← Table of contents
Voimaihmisiä

HARRASTUKSIA.

Reading edition

Nyt seurasi aika, jolloin Hellevin voima oli keskitetty muutamiin suuriin asioihin. Hänen salatuksi vakavuudekseen tuli: heränneen "suuren rakkautensa" alinomainen kehittäminen tieteen, runouden, taiteen ja elämän avulla, ystävyyden-tunteen kohottaminen ja hoitaminen omassa ja sen kiitollinen ihailu valitun ystävän sydämessä ja vihdoin kaiken kauneuden nauttiminen luonnossa ja ihmisessä ja kehittäminen itsessään.

Hän luopui entisistä taisteluistaan ja tuskistaan melkein yhtä keveästi, kuin olisi riisunut rasittavat ja ahtaat vaatteet yltään, kylpenyt raikkaassa lähdevedessä ja pukeutunut harsoon ja keijukaissiipiin, jääden uusien aurinkoisten maiden asukkaaksi.

Valoa oli tullut tulvimalla…

Oli tavoitettavissa varmoja, naiselle ja ihmiselle arvokkaita päämääriä, jotka sopivat hänenkin koviin kuiviin olosuhteisiinsa. Ainakin mielikuvituksen mailla saattoi hän mullata valmiita kylvömaita. Ehkä elämä kerran kuitenkin tulisi, ottaisi ja antaisi.

Monta voittoa tai aikainen kaunis kuolema kangasti tulevaisuudessa.

Ja ne tuskat, jotka näistä taisteluista syntyivät, olivat toki toisenlaiset, suloisemmat ja haihtuvammat, kuin entinen ymmärtämätön pilkkopimeässä hapuileminen ja kompasteleminen vältettäviin kuoppiin.

Tärkeä askel muun muassa oli itsetietoinen itsevarjelus. Hänen ympäristöstään aina väijyvä, häntä kohtaan hyökkäävä vihollinen oli ihmisten tunteettomuus ja köyhä mielikuvitus, heidän ainoastaan alhaisen, pienen ja keskinkertaisen suosimisensa ja kannattamisensa. Hän näki vavisten, kuinka säännöllisesti miesten ja naisten ensiarvoinen kitui ja kuihtui, missä keskinkertaisuus nosti ihanteellisuuden lipun olkapäilleen ja väsymättä rummutti menostaan. Karkeahermoinen pööbeli otti nimekseen "toiminta" ja "todellisuus" ja ylhäinen pakeni nenäänsä tukkien kamarihaaveisiinsa, kiitollisena, ettei katuloka tunkeutunut akkunoista sisälle… Ajanhenki vellotti mutaisia laineitaan aina hänen "pikku kauppalaansa" asti, rasitti ja masensi häntä enemmän kuin hän itselleenkään tahtoi tunnustaa. Hän suri tuntemattomien miesten puolesta, joiden ylevät valkoiset otsat kohosivat taistelun telineestä villipetojen keskellä. Niin että "maailmanmeno" lepäsi kuitenkin hänen nuorella sydämellään, vaikkei hän ammentanutkaan tietojaan päivän sanomalehdistä eikä kuntakokouksista.

Mutta maailmantuskaa täytyi voimakkaasti hillitä ja hallitsikin sen sentään jotakuinkin valjaissaan, jotta sekin palveli ja vei eteenpäin.

Outojen ja tuttujen julkeimmasta pahuudesta oppi hän yhä onnellisemmin varjelemaan itseänsä tieteellä osata lukea ihmisten ulkomuodoista sielulliset ominaisuudet. Hän rupesi tutkimaan fysionomiikan oppikirjoista ihmismuotoja, liikkeiden, ilmeiden ja värien salaisuuksia, ei kirjoittaaksensa niistä, eikä kerskaillakseen tieteellisestä tuntemuksestaan, vaan oman persoonallisen elämänsä täydentämiseksi. Ja hän huomasi, että naisäly saattoi "jumalan armosta" fysionomiikan alalla aavistaa uusia totuuden jyväsiä. Pahimpaan pulaan saattoivat hänet kauniit problemaattiset ulkomuodot, jotka usein pettivät niiden sydäntä ja henkeä etsiessä. Mutta näistä asioista saisi hän sitten tulevaisuudessa enemmän tietää "viisailta", kun hän sellaisia rakastettavia kerran kohtaisi. Pettävä kauneus jäi hänelle niinmuodoin yhä vaaraksi, kun taas ehdottomasti ruma oli jo kokonaan eristetty hänen huomiopiiristään.

