LAUVANTAI-ILTA.
Reading edition
Oli lauvantai-ilta.
Hellevi istui huoneessa sohvan nurkassa ja katseli nauttien ympärilleen.
— Olen onnistunut ajatteli hän, uusi palvelustyttöni, jonka fysionomiikan oppeja uskoen olen valinnut, on miehekäs, työtätekevä nainen. Olen melkein varma, että hänelle vanhempana kasvaa parta! Mikä pieni prinsessa olikaan edellinen, kasvot maitoa ja mansikkaa, alituisesti hämillään, ujot silmät lattianraoissa! Pelkäsin komentaa hänen hentoa naisellisuuttaan… Kohtaloonsa alistuen koitti hän tehdä karkeita töitään, mutta epäonnistui hienoilla sormillaan ja väsyvillä kissanpoika-jäsenillään. Taivaan kiitos! Hänet korjasi oma kuningas! Olin suudella lasta onnitellessani. Tämä uusi! Nainen, joka ottaa miestä niskasta kiini, seisoo kuin pölkky hänen tunteitaan vastaan, nainen, taitava työssä rakastaa emäntäänsä, muille kylmä ja kiukkuinen — klassillinen emännöitsijä!
Yksinkertainen huoneeni on nyt puhtauden ihanne-valtio!
Lampun vieressä sohvapöydällä odotti vasta-avattu kirja, jonkun tuntemattoman kotimaisen runoilijan esikoisteos, julkaistu salanimellä O.O.
Hellevi viivytteli lukemistansa.
Hän katseli vastaisella seinällä yksin hallitseviin tauluihin, jotka esittivät kahta kohtausta Lermontovin Demonista.
Ja niihin hän jäi… aina yhtä ihmetellen…
Mitä etsi mielikuvitus?
Miksi vapisee ja epäilee Tamara, kun kaunis Demoni kuiskailee?
Oliko Demoni samaa kuin äitien koskenpojat? Mitä se oli… demoni… demoni?
Taulut olivat tummat ja kirkkaat, häikäisevää valoa ja salaperäistä varjoa, kokonaisvaikutus lumoava. Kuiskihan siinä rakkaus, mutta miksi on Tamara synkkä? Demonikin on synkkä ja… kaunis… hän, Hellevi, rakastaisi…
Kätkivätkö kohtaukset jonkun pelottavamman, voimakkaamman, salatumman kauneuden, kuin Hellevi elämässään tavottaisi? Hän ei ollut lukenut teosta "Demon".
Päätään pudistaen katseli hän ihmetellen ja kuuli kuin sävelen
"Es träumte mir einst von wildem Liebesglühn."
Se oli niin tummaa ja ihmeellistä kuin koti puiston yö, jonka yli tähdet tuikkivat.
Mutta kenties sitä ei saanut ajatella, eikä sitä voinut keltään kysyä? — — —
Vihdoin kävi hän käsiksi runoteokseen ja alkoi hiljaa lukea.
Mutta jo ensimäisissä säkeissä aavisti hän uuden tuntemattoman sielun tuoksun… ja luettuaan eteenpäin, tunsi hän hengittävänsä harvinaisen syvää kauneutta.
Kädet polvillaan hiljeni hän yhä hartaammaksi… melkein hengittämättä seurasi hän säe säkeeltä, runo runolta…
Runoilija nousi… mutta kuta korkeammalle tämä ulotti, sitä oudompi ahdistus täytti tytön poven… selittämätön tuska rupesi viiltelemään hänen sieluaan… hän ei voinut enään sanaakaan jatkaa.
Laskien kirjan kädestään, peitti hän kasvot käsiinsä.
Tuskaansa hän kuunteli…
Joku hengen uusi aavistus vaati syntymishetkensä…
Kuka hänelle puhui?
