TUULI PUHALTAA.

Meni päiviä, meni viikkoja…

Mitä ne toivat?

Kapellimestari Braunia ne toivat.

Laulavaa, soittavaa, pikkusen rakastunutta Braunia.

Ja hyppivää, ilvehtivää, hävytöntä Braunia.

Naurun oli vakava jo ottanut huulilleen katsellessaan Helleviäkin.

Ja pienet toverit opistossa kirkuivat ja olivat ihastuksissaan, suuttuivat ja — häpesivät.

Braun oli tullut kuin tuulispää, tarttui kiini ja vei.

Ja mitä Hellevi tuumi?

— Näyttää siltä kuin elämä tahtoisi kirjoittaa minulle jotakin uutta, mutta minä en tahtoisi. Minulla olisi niin hyvä olla näin, hyvä uida entisissä unissani, hyvä ehkä tuntea Braun, "todellisuus", nykyaikainen "voimaihmisyys" miehessä, mutta paha taipua Braunin toivoihin.

Mitä Braun toivoi?

Oikein kummia, oikein hassunkurisia, uusia asioita. Ja esittää toiveensa häikäilemättömän tunteettomasti, niin että Hellevi saa kääntää päänsä poispäin ja nauraa ja harmitella ja kummastella. Niinkuin kaikkein ensiksi, että Hellevi lukisi realistista ja naturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla, pukisi yllensä terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita kieliä ihmisten sivu suhahtaessaan. Olisi mieltäkiinnittävä, huomiotaherättävä, imponeeraava, "puheenaihe" ja muuta ja muuta! Sitten saisi Hellevi kunnian olla ensin "yksi kapellimestarin rouvista", viimein "ainoa."

Mutta Braun väitti pahempaakin: että Hellevin koko olento oli pelkkää unta, arkuutta ja raukkamaisuutta, itsepetosta: "tahtoi", mutta ei uskaltanut…

Mitä?

— Hyvä on! vastasi tyttö itseksensä. Istun hänen sohvallaan ja luen hänen kirjojaan, lainaan Zolata ja kannan kotiin.

Hän keinui hiljaa huoneessaan ja piti kädessään kirjaa, käänteli ja selaili sitä ja laski sen vihdoin väsyneenä pois.

— Minulla on jo omat lempikirjailijani, oma suuntani. En jaksa enään uutta. En nyt.

— Se veisi minut pois yksinkertaisesta tunneihanuudestani. Nuo vieraat ilmapiirit tekevät minut levottomaksi, tuskaiseksi, vievät hymyn kasvoiltani ja sulouden sydämestäni. Yksi sivu tuollaista pahimmasta paikasta ja ruumiissani pistelee ja kalvaa. Muistan kaiken sen, millä alhainen on omassa elämässäni minua kiusannut. En löydä mitään unohdusta sellaisen kirjan ääressä. — — —

— Minä en jaksaisi ottaa teokseeni, henkeni lapseen, alhaista elämää sinänsä. Tietysti en voisi näkemääni ja sen vaikutuksia tehdä olemattomaksi, mutta minun täytyisi asettua jyrkkään taisteluasentoon sitä vastaan, vihaten, ivaten, nauraen. Mutta istua ja kuunnella objektiivisenä havaintojen-tekijänä tuollaisen herrasväen keskusteluja ja sanasta sanaan siteerata ja kopieerata ilkeitä olentoja, siihen olisin liiankuuma, liian-kärsinyt, liian-verta-vuotanut. — — —

En siis lue. Tämä kirja on kylmemmille, tieteellisille hengille.

Ehdollani en hanki itselleni kärsimyksiä.

Mutta nyt! Enkö kärsi sittenkin? Väitän kuitenkin, etten omasta tahdostani, vaan yhden niistä, joista on kirjoitettu: "Teidän täydellisyytenne hetki lyö, kun hän sanoo: 'minä tahdon'."

Mutta minä en tahdo! Asialla on kaksi puolta, "kaksi tuskaa." Ensiksi: tämä uusi ihminen raiskaa käytöksellään sydäntäni: saan rajummat iskuni, joista menen tainnoksiin ja tylstyn. Toiseksi: hän tahtoo muodostaa minut oman henkensä mallin mukaisesti tarjoten minulle luonnotonta ravintoa: saan hiljaisemmat kärsimykseni, jotka alkavat matoina kalvaa yksinäisiä hetkiäni.

Mikä on hauskuuteni: että joku tahtoo tehdä minusta "ihmistä"!

Mikä on oma tahtoni: ottaa joku kuva kapellimestari Braunista, leikkiä sielussani hänen jäsenillään, nähdä "voimaihmisen", numero 2:den, tavoittavan kohtaloni ohjaksia. Mutta vain yhdessä tapauksessa: ellen pääse pakoon, sillä inhoni on suurempi hänenlaisestaan kuin uteliaisuuteni.

Kuvia, muotoja, säveleitä, värejä hänestä otan ja vapauden!

Kas näin:

Karrikatyyri silmistä: hirmusen suuret, kaksi ahnasta merta, pupillit liekehtivät, miehet ja naiset, rouvat ja neidit ja piiat, tyhmät ja viisaat vetääntyvät kohti ja — rapakkoon!

Maalaus silmistä: pahan omantunnon meri.

Huulet:

Ja huulensa purppuroituu ain' uusia suutelojaan.

Huulet kaartavat koko kauniin hymyn, muodostavat sointuvia sanoja ja säveleitä… ojentuvat kaikkia kohti.

Ääni: kumpuaa kultana: Braun pitää konsertin: sali täyteen naisia. Rouvat istuvat ja kuulevat, värisevät autuudesta. Neitien mielikuvitus hulmahtaa! Braun tremuleeraa! Sillä värityksellä hän valloittaa ja voittaa. Vilkuilee alituisesti uhreihinsa. On laulajana: Don Juan.

Braun laulaa kahdenkesken. Pakene, elä jää, ääni vie. Se on intohimon kaikki-pyyhkäisevä virta… se on kosken alimmainen musta vesi… se murskaa suurinta kiveä vastaan… tai naura! ja kaikki kuolee…

Sydän, tunne, rakkaus Braunissa?

Vastaus: kolme kysymysmerkkiä.

Hauskoja nuo voimaihmiset! Mahtipontisia, uhkaavia, suursanaisia, pyörryttäviä.

— Minä vihaan, vihaan häntä, ilettävää! huudahti Hellevi lopettaen ilveilynsä.

— Hän on suudellut huuliani, järisyttänyt koko olentoni pakottaen minua loppumattomilla, arvaamattomilla loukkauksillaan kulkemaan pahoillani, vihoissani vain hänestä, hänestä, hänestä! Ajattelemaan ainakin häntä, jos en osaa rakastaa.