Vaarallisin hänen kaikista vihollisistaan oli miesten itsekäs rakkaudenkaipuu. Hänen tuhlaava lahjoittajasydämensä ja runollinen mielikuvituksensa hulmahti sokeasti heti, kun rakastunut osasi näyttäytyä nääntyvänä ja herättää sääliä. Kuinka hänen kävi surku kaikkia niitä, jotka rakastivat! Hän oli pahassa pulassa, lohdutti ja tarjosi ystävyyttään. Mutta avuttomat olivat säälistä syntyneet tunteet ja kalliin hinnan vaati elämä kokemuksistaan.

Sydämen sisimmän ja salaisimman oli hän ehdottomasti pyhittävä yhdelle, mutta veressä pulppusi nuoruus, jonka oikeutta monenlaisiin luontaisiin, kauniisiin suhtautumisiin ei saanut polkea. Kaksi kauneutta rakastavaa ihmistä omasivat oikeuden toisiinsa suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Oli kieliä ihmisen sielussa, jotka helähtivät soimaan ainoastaan sen ja sen kosketuksesta herättäen korkeimman nautinnon. Mutta nautinto pysyi puhtaana ainoastaan silloin, kun taitavasti osasi etsiä oman osansa toisessa ja jättää muu rauhaan sitä turhaan hämmentämättä. Hän näki alituisesti, kuinka pimeät miehet hyökkäsivät brutaalisti naisen koko olennon kimppuun ennen kaikkia vaatien ainakin alimpaa aistillisuutta, mikä ei kuitenkaan siinä naisessa saattanut luontaisesti heille kukoistaa, vaan raiskaantui tai turmeltui. Mutta saattoi todellakin kehittää ihmeellisiä, nautintorikkaita suhteita, jotka juuri ankaran yksipuolisuutensa takia pysyivät terveinä ja kauneina ja jotka erinomaisesti he hedelmöittivät milloin minkin inhimillisen ominaisuuden. Alhainen ulkomaailma tappoi tietysti alituisesti väärinkäsityksillään ja tunkeilevaisuudellaan tällaisia tunne- ja sieluelämän loistokukkasia, leimaten ne ijänikuisella turmeltuneella käsityksellään luvattomiksi rakkaussuhteiksi. Mutta sai olla juoruista välittämättä tai verhota arimmat nautintonsa niin, etteivät muut niistä mitään tietäneet.

Lisää vauhtia saivat kaikki harrastukset, kun rouva U. palasi Tanskanmatkaltaan.

Ensi päivinä oli hän hieman kylmäkiskoinen ja vanhaan tapaansa mestaroiva, halveksien sanomattomasti kaikkea kotimaista, mutta kun ensi kylläisyys ulkomaamatkaseikkailuista rupesi haihtumaan, tuli hän lähemmäksi, oli lempeämpi ja näytti viihtyvän.

Ja Hellevi seisoi lujana ja rohkeana, sillä hänellä oli mielessään monta aarretta lahjoitettavana. Ja rouva ei kyllästynytkään tähän yhä enemmän aukenevaan avomielisyyteen.

Alussa oli keskusteluaineena yksinomaan elämäntaito ja taide "siellä ulkona" ja kaihottiin kovasti toisiin, suurempiin oloihin. Mutta pian sanoivat he lohdutuksensa: ihmisen pitää itse viedä itsensä eteenpäin, niin naisen kuin miehenkin. Luoda uudet sisäiset maailmansa, sen mukaan muodostuivat ulkonaisetkin mieltäkiinnittäviksi. Oli siis keksittävä, mitä juuri nyt saattoi tehdä ensi työksi elämän laajentamiseksi. Jos ei olisi vaan niin epäilyttänyt nuo naisten itsenäiset taiteilijatehtävät. Hellevi epäili pahemmin ja pelotteli rouvaakin.

