KESÄLLÄ.

Ristolan korkean kuistin edessä nousivat omenapuut täydessä kukassa ja illan lauha tuulenhenki toi tuontuostakin tuoksuvan lehahduksen kuistilla istuvien kasvoille.

Nojaillen aitausta vastaan istui Hellevi ja nautti tunnelmasta, avattu kirja sylissään. Kuistin toisessa päässä näkyi sanomalehden takaa nojatuoliin uponneesta Ristosta ainoastaan kostean valkonen, rusketukselta säilynyt otsa ja tumma pystytukka, hiukan toista pellavakankaista käsivartta lehteä pitelevät punertavat nyrkit ja alhaalta suuret saappaat savisine terineen ja kantoineen.

Siinä oli Risto… heidän varma turvansa… vieraille ylpeä ja vaitelias, kotona tuntehikas… toimi- ja älyrikas Risto.

Etäämpää rakennusten takaa kuului ilosin, rauhoittavin melu. Aili hakkasi porsliinia kanoille, jotka hyväksyivät hänen toimenpiteensä äänekkäällä kaakotuksella, Aili nauroi, piikatyttö huuteli lehmille ja lypsyämpärit vingahtelivat… "tuuri-ihmisille", yhden tai pari sukupolvea opiskelleelle talonpoikais- ja käsityöläisverelle. Erinomaisia, heti nautittavaksi kelpaavia hedelmiä pudotti hänen syliinsä Mantegaza, kokonaisen järjestetyn lakikirjan: eri aistien tehtävät, niiden kehittymis- ja ulottumismahdollisuudet, rakkauden suurimmat "asemat", välimatkat ja pysäkit y.m., y.m. Alituiseksi ihmettelyn aiheeksi tuli hänelle Browningien avioliitto, tuo viisitoista vuotta kestänyt jokapäiväinen, "ensikerran" sähköisyys. Syvän vaikutuksen hänen sydämeensä teki Bizetin tulinen Carmen, joka voitti päämääränsä kukistamattomalla ilollaan, houkuttelemis- ja hallitsemistaidollaan. Goethe, "ensimmäinen rakastaja" istutti hänen puutarhaansa hienoja loistokukkasia, niinkuin nauttimisen lemmityn ääriviivojen piirtymisestä eri taustoihin ja hänen liikkumisestansa erilaisissa ympäristöissä, ja tuon tunnetun lauseen: "Was gehts dich's an, wenn ich dich liebe?" Se ilmaisi suurimman luontaisen taipumuksen, se oli rakastaa "jumalan armosta"! Napoleonin liikuttavan suurelta sydämeltä oppi hän elinkautisen kiitollisuuden osoittamisen kerran rakastetulle. Ja vihdoin leimuavimmalta nerolta Nietzscheltä muiden totuuksien kirkkaiden timanttien ohessa salaisen tieteensä kruunauksen: todellisen naisen ainoan kunnian ja elämäntehtävän: rakastaa, oppia sen oikean taidon ja rakastaa enemmän kuin häntä rakastettiin.

Siinä pilkistys Helleviin piilotettuun loistopuutarhaan! Ja hän iloitsi, että tulevaisuus oli alituisesti kasvattava hänelle uusia jaloja laatuja. Oppineitten vanhat tomuset kirjahyllyt kätkivät tuntemattomia aarteita ja hänen oma aavistuksensa ei ollut vielä ponnistanut äärimmäisyyksiinsä.

Ja kun hän taukosi tutkimasta, horjui hän sisäisen maailmansa autuutta, odotti elämää juopunein silmin ja rakastetuinta ajatellessa heräsi samalla riemuitsevan voittorikkaaksi ja niin antautuvaksi, ettei hän itsestään enään mitään tietänyt…

Ulkomaailman suhteen oli hän taas muuttunut, vieraiden seuraa hän aristi. Hänen täytyi peläten huomata, että hän vähitellen kävi arveluttavaksi traagilliseksi poikkeukseksi… poikkeukseksi tunteittensa voimaan ja ulkonaiseen avuttomuuteensa nähden.

Pitäjän herrasväet ajoivat Ristolaan kovaäänisesti meluten… Huoneisiin tuli tavallisesti jotakin joko liian lihavaa, turvonnutta, hedelmätöntä tai madonsyömää, ummehtunutta ja hapantunutta. Ja yli sen kaikui kunniaton, pahan pelin voittanut kauppiasnauru, rovastin horjuva hurskaudenrykäisy tai nuoren polven rakkimainen haukahtelu yhteiskunnallisista.

Mutta ympäristönsä etevimpienkin ihmisten läsnäollessa, rupesi Hellevin vilkkauden ja henkevyyden aika haihtumaan. Yhä harvemmin oli hänellä virkistystä säkenöivästä, leikkivästä keskusteluhalustaan… häntä kuunneltiin kuin ilveilijää tai puolihullua, joka välistä nauratti välistä rasitti… Huomattuaan vaikutuksensa, herkesi hän ajoissa ja herkesi mielellään nauttien enemmän äänettömyydestään.

Hiljaisuus oli ijankaikkisuutta.

Hiljaisuus oli rakkautta.

