NÄLKÄPETO JA MERENNEITO.

Kun Hellevi yöllä tuli kotiin ja pukeuduttuaan iltapukuunsa, istui hän lamppuaan sytyttämättä keinutuoliin ja mietti:

— Muistan, kuinka ennen taistelin tuskaa vastaan: koitin sen unohtaa, ymmärtämättä unohtaa, mutta siitä asti, kun analyseerasimme suhteeni Ristoon, olen ottanut toiset tavat: tuskan kyytä pitää puhutella kiltisti kahden kesken, houkuttaa se näyttämään myrkkyhampaansa ja pahan lapsen potkiessa nykästä hammas… tai tappaa mato kokonaan. Mutta ensin tietää: mikä madon nimi, kuinka vaarallinen ja mitä vastamyrkyksi.

Kiukkusen silmät iskee tulta, pyhää tulta! luulee välistä, mutta voimakkaan käden polttava pihti niskassa ja toinen hampaissa, sätkiköön, potkikoon ja luikkikoon sitten häpeissään maan rakoon.

Säikähtyä sellaista pikku hävytöntä ja paeta taakseen katsomatta… ainahan se uudestaan väijyisi ja pistäisi meitä kantapäähän kauneimmilla nurmillamme.

Teitä on nyt hyvin monta, harmaita, ruskeita ja mustia matoja… kunhan saan aikaa, niin jutustetaan ja ihmettelen, tokko te sentään imenette minut ikuiseen uneen. Pikemmin te uinutte minun povelleni!

Mutta luonani on eräs henkevämpi vieras. Kutsumaton ja pelätty, luulee se taas. Ja yhtä ja toista se tietääkin…

Irvistelee tuossa sivullani, omaa rumuuttaan irvistelee! Kulissihirviökin sinun kaltaistasi häpee!

Koitan katsella muualle, etsin jotakin keltasta ja punasta liekkiä mustasta yöstä, jotakin silkkistä ja pehmeää sieluni untuvavuoteista.

Mutta silloin peto närkästyneimmin murisee:

— Se on minun, minun, mikä on kauneinta sinussa, kukkavalkeata, suloista hunajaa! En ole ensi kertaa luonasi. Henkeä saat, jumalallista, infernaalista, korkeuksista ja syvyyksistä! Liekkejä sieluusi, jotka syövät kivet hauraiksi, salamoina pistävät pimeyden peikkoja. — Mutta yhtä et! Sen olen minä vievä, merenneitojen, koskenpoikien kanssa vien minä: kauneudet ja päämäärät sinun rakkaudeltasi!

Niin se juttelee ja pitää seuraa, minun yöllinen vieraani, ruumiini hienostaja, niinkuin se sanoo.

Sen nimi on yhtä ruma kuin sen näkökin, kolkko, kiljuva, pööbeliltä, synniltä ja turmalta haiskahtava.

Harvoin sitä uskaltaa mainita hienot huulet.

Sillä kun se peto on runoilemassa ihmisen luona, on hänelle tapahtunut jotain alhaista. Ja kun se viipyy kauan, ei häntä oikein ihmiseksi luetakaan ja kun se tulee naisen luo, tietää tämä, että rakkaus ja suoja hänen ympärillään on heikkoa ja kun se tulee hienon naisen luo, tuntuu tämän sydämessä, kuin ainoakin askel eteenpäin olisi sulaa hulluutta.

Kammottavasti, kevytmielisen naisen leikkiä laskien istuttaa äiti luonto kirkkaan kukan myrkkyseen multaan. Kukan juuret hapuilevat turhaan oikeata ravintoaan hedelmään pyrkiäkseen. Silloin puhuu armoton peto ilkkuen:

— Katso, minun näköiseni olet, et kaunis kukka!