— Ah, niin! muisti rouva jotakin näistä keskusteluista. Olen jo lukenut "elokuun tarinanne" ja on se ihmeen kaunis ja kunnioitan teitä siitä. Nyt tarvitsee se vaan taiteellisen muodon ja innolla ryhdyn työhön. Siitä se alkaa eteenpäinmeno!

Hellevi katsoi häneen rauhallisesti hymyillen:

— Ah, kuinka se on jo muuttunut minulle toiseksi… sydämessäni tuoksuu jo uudet ruusut… Mutta tämä! On hyvä, että se tulee taiteen omaksi, teidän tottuneessa kädessänne, teidän terveydellänne.

Rouva oli myös hankkinut kirjoja, joissa arkoja sukulaissuhteita kuvattiin ja analyseerattiin. Eräänä päivänä rupesi hän lukemaan niitä Helleville.

Se oli mieltäkiinnittävää.

Hellevi tarkisti huomionsa joka lauseeseen ja sanaan kiintyen näennäisiin vähäpätöisyyksiinkin. Mitä enemmän luettiin, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hänen tunteensa Ristoon ollut eroottisesti syvä. Ja tällaisten suhteitten turmelusta ja rikoksellisuutta alleviivattaessa, kuunteli hän silmät ja korvat auki, mutta ei tuntenut omantunnonvaivoja. Kuitenkin läheni hänen eläytymiskykynsä näiden onnettomien sielunelämää ja hän iloitsi, että sukukokemusten ja taiteen leikkelyveitsen avulla saattoi näissäkin vaikeissa asioissa päästä ymmärtämättömyyden kammosta ja tietämättömyyden pyhästä yksinkertaisuudesta.

"Elokuun tarina" oli Hellevin puolesta valmis. Oli vaan jännittävää nähdä millaiseksi se muodostuisi vieraan mielikuvituksen puutarhassa. Sitä jäi hän odottaman. — — —

Jos olisi kysynyt Helleviltä seuraavina viikkoina: mikä ero oli uneksimisen ja elämän välillä? olisi hän vastannut: — Ne ovat melkein yhtä! Naisen unet ja elämä ovat melkein samaa!

Niin olisi hän väittänyt ylimielisesti, sillä nyt kelpasi vain se, mikä kulki hymyten, nauraen, tanssien, ilkkuen.

Oli aika olla voimakas, antaa korvapuusti ruikutuksille, värittää päivänsä mielikuvituksen päähänpistoilla ja pahimmassa pulassa tyytyä itsepetokseen. Se oli usein: "kiskoa kivestä tuohta", mutta vaivannäkö oli ensiarvoista ja sitten nauratti yhtäläisesti, jos onnistui tai epäonnistui. Naurussa kohtasivat Rouva U. ja Hellevi toisensa ja siinä he voittivat muut kuolevaiset.

Itseksensä tuumi elämään herännyt Hellevi, että hän pyysi päivää taivaalta ja kerjäsi tähtiä, mutta jos kuinka kurottikin korkeiden luo, eivät ne putoisi hänen puistoonsa… ei niinkuin hän tahtoi… mutta sitä ei saanut nyt ajatella, kiirehtiä vaan päivät aamusta iltaan…

Naisilla on hyvä olla, kun suuret illusionit kokonaan täyttävät heidän olentonsa. Mitä he silloin itse asiassa uskovatkaan? Että he ovat maailman sielu! Naiset ovat pelottavia suuressa innostuksessaan, tulen kanssa he hääräävät lähellä ruutikellareita. Mutta se juuri onkin niin ihmeen hauskaa! Ruutikellari ei säikytä, ainoastaan harakan nauru taivaalla! Kaikkeen koskevat, kaiken avaavat uteliaat naiset, kaiken jättävät ja unohtavat kevytmieliset naiset.

Ja nyt vei unet vinhaa vauhtia eteenpäin.

Talven pakkaset paukkuivat… se oli hauskaa!