Ja ympäristönsä seuraan, joka ei häntä kaivannutkaan, heräsi hän ainoastaan kauneista kosketuksista, soitosta tai laulusta, jäi kuuntelemaan puhtaimpien ihmisten sydäntaruja, iloja tai verhotulta huolia.

Risto ja Aili antoivat Hellevin olla… Kun vieraat poistuivat oli "Ristolan tunnelmatkin" palanneet, saipa Hellevi heidät nauramaankin karrikatyyreilleen, jonka hän siitä tai siitä mahtipontisesta sanoillaan maalasi.

Ja kun Ristolaiset vuorostaan ajoivat kartanoihin, niiden epämieltäkiinnittävien asujanten luo, jotka olosuhteisiinsa nähden olisivat voineet olla pitäjänsä kuninkaita ja kuningattaria, mutta sen sijaan tyytyivät pitkään uneen, paksuun lihaan, kapinoitseviin alustalaisiin ja pahaan omaantuntoon, lähti Hellevikin toisinaan ystäviänsä tervehtimään.

Ne olivat omituisia ihmisiä… usein vaikeimmissa olosuhteissa syntyneitä, mutta varustettuina elämää rakastavilla vaistoilla. Hän löysi etsimäänsä: lahjoja, kauneutta, hyvyyttä ja viisautta.

Näiden ihmisten kanssa istui hän tuntikausia matalissa majoissa… eli elämää, vaihtoi arkoja, helliä tunteita, pieniä, mahdollisia auttamisia… ja ennen kaikkia paljon toivorikasta viisastelua!

Ja kun hän palasi kotiin, oli hän välistä virkistynyt, välistä surumielinen, mutta runollinen…

Jos isäntäväki vielä viipyi, etsi hän lempikirjansa ja heittäytyi kuistin nojatuoleihin… lukikin, mutta enimmäkseen kuunteli oman sielunsa iltasoittoja…

Ja tiesi, mikä murheen kyynel lunnonsilmässä toi hänellekin haikeat, kiihkeät tunteet… ne valittivat, vaativat, puhkesivat äkkiä kyyneliin ja kävivät väkivaltaisesti myrskyilemään…

Kuinka oli hänen laitansa?

Mitenkä hän auttoi itseään?

Unen hän oli tehnyt, nostanut sen sattuman hennolle jalustimelle… ja kulki nyt ja kumarsi, kumarsi…

Mutta jos sattuman pylväät suistuisivat ja unen jumala mukana…! Tai jos ylistetty nukkuisi… eikä heräisi hänen kuiskauksistaan… huutaa hän ei koskaan uskaltaisi? Kulkisiko hän ainiaan ja kumartaisi, kumartaisi…?

Eikö hänen kuvanpalveluksensa tehnyt häntä nyt jo onnettomaksi, vienyt häntä kohti hiljaista, kiduttavaa kuolemaa?

Vuosia, pitkiä haudattavia vuosia saattoi vierähtää… koska armahtaisi elämä?

— Vaikka tietäisin, puheli kipeä sydän, että tunteeni olisi yhtä harvinainen kuin suurimpien runoudessa tai historiassa, ei minulla ole muuta tehtävää kuin kantaa se, koska olen nainen… nainen, turhin kupla tai…

— He ovat asettaneet meidät ikuiseen vaikenemiseen, me olemme rakennetut ikuiseen vaikenemiseen… suurin meissä… jos ei sitä huomata, saa kuolla, kauneimmat umput rinnassamme saavat kuihtua, tehdä meidät naurettaviksi, raukoiksi, rumiksi… Alituisesti kuivaa, haaskaa, tappaa elämä rakkauden naisia.

— Vaikka rakastaisin häntä, niin ettei ainoakaan värähdys siitä soittimesta, joka on rakkauden, jäisi herkistyneeltä korvaltani kuulematta, vaikka tietäisin, että jotakin ihmeellistä saattaisi toteutua, runo, satu, ihmiselämä… täytyy minun odottaa ja odottaa, nilkat kahlittuina pienien olosuhteitten rautoihin, vaieta ja vaieta — elävänä, itsetietoisena, tulisena, koko olentoni polvillaan hänen edessään… julmimmin saan minä kuolla — — —

* * * * *

Tuli aikoja, jolloin Hellevi ei enään saattanut lukea "tuntematontaan", jonka nimen hän nyt kuvapostikortista tiesi olevan O. Ossian.

Sen sijaan alkoi hän useimmin puhua suuresta sydänten-ottajasta Ristolle ja Ailille.

Eräänä iltana, kun Risto oli hetken kuunnellut Helleviä, sanoi hän:

— Olenkin kuullut nyt kerrottavan hänen elämästään, olosuhteistaan ja personallisuudestaan…

— Ja sitä et ole ennemmin sanonut! huudahti Hellevi melkein moittien.

Risto rupesi kertomaan, eikä Hellevi lakannut huudahtelemasta, niin toteutuivat hänen aavistuksensa ja arvelunsa.

— Niin, lopetti Risto, missä tämä mies kulkeekin, voittaa hän ulkomuodollaan ja hengellään miehet ja naiset. Ihmeellinen on!