— Sinä luulit kukkaihminen, että silmäsi, korvasi, nenäsi ja kielesi olivat jumalan armosta valmiit sopusointuiseen kehitykseen, luotu korkeimpia tarkoitusperiä vartan, viemään ihmisiä maan päällä onneen… Luulit että sielusi ihmeellisiä soittoja kaikki rakastaisivat!

— Minä, minä sinua rakastan, viivyn luonasi vuodesta vuoteen. Yhä syvempi seura olen sinulle, kunnes syvyyteeni hukut. Minä kiihoitan sinun sydämesi punaset solut riehuvaan tanssiin, niinä myyn ne iloset, tanssivat linnut ja maksan sinulle kylläisten vatsojen naurulla. Keruubit pyörivät sinun pensselisi vedoista seinillä, sävelet kiirivät taivaitten ilmoille, luomisvoimasi elämän helvetissä kymmenkertaisesti paisuessa, istun minä ja irvistän sinun kasvoistasi, kukkaihminen, niin että he säikähtävät ja hohottaen osottavat sormellaan: — katsokaa kukkaihmistä ja kauneuden rakastajaa!

— Ja kun ne ovat lakanneet nauramasta ja unohtaneet sinut, on minulla vielä viimeiset pienet keinoni sinun suhteesi: minä hankin sinulle ikuisuuden! Rikkaan sielusi viimeinen hengähdys on: kirous, lemmekkään silmäsi yli on kasvanut likanen kaihi. Rumuus, jota vihasit kukkaihminen, polttaa kuolinkynttelisi!

Kehdata kuunnella tuota!

Hellevi haparoitsi vettä pöydältä ja joi… kaksi lasia yhteen kyytiin… saattoi hetken taas ajatella muutakin.

Hänen sielussaan tummeni… hän tiesi, mitä nyt tuli… täytyi nyt sitäkin ajatella…

Ihmiset olivat ihmisiä, eivätkä runoja! Mutta Hellevi ei uskonut, ennenkuin teki oikein kipeätä.

— Tähän asti ovat kolarilaiset pelänneet häntä, merenneitoa! mutta nyt pelkää hän meitä. Näen sen hänen välttelevistä ilmeistään, hän ei tahdo katsoa minua, ei olla kahdenkesken kanssani, tämä mato, mutta tartun häntä sätkähtelevään pyrstöön, kohotan kosteista pitkistä hiuksistaan… nähdä tahdon merenneidon ylhäällä vesistään, tietää, kuka on isiäni pelotellut.

Hän painaa ja kiemurtelee ja nytkii, vieläpä pureekin minua ranteisiin, mutta pienet käteni ovat nyt niin voimakkaat, että pitelen häntä niin kauan kuin tahdon ja lasken hänet minne tahdon.

Hellevi Kolarila, viimeinen nainen kuumaa, kärsinyttä heimoa, kirjoittaa jälkeentuleville uudelleen koskitarut.

Kas, merenneito! Oletkohan kaunis! Kaunis, kaunis, kaunis! lauloit meille päivisin. Voima, totuus, ja viisaus! Merenneidon mielisanoja! Mutta yöllä… joka kolarilaisista yöllä saa merenneidon kiini, se näkee sen oikean ruumiin, kuulee sen oikean kielen, joka on kummallista kylmää sekotusta todesta ja valheesta. Kohotan sinut korkeammalle! En naisen ruumista löydäkään… vaan kovan suomuisen rinnan ja kynnet rinnoissa. Sydämen kohdalla on aukko, josta vierii simpukan helmiä, se on merenneidon kiteytynyttä naurua. Viheriäistä sylkeä tuiskuaa kylmiltä huulilta ja silmissä kipinöitsee kiukku.

— Mutta istuhan, merenneito, ja puhu!

— Ei ole mitään tapahtunut, en ole mitään tehnyt! Minä olen ystäväsi ja sinä olet minun rakkain lapseni!

— "Se, mitä ei kerrota, ei ole tapahtunut", sinä tarkoitat, merenneito?