Huhtikuu itki ja nauroi keväänenteitään… se oli hauskempaa!

Vappu putkahti sen sylistä kullanruskeine silmineen ja hymykuopat poskissa… se oli hauskinta!

Vappu puki ylle valkosen hameen, valkolakin päähän ja ruusun korvan juureen. Pihka tuoksui metsässä ja tiet olivat kuivia kulkea.

Vappu on ystävyyden juhla.

Vappuna rakastivat kaikki valkolakit toisiaan.

Vappuna eivät naiset ole mustasukkaisia kaikkien ylle tulvii runsaasti kultaava päivä, konfetit ja miesten ihailu.

Vilkkaana pulppusi nuori veri. Monta toivetta heräsi sydämessä. Olisi saanut tulla mukaan joku kolmas "mieltäkiinnittävä", kun Hellevi ja Rouva U. illalla kulkivat puistotiellä ja kuuntelivat soittoa. Henki halusi voimistelua, ilosta leikkiä siitä, mitä talven kammio oli ajatellut. Puhuessa ihmisten kanssa saattoi juopua mielikuvituksestaan, juovuttaa vastapuoleenkin. Viini oli raskasta ja unnuttavaa sille, joka rakasti sanoja soitella.

Hellevin halu lähestyä hänen mieleisiään ihmisiä oli kasvanut kevään mukana. Antaa ja lahjoittaa, naurattaa ja huvittaa! Mitä ihmiset odottivat, mikä vielä särki silmät ja piti huulet jäykkinä viivoina? "Moderni filosofia" käski nauraa silloin, kun eniten kammotti. "Moderni filosofia oli löytänyt antiikkisen elämän-ilon. Miksi eivät kaikki puhuneet yhteen ääneen modernista filosofiasta"? Miksi eivät pastori V. ja kauppias H. ja sosialisti A. itkeneet riemun kyyneliä uudessa veljeydessä? Olihan heillä kullakin kohdaltaan hyvä omatunto. Ponnistivat kaiken tahtonsa ja siinähän oli kauneus! Totuutta he etsivät otsansa hiessä, tahtovat, viedä ihmiset kuka "ikiautuuteen", kuka "hyödyn hyvinvointiin", kuka "kaikkien onneen". Miksi eivät ne olleet ilosemman näkösiä, nuo ihmisiä rakastavat, suuret sydämet? Kaikki jalot viholliset, herkkiä elämän eri kauneuksille, kohottivat joskus toistensa maljan. Tuikkaa ja säihkyy lahjoittajan silmät!

Mutta he eivät vielä tunteneet "modernia filosofiaa", ainoastaan "moderni filosofia" toi huimimman vapputunnelman.

Sääli V:tä, sääli K:ta, sääli A:ta!

Rahaa oli ja kunniallista työtä yhteiskunnassa, mutta ei pientä ilonliekkiä sydämessä!

Kiitos! Konfettia naama täyteen!

— Nytpä saattekin takasin, herra Jankari, kaksin- kolmin- nelinkertaisesti! Ja rangaistukseksi kävellä kanssamme koko illan!

Jankari oli se kiltti sanomalehtimies, joka talvella oli kuulustellut Hellevin taitolahjoja.

— Sanokaa, hyvänen aika — nyt jo nimenne, olkaa niin hyviä, rouva ja herra, se on ihan totta, olen esittäessäni idiootti, kieleni kangistuu, aivoni mykistyy… anteeksi…

Jankari seisoi tukevasti jaloillaan. Vankka se oli Jankari, nimi, suku, ruumis, sielu, ammatti…

Ja hyvä poika!

Nyt keskustellaan!

Ei, juodaan samppanjasimaa!

Ei, mennään Rouva U:lle! Rouvalla on uusi pianiino! Siis rouva U:lle!

Vappu! Vappu! Rouvalla kukkivat ruusu pöydillä. Joku kaappi kaluneen ja kiluneen oli kannettu pois ja sijalle tuotu pianiino.

