KAPPELISSA.

Soitto soi. Kappelia ympäröivät vihertävät puut. Kevät on aikainen, hurmaava, kuin nuori rakkaus pohjolan pojan rinnassa.

Hellevi ja Georg Braun istuvat yksinäisessä lasiseinäisessä syvennyksessä. Akkunasta tulvaa nuorten lehtien tuoretta tuoksua.

Syvä hengitys on sieraimille autuutta.

Hellevi on kuin herännyt. Naisten hymyilevät valkoset kasvot, miesten terävät otsat ja korkeat nenät, välkkyvät lasit valkosilla liinoilla Ja punanen palava viinin väri, polttavat hänen silmiään.

Hänen korvansa sytyttävät soiton sävelet, lehtien suhina, matalat bassot ja naisten heleät naurahtelut.

Hän on vapaa ja valloillaan.

Pahan valta on heikko.

Tai oliko Braun täällä toinen?

Hänen otsansa on leveä ja valkonen, huulilta tulvii hengen rikkaus.

Kun soitto kiihtyy, kiihtyy Braunkin ja — pyörryttää…

Hänen silmänsä hymyilevät. Hymyilevätkö varkaankin?

Hänen henkensä taistelee. Taisteleeko turmeltuneenkin?

Uudesta, maailmaa valloittavasta voimasta, kauneudesta ja rakkaudesta puhuu taas Braun.

Kappelin valot heilahtavat vienosta tuulenhengestä.

Hellevin sielu kuuntelee Braunin runojen, sanojen voimaa.

— Niin ne, jotka uneksivat erillään, ne, ne ovat hienoja, aristokraatteja… mutta me, jotka toimimme, pööbeliä, turmeltuneita. Älkäämme rakastako, ainoastaan kieltäytyminen on kirkasta.

Soitto paisuu.

— Mutta minä sanon: elää sormenpäihin asti ja kuitenkin nousta Parnasson huipuille, edessä tuhannen rautapukuisen miehen.

Hän kohottaa lasin ja kuiskaa hiljaa:

— Min ælskerinde…!

Hellevi naurahtaa. Hän on jo tottunut tuohon.

Soitto soi hiljemmin.

Hellevi puhuu.

— Mutta minä väitän, ettei se ole unta. Tai on se sitä unta, joka on puoli elämää, joka toteutuisi toisenlaisissa olosuhteissa, vaikka se näissä on mahdoton. Parempi kuitenkin nähdä sellaista unta kuin tyytyä todellisuuden likaiseen kosketukseen, parempi astua yksin kuin istua rapakkokapakoissa. Ei saa sekaantua kaikkeen, ei tunkeutua joka soppeen, varsinkaan ei nainen.

Soitossa nyyhkii hiljainen riemu. Ruusun lehtiä varisee Hellevin rinnalta pöydän liinalle. Braunin paperossista leijailee sinisiä renkaita.

— Ja siksi minä en voi, en tahdo. Minulla on täysi illusioni, täysi onni, kun säilytän kokonaisena "valkosen uneni." Olen kertonut sen teille siksi, että ymmärtäisitte, miksi en ota osaa elämään. Tahdon astua kokonaisena hänen eteensä.

Hellevi laskee keveästi kätensä Braunin sormien päille herättääkseen tämän huomion, katsoo alaspäin ja vaikenee hetken…

— — Te teitte minulle paljon vääryyttä ja väkivaltaa tuona iltana, jolloin hevosenne veivät meitä kuutamoyössä… siitä asti on pahin onnettomuus yllämme…

— Te ryöstitte huuliani, minulla ei ollut mitään turvaa. Ja vaikka te tunsitte, kuinka taistelin ja vastustin ja voihkin, ette armahtanut… kovia suuteloja kasvot täyteen, loppumattomin määrin… hattu vääntyi päästäni… Olin tukehtua, en uskaltanut huutaa, peläten ilmeistä skandaalia…

— Ja olisin ehdottomasti paennut seuraavana päivänä, jos vaan olisin tietänyt, minne mennä. Koko olentoni oli järkytetty… inhoni oli kuolettava illan seikkailusta. Kun te suutelitte, oli se samaa kuin joku muuten vaan olisi kiduttanut. Ja sitten… suokaa anteeksi kaikki tämä, mutta minun täytyy nyt puhua. Tähän asti olen vaiennut, mutta se ei ole auttanut. Teidän käytöksenne on ollut alituista väkivaltaisuutta sanoissa ja teoissa. Naisen hermot eivät siedä sellaista…

— Te erehdytte minusta. Olen kyllä avuton… huomaan nyt, kuinka heikoksi ja herkäksi olen tullut. Uutta minä en siedä mitään uutta! Mitään uutta ei saa tapahtua.