— Ei saa kertoa, ei saa, ei saa! On saatanallista, jos kaikki kerrotaan, mitä tapahtui.

— Siis tapahtui jotain, merenneito, mutta sinä et tahdo sitä kertoa.

— En, sillä olen ystäväsi, sinä suurisilmäinen elämän-eläjä!

— Ja siksi vaikenet sen, mitä sinä teit…! Mutta nyt, merenneito, olen minä julma ja kylmä, kylmempi kuin napojen jää, sillä nyt valokuvaan sinut ja kynnet rinnoissasi, ja maataan sinut omain silmäisi kirjavilla väreillä… Mitä silloin teet, merenneito?

— Lakkaan kiusaamasta kolarilaisia.

— Miksi sanoit totuuden!?

— Minussa ei ole mikään mahdotonta. Mutta vaikka minun voimani veisitkin, niin peijakkaan, voima elää, hänen, joka nousi takanani, kun puhuttelit minua siellä kammiossasi.

— Nyt elämme ne hetket uudestaan, merenneito! Olen nyt niin herkkä ja älyävä… ymmärrän kaikki aivan toisin kuin ennen. Sinä tiedät kyllä, mikä on tehnyt minut niin ilkeän henkeväksi, sinä tiedät, kenen käskystä tuli minun viimeinen vieraani, ruma, irvistelevä, kiljuva, pööbeliltä ja synniltä haiskahtava…

— Mutta ei se minun kammioni ollut, vaan rouva U:n!

— Rouva U:n! Kuka oli sitten rouva U!

— Kyllä se olin minä, sinun merenneitosi.

— Ja siis oli sinun kaikki se halpa, jonka näin, kun ensikerran astuin sisään… ensin ahnehtivan, varastelevan, matalan, tunteettoman naisveren sattumalta synnyttämä, sitten koristusten, hienouden, hengen kouristuksia sairastavan käden erehtyviä, pettäviä, hävettäviä siirtoja?

— Oli, niin oli, mutta anna se anteeksi, todellakin häpeän, mutta välimme ei saisi rikkoutua, ei sinun kanssasi koskaan. Olen ylpeä, että olet ystäväni.

— Miksi häpeät ja miksi pyydät anteeksi?

— Ei saisi tulla ilmi, että minä tein kolarilaisten veret rutiturmeltuneiksi, rumensin sinun äitisi demi-monde-naiseksi ja annoin Ristolle ja Helleville lapsen… ja, ja…

— Sekö vaan ei saisi tulla ilmi?

— Ja että… mutta eihän kukaan vaan kuuntele, ei ainakaan minun peijakkaani, hän, minun lunastajani ja vapahtajani ja mukavin fanttasiani.

Ole huoleti! Peijakkaat ovat kuuroja, kun tarkoitus pyhittää keinot! Mitä hyödyttää rakkaus, kun tulee se, joka näyttelee rakkautta. Yhdellä naurulla voittavat merenneidot rakkauden naiset. Mutta kyllin rikas olen jättämään sinulle lunastajasi! Mutta kerro lisää, näen että sanojesi suolanen sylkeminen helpottaa sinua.

— Ja kun sinä sanoit, ettet enään voinut olla Ristolassa, eikä sinulla ollut muutakaan majaa, missä olisit pääsi kallistanut, lupasin sinulle kultaa Kolarilan koskesta sillä ehdolla, että antaisit minulle rakkautesi Tummaan Soittajaan, niinkuin se olisi minun rinnastani noussut ja minun laulunani helkkynyt.

— Se olikin ehdotus!

— Mutta sitä et tahtonut, vaikka tiesit, kuinka suuri minun sympatiani oli sinua kohtaan ja silloin suutuin ja kirosin sinut ja vannoin itsekseni, että olisit vielä taipuva tahtooni, kun hätä tulisi.

— Ja sitten!

