HELLEVI SAA KAKSI HEINÄNKORTTA.
Reading edition
Vanha rouva, jonka luona Hellevi asui, pyysi häntä eräänä päivänä seurakseen tuttaviensa luo läheiseen rantakaupunkiin.
Hellevi kiitti sydämestään ja iloitsi päästessään hetkeksi hengittämään uutta ilmaa. Ah, jospa tuo vanha rakas täti olisi ollut vain pikkusen, pikkusen intelligentimpi, jotta Hellevi olisi voinut hiukan häneen taisteluissaan turvautua. Mutta hän oli hyvä vaan, — niitä harvoja yksinkertaisia, jotka todella saattavat olla sydämellisiä.
Jo seuraavana iltana oudossa kaupungissa vieraiden luona oli Hellevi niin virkistynyt, että hän luuli melkein vapautuneensa Braunin pauloista. Mutta koko ajan hän sentään muisti vartijansa, jonka selän takana hän nyt niin iloisesti ilkkui. Ah! Hän tahtoi tehdä jotakin, hän tahtoi valjastaa tuskansa kireisiin ohjaksiin ja Braun saisi nähdä, että hän vieläkin osasi ohjata aurinkoihin.
* * * * *
Hellevi on mukana vieraan kaupungin iltamassa emäntänsä ja tämän tuttujen kanssa.
Hän hengitti niin vapaasti, kuin ei mikään koskaan olisi häntä painanut. Kukaan ei tunne häntä, ei hänen laatuaan, ei hänen herkkyyttään. Hän ei tunne muita. Ja etsien vain sitä, mikä silmää miellyttää, saa hän levätä ja nauttia herkutellen. Tuntematon kauneus on hunajaa hänen muotoja janooville aistimilleen. — — —
Ihmiset tulivat ja menivät…
Vastaan edestä ja ohi takaa.
Silloin meni Hellevin sivu joku, jota hän ei ollut ennen huomannut.
Silmänsä, jotka ilosina olivat tutkineet toisaalla, näkivät kuin hunnun läpi jotain tuttua.
Silmänräpäyksessä keskittyi hänen voimansa… hän katsoi uudestaan…
Ruumis ei tahtonut kestää sydämen valtaavaa liikutusta:
Ossian soittaja!
Hellevi uskalsi tuskin liikahtaa… Kuin unessa rupesi hän vihdoin siirtymään eteenpäin… polttavassa unessa, kaikkien tunteiden myrskyten aaltoilevassa meressä. — — —
Taas sivuutti ylhäinen…
Hellevi näki hienon hymyn ja ohimennen hiipasevan katseen, jalojen silmien syvän, surullisen, väsyneen katseen.
Oli ihmeellistä.
Puoli maata oli kantanut käsillään nuorta ylimystä… ja hänellä oli suru… suru, joka näkyi vieraille…
Oli ihmeellistä.
Kaikki kielet Hellevin sielussa olivat kosketetut.
Tunsiko hän riemua?
Tunsiko hän tuskaa?
Hellevi olisi vastannut, että hän nousi taivaisiin ja laskeutui maan alle. Hän sai hukkua ja vaeltaa armotta. Kaikki oli "ääretöntä", kun hän puhui tunteistaan.
* * * * *
Myöhemmällä tuli tyttö tuntemaan sielunsa uneksitun.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla saapui Hellevi myöhään kotia.
Hän oli omituisen näköinen ja mahtoi tietää sen itse, sillä riisuuduttuaan ja pukeuduttuaan yötä varten, otti hän pienen peilin käteensä, istui maahan matolle ja rupesi arvostelemaan ilmeitänsä. Niistä luki hän päivän elämän.
— Ilmeeni on tylsä ja riippuva… värini tuhanharmaa… sydämessäni tunnen kuoleman kalpeuden… olen tullut rumaksi…
— — — tästä hetkestä alkaa todellinen alasmenoni omissa ja muiden silmissä.
Pari heinän kortta oli pudonnut hänen vaatteistaan lattialle. Hän tarttui niihin kuin aarteisiin… katseli niitä, suuteli niitä… piti niitä kädessään.