— Ei, elkää sanoko mitään! Tiedän sen jo! Se ei ole totta! Kuunnelkaa minua kerran loppuun asti. Miksi ette tahdo olla ystäväni? Olen pyytänyt sitä usein.

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä, vastaa kapellimestari jäykästi.

— Sitä en ymmärrä. — Kuuntelen tuota teidän "todellisuuttanne" ja "toimintaanne." Me tavoitamme yhdessä kauneutta ja totuutta, niin kauvan kun elämä pitää meitä vieretysten. Miksi kulkisimme ja vihaisimme toisiamme "mahdottomina" ja "hirviöinä?" Minun sielussani on säveleitä, joita teidän on oikeus soitella ja teissä minun. Teillä on uinuvia lahjoja. Uskon niihin. Olen aina toverinne. Mutta te annatte alhaisen elämän pitää itseänne omassa vireessänsä, te käytte liian monenlaisten luona, liian monenlaiset tulevat teidän luoksenne, ja kaikki on sekasta, häiritsevää, päämäärätöntä. Lujemmat kahleet, itse asettamat! sallikaa minun sanoa se teille.

Hellevin on hyvin vaikea puhua.

— Sanon sen nyt vielä kerran, rakkaus, tyypillisin rakkaudessa ja sen kaikki asteet — — ja, suokaa anteeksi — — ennen kaikkia tunto, suutelot, syleilyt — — ne ovat yhden ainoan…

Hellevin kulmat rypistyvät ja silmät tummenevat:

— Te kidutatte minua…

Kulmat yhä rypyssä katselee hän alaspäin.

Braun vaikenee.

— Eihän tämän tarvitse loukata teitä. Löytyy varmasti joku toinen, jolla on kaikki oikeudet teidän suhteenne. Antakaa hänen käskeä ja hallita. Minä olen vieras. Minulla ei ole oikeutta teihin. Mutta olkaa ystäväni. Näettehän, kuinka yksin olen ja kuinka minua kammottaa maailmalla. Päiväkirjani olen sulkenut, naisystäväni kadottanut, jumalani hyljännyt… minulla on vain "suuri uneni" ja pelastukseni on sen oikein ymmärtäminen.

Braun puhuu viimein. Hänen äänensä on matala ja kova:

— Ja sinä luulet, että minulla on pieteettiä tuolle "unellesi." Mitä minuun kuuluu muut miehet! Miksi minun pitäisi säästää heille? Kyllä minä olen siksi voimakas ja intelligentti, että naisen, jota minä rakastan, ei tarvitse enään pitää muita jumalia.

Hellevi joutuu epävireeseen. Hurmaus ympäristöstäkin on poissa. Ihmiset eivät olleet enään kauniita ja sytyttäviä, heidän keskustelunsakin oli sekasotkusta, tympäsevää, läpinäkyvää teeskentelyä.

Braunin viimeiset sanat olivat kovia, vihamielisiä, hedelmättömiä ja siksi raskaita, etteivät ne itsestään varisseet yltä. Vieras tahtoi jotakin muuta, mahdottomuuksia… ei tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan…

Tuskaisen kummallista…

Mutta miksi oli Hellevi pahan vallassa?

Kuinka oli hän siihen joutunut huolimatta kaikista päätöksistään?

Vieras oli suudellut tulisesti hänen huuliaan… hienot siniset harsot olivat repeytyneet hänen kasvoiltaan, hennot jäsenet uupuneet tahdottomina…

Ja kuolemanpelko oli vapistuttanut hänen sieluansa.