KAKSIHÄNTÄINEN RYÖPPYRUHTINAS.

On yö… jo neljäs järjestyksessä tuskaisia öitä.

Hellevi ei voi nukkua.

Hän nousee ylös… heittää hartioilleen valkosen aamumanttelin ja istuu matalaan keinutuoliin akkunan ääreen.

Taivaalla ovat samat vanhat tähdet, jotka katselevat samaa vanhaa onnetonta.

Kuka rakastaa öitä, joita ei nukuta!

Parempi nousta ja kuunnella mustien tuntien runoja.

— Minä voisin langeta polvilleni ja rukoilla — ketä? Kohtaloako? Minä tahtoisin nähdä elämän hengen kasvoista kasvoihin ja kysyä siltä ankarasti: mitä hän tarkoittaa? Eikö minun sisimpäni pyydä korkeinta itseltään? Miksi saan minä vain sauhua, tuhkaa, lokaa? ja minä peräydyn kalvenneena ja olen kuolla nälkään.

— Sanoja minä saan, hymnejä, suitsutusta Ja silitystä. Ja kun luulen, että jumalat tulevat ja luovat minulle uuden maan, katso: varkaat ovat vieneet ainoani!

Minä tiedän, sydän, mitä tahdot tänä yönä. Minä vien sinut kosken ääreen ja luon loistavan kuutamon.

Ja katso, äitien taru toteutuu: vaahtoavasta kivenkyljestä nousee hän, joka on nuori ja huima ja hullu.

Ryöppyruhtinas!

Hän on valmis.

Tänä yönä on hän sanova viimeisen sanansa, hän, Georg Braun.

Hellevi Kolarila on luotu öisiin keskusteluihin merenneitojen ja koskenpoikien kanssa.

Kuule, kuinka hän huutaa! Tai onko se hänen lauluaan?

— Muistatko sävelen, valkea tyttö? ilkkuu ääni. Muistatko, kun orkesteri soitti koulusi salissa? Sinä makasit pimeän huoneen lattialla ja kuuntelit. Ensi kerran hurmaantui silloin nuori veresi.

— Sinä kesänä kuljit usein kosken kuutamorantoja, katselit vesien huimaa kiitämistä ja lauloit ryöppypojalle:

"Es träumte mir einst von wildem Liebesglühn…"

Ja kohotit kätesi ja huusit: koskenpoika, koskenpoika, tumma kuin yö!

— Muuta et osannut etkä ymmärtänyt, olit silloin neljäntoistavuotias!

— Viisi vuotta myöhemmin kuuntelit kammiossasi Demonin kuiskauksia Tamaran korvan juuressa.

— Silloin osasit enemmän: kuka on maailman valtias ja naisen valloittaja?

— Nero.

— Nero, jonka otsa on valkeaa, kovaa kaarta, kulmat mustat ja leikkaavat, silmissä tuhat-yksi yötä, huulilla lupaus ja hedelmä. Hän kaartuu luoksi kuin humaltunut honka, kuiskaa ja hymyilee kuin aurinko itämailla. Niin hän tulee ja menee, jättäen jälkeensä muiston ja kaihon. Sekö oli suurinta?

— Niin silloin lauloit.

— Mutta sitten tyhmistyit. Otit "ikuisen unesi", "ikuisen rakkautesi", joka on mahdotonta.

— Ja mitä nyt laulat?

— Nyt laulan minä. Kuule ja katso minua, niinkuin äitisi ovat minua katsoneet. Kolarilan vinnillä on puoleksi palaneita kuvia, joita tuskista kosteat kädet ovat peloissaan polttaneet. Niiden kuvien näköinen olen minä, Georg Braun.

— Näe nuoruuteni, vartaloni voima. Katso silloin, kun kuu lankeaa kiireelleni ja kiharani ovat kiiltävää kultaa. Salamat singahtaa silmäini teristä, ääneni komentaa yli kuohujen kosken.

— Näe miljoonat pisarat, jotka särkyvät ilmaan, kun minä lyön vettenputoukset kiviä vastaan. Minä seison, muut murtuu. Ja sormellani sekotan viheriäistä vaahtoa…

— Ah! Minä, minä yksin elämän kestän, sen mehuisamman sisälmyksen syön.

— Todellisuus on nimeni ja rautainen toiminta!

— Katso minua tarkemmin!

— Minä olen sinun sisimpäin uniesi nero! Minä se olen, jota sinä paljon rakastat, kiitollisena rakastat, itsetietämättäsi.

— Minä olen se voimakas, joka vien naisen yön loistoon ja päivän aurinkoon, vapauteen…!

— Olen uusi aika, uusi kauneus, uusi rakkaus. Tulevaisuus!

— Teitä on vuosisatoja kidutettu. Teitä on sidottu ikuisiin liittoihin, ikuisiin kieltäytymyksiin, kotien kahleisiin ja tuskaisiin synnytyksiin.

— Minä vapautan sinut pyhällä voimallani, jumalasuutelolla. Ole minun!

— Itse seisot, oman kätesi ansio sinut ylläpitää, omat askeleleesi määräät, uskollisuutesi ja uskottomuutesi. Olet vapaa. Tee mitä tahdot. Ja voimakkaimman elämänruhtinaan nainen elää miehen tähden, miehen autuuden tähden, sellainen jumalatar älköön enään synnyttäkö!

Minä rakastan naisessa sitä tulista intohimoa, joka ei kammoksu mitään, jolle ei ole mitään esteitä ja joka riemuisena antautuu, sillä ainoastaan tuo pyhä, tulinen epäitsekäs intohimo, ainoastaan se voi voimakkainta kahlehtia.

— Minä kunnioitan pyhän intohimon tulipunaisia jumalia niin äärettömästi, että olen valmis uhraamaan itseni niiden tähden. Niitä jumaloin, sillä minä tunnen niiden valtavan voiman!

— Sinua, sinua, minä rakastan, tyttö-parka, jos suureksi nouset, muita rohkeammaksi ja kauniimmaksi, voimaihmisen uudeksi naiseksi, joka yksin seisoo, yksin kestää ja yksin kuolee, herransa ja käskijänsä, voimaihmisen tahtoon alistuu, milloin hän tulee ja menee.

— Sellaisen naisen tuleen en koskaan kyllästy…

Niin laulaa koskenpoika runonsa yöllä ja sukeltaa mustaan veteen.

— Minä olen väsynyt, väsynyt, sanoi Hellevi ja painoi käden otsalleen. Mitä minä ymmärrän tuosta, jota hän laulaa korvissani kauniilla ja rumilla sanoilla päivät päästään?

Hän ottaa minun rakkaita sanojani voimasta ja kauniista, mutta ne kiusaavat ja kiduttavat minua hänen suustaan.

Minne menen…? minua vainoo toisaalla elämän pienuus, toisaalla sen turmelus… ah… ne imevät vereni yhtä kiihkeästi, kuluttavasti kumpanenkin. Ne ovat yhtä vaanivia vihollisia kumpikin.

Rukoilen elämää: vie minut pois. Mutta elämä vastaa naiselle: odota ja kärsi tai ole mies ja tartu miekkaan.

Hellevi nousi ylös, sytytti lampun, otti peilinsä ja asettui sen eteen istumaan.

— Minä olen tullut harmaaksi. Mustat renkaat kiertävät silmiäni… minä en ole enään Hellevi… Tumman Soittajan luo ei enään koskaan ennätä kukkavalkonen linnanneito…