Muutakin oli viime aikoina haihtunut, oli tilavampaa ja hauskempaa. Olihan hänellä kehityskykyä, rouva U:lla! Ja kuka nyt huoneita ajatteli, kun oli ihmisiä…

Melodraamalla ilta alotettiin soittimen koitteeksi. Rouva säesti ja Hellevi lausui "Mignon". Nyt Jankarin sydän vavahti!

Ja sitten keskustellaan ja saadaan samppanjasimaa!

Ja nyt sai Hellevi nähdä ensikerran, kuinka rouva "käyttäytyi"…

Tuli hauskaa! Tuli mahdottoman sekasta, vaahtoryöpyn-päällä-ratsastusta, maskeraadivalssia… risaliepeiset keijukaiset telmivät fiikus-, oljanteri-, ja filodendraruukkujen ympärillä… kattopaperin halkeimasta pisti Puck päätään. Aatteet, "asiat", kommat ja paradoksit, kirjailijat ja taiteilijat, nerot ja idiootit, jumalat ja peijakkaat heittivät kuperkeikkaa, huusivat, nauroivat ja pyörtyilivät kun Rouva U. ja Hellevi ja Jankari keskustelivat.

Mutta sitten oltiin vakavia.

Niin, että eikö naiset osanneet olla ystäviä?

Osasivat! Se oli uusi asia ja sen laki oli seuraava: ystävän kanssa piti nousta seurustelun mahdollisimpaan kauneuteen, avoinna sielun hedelmätarhojen portit. Ei ystävälle tarvinnut olla "uskottu", ei pitänyt sen salaisuuksia vaatia. Oli mieltäkiinnittävämpää päinvastoin, jos ei kaikkia tietänyt? Ystävän aikana ei saanut olla huonolla tuulella, ei valittaa pikkuhuoliaan eikä taitamattomia yhteentörmäyksiään ulkomaailman kanssa. Jos nainen uskoi kaikki salaisuutensa miehelle, kyllästyi mies. Niin kyllästyi naisystäväkin. Pyhänä piti ystävää katsella, niinkuin japanilaiset lapsiaan. Niin opetti "moderni filosofia".

Sitten juotiin samppanjasimaa.

Ja taas keskusteltiin.

Mitä herra Jankari luuli, joka seurasi aikaansa? Pitikö naisten itseasiassa produseerata taiteen alalla? Eikö se ollut merkki miesten kehnoudesta ja dekadenttisuudesta, että naiset loivat itsenäisiä taideteoksia, ainakin kirjoja, romaaneja? Herra Jankari ei tietänyt, kuinka monta kertaa naiskirjailija, jos hän oli todellinen nainen, katsoi peiliin ja itki!

— Mutta naisethan itse tahtovat! sanoi herra Jankari ilosesti.

— Eivät tahtoneet, vaan heikot miehet, joihin ei viitsinyt rakastua — —!

— Soo—o! Ja entäs naisten äänioikeus!

— Miesten syy! Miesten syy!

Jankaria vastaan olivat molemmat naiset yhtämieltä. Mutta Jankari ei koko iltana saanut selvää, mikä oli heiltä täyttä totta, mikä leikkiä. Eivätkä he sitä itsekään tietäneet. Naiset ovat vakavia ainoastaan onnettomassa rakkaudessa. Kaikki muu naurattaa.

Vielä keskustellaan.

Mitä piti sitten tehdä, jos omasi taiteellisia taipumuksia, herra Jankari?

— Niin, sanokaa nyt itse!

Ihan vanha asia! Tietysti kehittää temperamenttinsa niin taiteelliseksi kuin mahdollista, aavistaa ja antaa ideoita, osata arvostella, olla sieluna seurapiirissä, taiteilijan hengetär, valkyyria, sydämen sisko, hoitaa ruumiinsa, pukeutua kauniisti, "elää sympaattista elämää." Goethe, Nietzsche, Ellen Key…

— Riittää, riittää! huusi simasta ja naisista ilonen Jankari.

Oli vappu, vappu! Rouva U. otti nojailevia asentoja punasilla patjoillaan, piehtaroi ja nauroi… nauroi… niin että Jankari lopuksi säikähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Hellevin henki oli ilosen hävytön ja korvan juuressa nuokkui ruusu.