Kyyneleitä…
He olivat ajaneet suurilla heinäkärryillä ulos kaupungista koko seura ja leikkineet…
Rakkain käsi oli heittänyt heiniä hänen päällensä…
— — — nyt olen elänyt sen, miltä tuntuu olla nainen… olla valmis, tuntea kaikki, toivoa kaikki… ja unelmien esine, joka on nähnyt koko maailman, näkee ensi kerran myös pienen tytön, joka tuskin uskaltaa katsoa häneen…
— Siinä hän seisoi tähdäten kauas, suuri vapaasyntyinen… suru rinnassaan, mutta otsallaan uuden aamun toivo.
Olinko nähnyt jalompaa piirteitten sopusointua, sisäistä autuutta… ah! kuoleman voittaja!
Mitä minä tunsin?
Ratketa, sammua olin niiden hetkien mahdottomuuteen. — — —
En uskaltanut mitään… en ole koskaan eläissäni niin pelännyt. Ja kuitenkin rukoilin, että hän ymmärtäisi minut tyhjästä.
Rukoilin ilman sanoja, ilman katseita, ilman ajatuksia, ilman tunteita — — niin, se oli vaikeinta! en edes salaisia tunteita uskaltanut päästää sydämeeni, ettei tulipalo olisi syttynyt kasvoilleni.
Olin jääkylmä ja vierastava ja itsestäni toimeentuleva.
Joskus voihkin sivullepäin ja taas olin jäykkä ja jäykkyyteni ja kylmyyteni rukoili, ettei hän uskoisi niitä.
Rukoilin häntä kevytmielisillä, turhilla, alhaisilla lauseilla, että hän ymmärtäisi henkeni rikkauden olevan kerätyn häntä varten…!
Rukoilin kukkien repimisellä, ilkeällä naurulla, oikullisilla päänheitoilla, ettei hellyyteni, jos sen olisin rintaani päästänyt, olisi vienyt ujouttani…
Olin tylsä, typerä, ja tyhjä, ettei henkeni olisi hehkunut sammuksiin.
Puhuin hänelle tanssiais- ja maskeraadi-illoista, joissa en ollut koskaan käynyt…
Puhuin matkoista ulkomaille, jonne en koskaan pääse.
Kaikki valehtelin, Niin minä rakastin.
Miksi, miksi, miksi! minä huusin itselleni.
Minulla seisoi takanani koskenpoika, joka piti minua hiuksista kiini… minulla seisoi takanani Braun, joka painoi kyntensä hartiani lihaan Jouduin epätoivoon… rukoilin kiihkeämmin… katsoin ylhäiseen ja poskeni rupesivat vienosti punottamaan.
Sieluni salassa aloin kuiskata: rakastan teitä, rakastan teitä… suojelkaa minua, siunatkaa minua… polvillani pyydän, erottakaa Braunin kyntinen käsi… pyyhkikää pois tuo pilkku otsaltani, se on Braunin huulien tahra… kuilu ammottaa edessäni, Braun väijyy takanani… hänen kätensä ovat punaset naisten verestä, hän huutaa ja karjuu, veri jähmettyy suonissani…
Peittäkää minut, piilottakaa minut, olen orjanne, piikanne, en rakkauttanne pyydä, ainoastaan suojaanne… kyyneleet valuvat sielussani… tämä on ainoa hetki… säästäkää elämäni onni… kulkea, kuolla teille…
Ah! Te ette kuule, ette arvaa, ette voi. En uskalla kuiskata lujemmin, en uskalla, Braun kuulee…
Niin rukoilin ja hän katseli minua hetken aikaa kummastellen, mutta hän ei kuullut.
Hän näki pilkun otsallani, mutta hän ei ymmärtänyt.
Viaton olin, väkivaltaisuus minut mustasi…
Ah! ei hän kuiskaustani kuullut, ei mitään aavistanut. — — —
Ja hänellä itsellään oli joku sortunut maailma sydämessään, mutta otsallaan uuden aamun taivas.
Vapisin.
Sitten hänet ottivat muut.
Riuduin, sammuin.
Huomenna matkustaa hän vuosiksi ulkomaille. — — —
Minä sain kaksi heinän kortta…
Miekat Braunia vastaan…