— Olin tulla mielipuoleksi tai olin kuolevinani synnytystuskiin, joilla ei ollut mitään synnytettävää!

— Sinä olet hauska merenneito, kuka sinua ymmärtää! Mutta puhu enemmän koska käyt huvittavaksi.

— Kuuluisuutta ja suitsutusta minä tahdon, itseriemua ja paljon rakastuneita miehiä kylmien käsieni kuumiksi leikkikaluiksi. Minä, minä, minä! huusin sinulle! Heikko voimaa kumartakoon. Naurun voima minulla oli ja sanojen voima, mutta sanat eivät saaneet sisältöä, sillä minulla ei ollut rakkautta. Siksi etsin niitä, jotka myisivät minulle rakkautensa.

— Löydätkö?

— Emme myy rakkauttamme, vastaavat kaikki idiootit, kernaimmin lahjoitamme.

— Sinä olit pahassa pulassa, merenneito parka.

— Niin olin. Puhuin sinulle ihanimmasta ystävyydestä (olit monta kertaa ollut niin tuhma sinua oli helppo pettää) ja sanoin: voimaihmiset antavat ystävilleen valmiit maailmat! Anna minulle rakkautesi tummaan Ossian soittajaan ja minulta saat kultaa. Niin vaihetamme maailmoja! Et kuitenkaan itse osaa rakkauttasi käyttää. Kaikki suuri rakkaus vaikenee. Se on rumaa, jos sinä naisena rakkautesi laulat. Ja, jos et anna, niin varastan… sinä olet minun vallassani, minulla on sinun laulusi soittajalle. Niin hienotunteinen kuin sinä, ei itseänsä puolusta. On ylimyksellistä kantaa syyt, jos on syytön! Minä varastan… Ja silloin huusit sinä halveksivasti, ikäänkuin minua sinun kunnioituksesi olisi liikuttanut: "Ota kaikki muu, mitä löydät, kokoo pitkin varkaisin sormin, tyhjennä laatikkoni! Minun sydämelläni on monta tuhlattua rakkautta, monta poljettua ruusua, joihin inhoan sormillani koskea. Ota, vie! Mutta rakkaudestani Ossian soittajaan en luovu. Se on minun. Voin kuolla rakkaus sylissäni, mutta en siitä luopua!" No, onhan se melkein niin, sanoin minä ja kokosin sinun poljetut ruususi, mutta ne tuoksuivat jo happamilta. Mutta olinkin jo silloin varastanut sinulta laulusi soittajalle, hätipiti varastinpa kuitenkin! Enkä antanut sulle antejani, en kultaa enkä muuta. Maailmalle sait mennä. Sai tullakin luoksesi nälkäpeto ja tulee vastakin. Ja minulla on myös sanani kuiskattava koskenpojan korvaan. Saa nähdä, tokko opit voimaihmisiä palvelemaan, pieni, opitko oikein ymmärtämään moderneja filosoofeja, opitko kunnioittamaan niitä, jotka osaavat hymyhuulin ja viattomin silmin pettää, valehdella ja varastaa. Sillä viekas nainen on maailman sielu.

— Paljon olet puhunut ja kiitän sinua. Olet huomaamattasi antanut minulle suuremman lahjan kuin odotinkaan: merenneitojen totuuden. Se on välistä kostea, limanen ja suolanen, välistä kiiltävä, kipunoiva, räiskyvä ja sähähtelevä, välistä tuhma, tympäsevä, matala ja häpeevä. Sen korkein aste on nauru ja sen vaarallisimmat houkutuskeinot ovat viattomat, kummeksivat silmät, sanoilla ja lemmellä teeskentely. Sen minulle annoit.

— Niin, ja se minua kiukuttaa. Mutta elä kerro kenellekään!

— Olet itse kertonut. Mutta sano minulle vielä, kenen hengenhehkua olivat ne rivit, joilla ensikerran minut lumosit herkkänä iltana? Kuka oli "draamasi" kirjoittaja?