Uusi… kaikkein uusin: ikuinen rakkaus miehen sielussa, tyydyttämätön sydän… sukua Hänelle, joka keksi helvetin lemmettömille, Hänelle, — nyt alkaa hän ymmärtää — jonka juuressa Magdalenatkin kirkastuivat ja saivat sielun… Kun hän kulki ja opetti, seurasivat he lumottuina… yli ymmärryksen autuaina… katseet riippuen Hänen huulissaan, Hänen silmissään… Naiset saivat sielun, kasvoivat rauhattomuudestaan, valheellisuudestaan, päämäärättömistä askeleistaan, heräsivät runoon ja ikuisuuteen. Nyt he elivät niinkuin yksi tahtoi… oppivat horjumattoman uskollisuuden yhdelle. Magdaleenat luopuivat öistään, kullastaan ja rikkauksistaan… Hän antoi heille suuren rakkauden…
Kuka toi nämä ajatukset? Kuka hän oli?
Miehet itkivät ikuista rakkautta. Se ei säilynyt heidän povissaan, se haihtui heidän naisiensa sydämistä. Nerot koittivat turhaan pidentää sen ikää… he vihasivat ja syyttivät naista…
Syntyi joskus ihmeellinen… viemään naista eteenpäin… naisen unelmain tyydytys… synnitön, korkea, jonka edessä hiljaisin naisessa syttyi, tuli luvalliseksi, pääsi kauniimmin päämäärään, ja pyhittyi… suuri elämä vierähti eteenpäin ihmiskunnan päämäärää kohti.
Tuntematon toi nämät ajatukset.
Suuret kyynelet tippuivat Hellevin silmistä, hän alkoi taas lukea, ja yhä lähemmin puhuivat runot hänen sydämelleen. Niissä väikkyvä naisihanne oli hänen oman aavistuksensa äärimmäinen uni, se haamu, joka tanssi hänen edellään, kun hän hämärissä ummisti silmänsä ja vaelsi mielikuvituksensa puistoissa.
Hän tiesi, mitä olosuhteet siltä haamulta söivät… kaiho kalvoi kukkasvalkeuden, tuska poltti ranteet… elämä otti hänen rakkautensa näkyvän hedelmän… hänen kauneutensa todellisuuden.
* * * * *
Runon henkilöiden askeleita johti onnellinen rakkaus… he toteuttivat sen unen, jota vuosisadat uneksivat, perustivat maan päälle onnentemppelin, jossa elämä eristyi korkealle ympäristöstään, vierähti tuhannen vuotta eteenpäin ja synnytti uuden, lumoovamman ihmisen. — — —
Hellevi oli lakannut lukemasta…
Hän istui liikahtamatta paikallaan.
Kuunteli taas…
Aavistukset sukeltivat syvyyksiin…
— Tuska on rumaa… tuska ottaa ruumiin… Tuska tekee elämän alhaiseksi…
— Minä lakkaan kärsimästä… minulla ei ole syytä kärsiä, jos voin lakata…
— Minä en kärsi…
Hän liukui hiljaa sohvalta maahan taljalle polvilleen.
Kirjan hän painoi rintaansa vastaan.
Ja oli niin hetken, syvän, syvän hartaana.
Autuaallinen, ennen tuntematon voima kohotti hänen päätään, kaula kaartui taaksepäin, huulet aukenivat…
Oli kuin katto ja seinät olisivat liikahtaneet, ilma aaltoillut ulkoa vapaana, laineillaan kantaen etäisen soiton hillittyjä säveliä… pyhiä lauluja uudesta maasta… mustimman mehuisesta, yllänsä yön kimalleleva taivas… jonka joskus aamun aurinko vallottaisi…
— Sinne, hengittivät Hellevin huulet tuskin kuuluvasti.
Hän taivutti päänsä sohvan reunaa vastaan vaipuen syvään suloiseen rauhaan…
Maa oli vihdoinkin muuttunut siksi suureksi äidiksi, joka rakastavin silmin levitti käsivartensa ja siunaten painoi tyttärensä lämpimälle povelleen…
* * * * *
Kun palvelija tuli hakemaan neitiä illalliselle, nukkui tämä taljalla kuin onnellinen lapsi, punaruusuinen kirja painettuna povelleen.