Huimimman vapputunnelman toi "moderni filosofia"!

Jankari meni sitten, mutta pyysi jatkaa seurustelua. Rouva U. imi häntä merenneito-silmillään hyvästi jättäessä ja sitäpaitsi oli mies kuullut naurun. Hoiperrellen meni vankka Jankari portaita ja katsoi pihalla kerran taaksensa…

Naiset vetäytyivät nopeasti akkunasta…

— Minkä vaikutuksen luulet minun tehneen häneen? kysyi rouva U. odottaen imartelevaa vastausta.

Siihen piti vastata siis:

— Tietysti miellytit häntä!

Mutta rouvan entinen heikkous kukoisti taas.

— Hän kuunteli nauruani! Etkö luule, että hänellä oli hauskaa? Huomasitko, kuinka hoidin emännän tehtäviäni? Jos olisimme suuremmissa oloissa, niin saattaisin enemmänkin, mutta taidolla voi näissäkin… antaa tuollaisen hauskuuden yli kaiken… Enemmän tällaista vaan! Luuletko, että hän tulee huomenna takasin?

Hm… olisi kernaimmin ollut uskomatta korviaan. Miten nyt selittää tuo tympäsevä itserakkaus rikkaan naisen sydämessä?

Vappu selveni äkkiä päihtymyksestään.

— Oletko koskaan rakastanut? kysyi Hellevi kauvan valmistetun kysymyksensä.

Ääni oli varma ja ilme kylmä, melkein ankara ja halveksiva.

Kaikki puhuvat rakkaudesta, minä en tiedä, mitä se on. Ihmettelen sitä kaunokirjallisuudessa, ihmettelen sitä sinussa! Itse en tiedä.

— Onko tuo totta?

— On.

Sama ankaruus.

Mutta, entä kaikki rakkautesi tieteeseen, runouteen ja taiteeseen? Meistähän väitetään, että me vaan niillä koristamme itseämme…

Rouva nauroi. Nyt hän tiesi totuuden.

Siinäpä se juuri on ero minun ja teidän muiden välillä. Minä elän omaa nautintoani, itseriemua varten. Minä olen terve. Tietysti tahdon kehittää lahjani ihan äärimmäisyyteen asti, mutta en sitä varten, että miestä miellyttäisin. Mitä ne minuun kuuluvat!

— Ja kuitenkin, kuinka paljon "koketeerasit" äsken, uteli Hellevi varovaisesti.

— Mutta sehän on vain seurustelua! Pidän heidän seurastaan!

— Tiedätkö, että sinua sanotaan "koketiksi"? kysyjä nauroi.

Ja rouva nauroi:

— Tiedän, mutta eikö se ole hullua, hauskaa! "Vaarallinen koketti", ai jes! En minä heidän rakkauttaan tahdo herättää, pitää vaan heidän seuransa. Inhottaa minua, kun he aina ajattelevat ijankaikkisesti sitä samaa, samaa, samaa. Näitkös, kuinka äskönenkin oli hassu… heti valmis! Ja niin on joka paikassa, missä kuljen… aina valmista! En voi ymmärtää niiden hulluutta.

— Mutta tiedätkö, sinä käyttäydyt aivan niin, että olisi luullut sinun hänestä pitävän. En minä uskaltaisi näyttää noin paljon tunteitani…

— Oh, sinä olet lapsellinen taas. Täällä ei osata seurustella. Ulkomailla ollaan aina vapaita. Siellä minä elän.

— Mutta rakastaa on meidän voimamme ja kunniamme. Kuinka olisit voinut luoda kaikkea kaunista draamaasi, jos ei sinulla olisi kykyä rakkauteen? Et voi olla heikko tai abnormi tässä suhteessa. Tiedätkös, ajattelen vaan, ettei "oikea" ole vielä tullut. Ja kuinka onnellinen olet, kun kaikki on säilynyt yhdelle. Siltä kannalta katsoen tahtoisin repiä tuhanneksi sirpaleeksi ensi suuteloni Ristolle, niin kaunista kun se olikin. Sinä voit elää loistavasti kaikki yhdelle. Silloin on ihmeellistä nähdä sinua.