Mutta merenneito ei vastannut.

Sätkien, potkien luikersi se irti, huusi ja ilkkui:

Minun voimani veit, Kolarilan kultainen kyy! Mutta peijakkaani voimat elävät. Hän, piti pitkäänokkaa, hän vie minut muille maille, markkinoille, toista ihmislaatua pettämään. Kelpaa niille katinkulta, kivikova leivänkyrsä. Sinä tapetaan, tottapuhuva kyy!

Merenneito hyppäsi kosken kivillä, hytkytteli ruumistaan, riehui ja nauroi…

Oli yö, mustaa ja kuutamoista, kohisevaa…

Ja kuului kuin laulua:

Ja kuitenkaan, ei kuitenkaan, ei sitä kukkaa nousekaan!

Mutta virran pinnalla kellui hetken kuluttua suuri viheriäinen kupla särkyen kuohukiveä vastaan.

Se oli merenneito, joka haihtui höyrynä ilmaan, leijaillen hetken kirjavana huntuna kuun säteissä.

Synkkänä, myrkytettynä kyseli Hellevi itseltään: mikä olen minä ja isieni heimo, jota turhat kuplat hurmaavat, pettävät ja turmioihin syöksevät…

Tai: onko jokainen totuuden sirpale verellä ostettava?

* * * * *

— Mutta nyt iski nälkä lujemmin kyntensä Hellevin rintakoppaan eikä enään hellittänyt.

Oli saaminen jotain.

Seinän takana kuorsasi perhe, joilta hän oli vuokrannut huoneen. Eteisessä oli heidän ruokakaappinsa.

— Minä varastan noilta, ajatteli Hellevi, kernaimmin kuolen tai varastan, kuin kellekään ilmoittaisin häpeääni: kuinka vähän minua rakastetaan. Sillä ainoastaan niiden naisten luo, joita ei rakasteta, tulee nälkäpeto, uskoi Hellevi.

— Minä varastan noilla hienoilla kalpeilla sormillani, hienosti hymyillen… ensi tilaisuudessa ostan sitten lapselle omenoita… suuret orvokkisilmät kirkastuvat ja minä suutelen niitä kiitollisuudeksi, etteivät ne nähneet salaisuuttani: kuinka vähän minua rakastetaan.

Hellevi nauroi hiljaa.

Hän ottaa tietysti.

Hullua epäillä ja peljätä. Voihan hän sen aamulla sanoakin… jos kehtaa, ne näyttävät niin sivistymättömiltä.

Mutta eikö tällaisista varkauksista jo rangaistukin? Olikohan monellakin rikoksentekijällä samanlainen tunne kuin hänellä: ei kehdannut kenellekään tunnustaa, että oli niin kurja, ei sietänyt lähimmäiseltään hävytöntä, halveksivaa sääliä.

Miltähän kuuluisi, jos hänestäkin tehtäisi sanomalehtiuutinen: Ylioppilas, neiti Hellevi Kolarila varastanut j.n.e. Ja tuon ne uskoisivat tietysti!

Tunsiko hän ihmisiä, sydämiä? Hän oli kadottanut uskonsa inhimillisyyteen, siitä asti, kun merenneito petti.

Oliko siellä maailmalle ainoatakaan ihmistä häntä varten, joka saattoi halveksimatta päästää pahasta pulasta? Ei, ei. Siksi hänen piti varastaa, hänen… ilosen lemmenkeijukaisen!

Hellevi hiipi ovelle.

Nyt piti onnistua… onnistua, niinkuin kaikessa muussakin välttämättömässä.

Ainakin minuutin seisoi hän käsi ovenrivassa… avasi sen sitten henkeään pidättävän jännittyneesti… eteisen kaapille oli vaan viisi askelta… joka askeleella hän pysähtyi ja kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän tuli perille.

Taas hän kuunteli…

Jos joku tulisi, saattoi sanoa mitä tahansa… mutta kun juuri seisoisi kaapilla ovi avattuna, eikö olisi sentään myrkyttävää siinä keksiä tekosyitä…? hänen, syntejä, häpeöitä kauhistuvan…

Tämä tosin ei ollut muuta kuin pieni rikos vanhaa Mooseksen moraalia vastaan. Toisin uudet "voimaihmiset!" Varastaa oli väkevämmän oikeus! Isoäidiltä Hellevi varmaan oli perinyt häpeevän kristillisen ruumiinsa. Sääli.

Kaapin ovi oli raollaan ja varas avasi sen sormellaan.

Nälkäiset silmät katselivat ja tutkivat.

Leipäkori oli tyhjä, eikä mitään muutakaan! Oi, kuinka kurjaa, kuinka köyhiä ne olivat! Pienellä lautasella oli kastekkeen jätteitä, sormenpäänkokoisia lihapaloja.

Ehkä "unkarilaista pihviä", tunsihan Hellevi keittokirjat.

Hän otti lihansiruista muutaman, niin ettei vähentymistä huomannut. Kuinka viisas varas!

Joku lujasti kääritty paperipussi nojasi seinää vastaan.

Varmaankin aamuksi kahvileipää.

Jos uskaltaisi katsoa edes!

Ovi rasahti.

Moralisti oli tyrmistyä.

Kauan aikaa oli hän hengittämättä.

Rasahdusta ei enään toinen seurannut ja Hellevi uskalsi taas katsoa kaappiin.

Vapisevin sormin rupesi hän avaamaan ratisevaa paperipussia.

Saatuaan sen auki, kohtasi hänen ahnehtiva katseensa leivän kuoria ja kannikoita, oudon perheen jyrsimiä, nähtävästi aiottu sian tai koiran ruuaksi.

Pienet enkelit varmaankin itkivät taivaassa hänen puolestaan ja pyyhkivät silmiään lyhkösiin paidan liepeisiinsä. Ei kehtaisi Moses tukistaa häntä "sianravasta" ja saattaa hänen ylleen ikuista häpeää taivaan kirkastetun kansan edessä.

Hän valikoitsi kaksi siistiä kannikkaa, otti vielä pari "unkarilaista pihviä", pani varovasti pussin kokoon ja lähti vavahdellen jännittävälle paluumatkalle.

Ah! söikö turvassa kammionsa keinutuolissa. Musiikkia oli kuorsaus seinäntakana. Hm! Kahden kuukauden vanha oli hänen nälkäpetonsa, mutta tänä iltana oli se ollut hävyttömin. Ja merenneito väitti, että hän oli sen lähettänyt… hm… mutta neitohan oli kupla, joka oli haihtunut ilmaan kirjavana höyrynä kuun säteissä…

Hellevi meni akkunan luo, veti uutimet syrjään ja katsoi ulos.

Tumma salaperäinen taivas kaartui hänen edessään kuin ääretön, verhottu silmä, syvänä ja ajatusrikkaana.

Akkunaan näkymättömän kuun säteet värisivät vastaisella seinällä, kalpeina, arkoina, viluisina. Mutta etäämpänä nousi vanha linnantorni uhaten yön ilmoihin julistaen vihollisilleen: joka miekkaan tarttuu, se ei huku.

Kyyneleet puhkesivat hitaina ja suurina maailmalle työnnetyn silmiin… jäivät värisemään pehmeinä helminä pitkiin ripsiin ja vierivät yksitellen alas, tipahdellen avonaiselle rinnalle.

— Koska kohtaan Tumman Soittajan? kysyi rakastava talviyön taivaalta.

Siellä ylhäällä vaiettiin…

Ääretön silmä katsoi kysyjää salaperäisenä… kohtalona… elämänä…

Sellaisen uneksijan kysymyksiin ei kannattanut vastata…