmät! Suo se anteeksi.

Tahdot, että tarkasti kaikki kertoisin. Sitä en voi, tuhlaaja ei tee mitään tarkasti, ei edes tuhlaa.

Akkunani on auki. Ulkona on yön alkua. Akkunan edessä nousevat korkeiden koivujen latvat, joita huojuttaa Jumaselän tuulet. Tumman Miihkalin takana kuuluu koskemme laulua… vanhat tarut elävät…

Jotakin nyt kerron… tuoksuvan salaisuuteni… viimeisen, joka minulle jäi.

Sinun kanssasi kiidämme hengen kylmiin korkeuksiin, tavoitamme kultatähtiä.

Sinulle siksi kesäyönä salattuni tarinoin.

Sano ensiksi, uskotko, että elämä on ihmeellistä?

Minulle se on saduksi muuttumaisillaan. — — —

Tänä iltana on minulle kuvattu erään nuoren ilmiön voittokulkua.

Siitä muutama ajatuksenpätkä.

Meillä naisraukoillakin on joskus onnellinen aikamme, silloin, kun miesmaailmassa nousee jotakin hienoa, tulista, todellisesti suurta. Niillä oli kerran Goethe… ajattele, mitä ne saivat aavistaa!

Sellainen mies… hän luo meidät uudestaan… kehittää meidät uuteen kulttuuriin. Millä? Lumoten meidät omalla hengellään, muodollaan, läsnäolollaan… askaroiden meidän kanssamme, suojaten meitä. Luontaisimmin, välittömimmin heräämme olentomme kukoistukseen.

Voitko sen tuntea! Kevät, voima, ihminen on edessämme, ympäröi meidät, tunkeutuu sieluumme… ilmat tuoksuvat… selittämätön salainen hedelmöittyminen tapahtuu, kaunein ihanteellisissa syttyy ja hehkuu, jokainen verisolu pulppuaa luonnon, naisen iloa ja me tiedämme, mitä menemme tahtomaan! Saamme nyt vasta elämäntaidon, kasvamme ihmisiksi, ymmärrämme nyt olennaisen, ikuisen itsessämme… naisen… hienostuneen ja voimakkaan… leikkivän ystävän…

Nainen on kulttiveerattu! Ah, kuinka tämä on jotakin aivan muuta, kuin maisteriksi lukeminen yliopistoissa, riehua näyttämöllä ja telmiä kulissien takana, kirjoittaa kirjoja ja romaaneja ja kaikkea muuta tätä alempaa, jolla yhteiskunta ja nykyaika sivistyttää meitä onnettomia, kutsuen meitä vailla todellista kukoitustamme "suuriksi", jos vaan olemme produseeranneet jotain, jota arvostelijat ja yleisö kolmenkertaisella hyvähuudolla tervehtivät!

Mutta älä tahdo nähdä tuota naisraukkaa hänen nukkuessaan. Silloin paljastuisi ehkä hänen suuruutensa!

Niin, katsos, minusta ilman tätä hienoa tulista, rakastavaa ja seurustelevaa miestä, ei nainen voi aavistaa itseänsä, tietää mahdollisuuksiaan, hänelle ei herää noita prinsessatunnelmia, joissa hernepapu kymmenen polstarin alla häiritsee.

Mitä Sinä luulet?

Olemmeko me vaan näissä kerroksissa, tässä maassa niin onnettomia, vai onkohan kaikkialla jo yhtäläistä, kaikkialla luonnonvastaisia vaatimuksia naisesta ja naiselta?

Niinkuin esim. muutamat nuoret kirjailijamme! Nuorimmat… kuinka hauskoja, äkäsiä, potkivia! Olemme siitä puhuneet: Paljasta yhden yön unta… tulehtunutta, hirveän meluavaa… kulttiveerattu nainen on kokonaan jätetty lukuunottamatta. Ah, ne nuoruuttansa riehuvat pimeät egoistit! Uskoa avioeroon heissä on, mutta ei naiseen! Meitä he eivät tule auttamaan, eivätkä lapsiansa, ellei ihmeitä tapahdu!

Mutta satuni unohdankin. Kuinka ihanaa unohtaakin, sieluuni on jo kyllin kylvetty unta ja tuskaa…

Niin, täällä on kuitenkin noussut jotain, jotain itämaiden öistä…

Niinkuin mielikuvituksen tumma kukka, yksinään erämaan laidassa…

En ole hänestä sinulle ennen puhunut, — itse kerran sivumennen mainitsit hänen runojaan, jolloin vaikenin, ettet ymmärtäisi salaisuuttani, sillä minulla on hän elänyt koko kevään mielikuvituksessani kaiken elämänhaluni aiheuttajana.

Hän on aivan nuori, nuori kuin hoveja hurmaava Goethe kerran! Ei niin muotokypsä, ehkä ei niin uskoton, vaan hiljaisempi, synnittömämpi, jos uskaltaisin sanoa: — kristusmaisempi…

Hänen nimensä on Ossian, vanhaa aatelissukua. Perhe on asunut talvet Puolassa ja kesät kotimaan saaristossa. Nyt debyteeraa poika äkkiä pääkaupungin yleisölle salanimisellä runoteoksella, joka herättää tavatonta huomiota, mutta vielä enemmän hän itse ilmestyessään seuraelämään. Jo parin kuukauden kuluttua ovat nuoret kokoontuneet hänen ympärilleen ja perustaneet oman koulun. Hän ei ole jäänyt aivan yläilmoihin, vaan astunut alas, ottanut orjan muodon päällensä ja on nyt keskipisteenä kaikelle luovalle ja mielikuvitusrikkaalle taiteilijapiirille.

Voit arvata sen, että naiset ovat rakastuneet, missä hän liikkuu heidän keskuudessaan. Meilläkin, kesken kaikkea riehuntaa, leipä- ja puukkotaisteluja, on pääkaupungissa heräämäisillään ihanteellinen seura- ja kulttuurielämä. Joku on sanonut, että naiset tulevat ystäviksi häntä ihaillessa. Naiset ystäviksi samaa miestä ihaillessa! Se on minulle uutta!

Paljon pieniä juttuja on liikkeellä nykyisistä ihastuksista. Niistä sittemmin kahvijuoruiksi!

Tietysti on joukossa hullunkurisiakin ihailijattaria, mutta eivät kuitenkaan kaikki ole sellaisia, jotka leikkaavat ihailtujensa nimiä sanomalehdistä ja syövät ne voileipäinsä päällä!

Voin mainita, että neiti K:n kauniit runot olivat hänelle sepitetyt. Ajattele, nyt jo "salainen syy" yhteen ja toiseen päämäärään, eikä suinkaan rumimpiin.

Eteenpäin menoa meissä siis, samalla syvempää ja keveämpää, tulisempaa ja viehkeämpää — nuoruuteen nousemista.

Sinä kysyt, tunnenko hänet?

Tunnen ja en! Lähetän Sinulle laulut 'Kolarilan aurinkokello'. Siitä näet, mitä heinäkuu-iltapäiväni ovat uskaltaneet uneksia, miten runollinen ja onneton kesäni on!

Pöydälläni on hänen muotokuvansa. Metsäruusut varjostavat sitä äänettömin tunnustuksin…

Iltapäivisin, kun aurinko ulottaa säteensä kammiooni, hillitysti ja viileästi syntyy minulle tunnelma, kuin olisin nuori linnanneito, joka käy luostarin kappelissa polvistumassa, rukoillen, että Neitsyt-äiti sammuttaisi hänen luvattoman rakkautensa maan kuninkaaseen…

Niin on uneni mahdoton! Yhtä mahdoton kuin elämäni uneni sammuttaa…

Muuta en voi!"

* * * * *

Hellevi lakkasi kirjoittamasta. Oli tullut myöhä. Koski lauloi synkän Miihkalin takana. Hiljaa kihosi yössä istujan silmään kyynel, pää vaipui voimatonna alas… — — —

Kyyneleet tulivat tulvaten kesän myrskyjä?