Rouva vaikeni. Hän kävi miettiväiseksi. Näyttäisikö "olla rakastunut" mieltäkiinnittävämmältä, kuin "ei koskaan rakastanut"?

Hellevi puhui kaikki tietonsa. Ystävä piti saada vakuutetuksi.

Tämä myönsikin lopuksi, että hän voi "paljon rakastaa, mutta oikea ei ollut tullut." Täällä liikkuivat vaan "idiootit", "kehittymättömät alkueläimet", "siveellis-uskonnolliset aasit"… teaatterin ympärillä hääräilevät taiteilijat olivat "esimaku luomisen takaisesta tyhjyydestä, kun kaikki henkiaine oli vielä deikiksellä", toisilla oli "joku risainen suutelo sisässään, mutta vanha tuhka ei ollut juossut ulos, dii, dex, dex."

Sehän oli hauskaa!

Aivan kuin joku noita olisi keskustellut kattinsa kanssa!

Mutta rouva U:n hieman sekava henkevyys oli toisille, kaikesta keveästä iloitseville naiskorville piruetiksi hypyttävää vapunpäättäjäistä.

* * * * *

Rouva oli taas järjestänyt itsellensä ulkomaamatkan Tanskaan, mutta lähtö tapahtui vasta toukokuun lopulla. Molemmat naiset ennättivät vielä paljon seurustella ja elää monta, ainakin eloisaa hetkeä yhdessä.

Tämän vastakohtansa vetovoiman piirissä alkoi Hellevissä yhä useammat uudet ominaisuudet ja tuntemustavat virkeästi taimia, jotka ehkä hienon sopusointuisen luonteen seurassa olisivat jääneet nousematta. Niin sielu kuin ruumiskin vaatii sairaana ollessaan myrkkyjä ja rouva U. oli useinkin Helleville kuin kitkerä lääke, joka, jos tauti kokonaan parantui, nostettiin kiitollisesti, mutta luonnollisesti nyt arvottomaksi katsottuna hyllylle tomuttumaan.

Niinpä rouvan säälimättömällä, usein typerällä ja aina valmiilla ihmisten halveksimisella oli Helleviin sangen hyvä vaikutus. Sydämen liika senttimentaalisuus ja vaarallinen syttyväisyys sai toverilta alituisesti kylmiä kylpyjä. Hellevi rupesi naurulla tappamaan siellä, missä hän ennen oli odottanut hellentymistä ja lämpenemistä. Ympäristö, puhumattakaan siitä, että se olisi suosinut poikkeuksia ja harvinaisuuksia, ei omannut paljonkaan ymmärrystä kaikkein luonnollisimmille yksilöllisyydenpyrinnöille. Mutta Hellevi oppi yhä voimakkaammin jättämään huomioonottamatta yleisen mielipiteen ja vieraiden asettamat vaatimukset ja velvollisuudet, välittämättä lopuksi tuon taivaallista siitä sangen kiihoittuneesta mielialasta, minkä hänen käytöksensä ja mielipiteensä herättivät varsinkin virkapiirissään. Poikkeus haki ravintoaan ja otti sen rohkeasti ollen kerrankin tunnoton sääntöä vastaan ja siinä taistelussa oli parhaimpana apuna rouva U., joka aina tuli bravo- bravo-tuulelleen kaikesta kiusottavasta ja ärsyttävästä.

Rouva imarteli itseään Hellevin sydämen parantamisesta, kutsui häntä "holhokikseen", ja lupasi hänelle kerran suuren maailman riemuja.

Ja niin otti vähitellen heidän suhteensa yhä enemmän ystävyyden värityksen ja kesäkirjeissään, jotka milloin velmusivat ilkeinä ja ilosina kaikesta maailmasta, milloin haaveilivat herkkinä ja suloisina taiteesta ja rakkaudesta, kehittyi Hellevi omituisen voimakkaaseen harhaluuloon heidän suhteensa todellisesta tunteesta ja kauneudesta.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings