HELLEVI HAKEE TULITIKKUJA.

— Kuljen täällä loitolla kaikesta kuin hyljätty, laihtunut, rauhaton eläin, ajatteli Hellevi, kun hän yksin asteli lumista, kovaksi poljettua kaupungin puistotietä.

Maailma oli rannattoman suuri, hän oli vähällä tehdä levittävän liikkeen kädellään, mutta tämä paikka sen väririkkaalla pinnalla varmaankin harmain täplä… ei ainoatakaan olentoa, jolta saattoi kuulla kajahdustakaan siitä, mitä oma sielu soitti. Tai ei Hellevi osannut löytää…?

Hän poikkesi istumaan tyhjälle penkille käytävän varrella ja antoi pään vaipua…

Sydän muisteli taas… koska lakkaisi se rakastamasta Ristoa?

Ei koskaan.

Tuli sairaaksi jokaisesta miesnaamasta, johon sattumalta katsoi.

Hän ei tahtonut olla yksin, hän tahtoi takasin siihen pieneen taloon, joka isän kuoleman jälkeen oli koti!

Koti! Eikö hän ollut oppinut nyt sanaa rakastamaan! Oliko olemassa mitään pyhempää?

Koti oli se hengen ja ruumiin ainoa puutarha, missä todellisin, tenhoovin elinvoima irtaantui maailman maksamasta valheellisuudesta, missä rohkein, omintakeisin mielikuvitus vapaasti ratsasti liekkivarsoillaan, nero keksi iloisimmat, hulluimmat, ihmisiä kauhistuttavimmat totuutensa ja ujoin, suurin sydän toteutti salaisimman hellyyden-kaipuunsa… mutta ihmisillä täällä ei ollut koteja… hän ei tiennyt, mitä niillä oli… vain ruokapaikkoja… yösijoja… tai ei sitäkään…

Joku nainen ilmestyi käytävän päähän… kauvempaa katsella kuin muodoton, heiluva säkki… töyssähdellen kummallekin sivulle.

Minun on hauska seurata hänen tuloaan, ajatteli Hellevi, aion nauttia nyt erityisesti havainnoistani… Kun hän kulkee sivutseni, katsoo hän tietysti tylysti minua: mitä minä hänelle kuulun! Mutta hän kuuluu minulle!

Tahtomattaan hän antaa… hedelmöittää ja hauskuuttaa minua. Saan muotoja, värejä, liikkeitä, hänen sieluaan ja sydäntään.

Tämä, sen jo huomaa, on tehdyn ylpeyden horjuva taimi. Hänen tapansa pitää päätään pystyssä, siristää silmiään on vartavasten otettu muita kuolevaisia varten. Näyttää siltä kuin olisi hän valmis hyräilemään ohi mennessään näyttääkseen täyden välinpitämättömyytensä vastaantulevista.

Sähkölampun valossa näen hänen pukunsa ja päähineensä… valkoinen samettihattu solkineen ja sulkineen, höyhenkauluri ja samettihame… varmaankin joku teaatteri-ihminen, rolleista ja rolleista, maskeista ja maskeista, suhteista ja suhteista kokoonkyhätty näyttelijätär, kuuman parfyymin hengittäjä, noidantuli upseereille, kuumien dekadentti-runoilijoiden "suloinen synti", pienellä jalallaan ihailijoittensa niskoja polkeva…

Nainen oli tullut aivan lähelle, viittasi kädellään Helleville, nyökkäsi ja kääntyi penkkiä kohti.

— Oh, hyvä jum! Tekö se olettekin rouva! huudahti luvattomasti ilvehtinyt tukahdutetulla hilpeydellä. Ja minä kun luulin teitä kuuluisaksi näyttelijättäreksemme, madame Magdalenaksi jumalan armosta!

He nauroivat ja tervehtivät sovinnollisesti. Rouva U. istui penkille.

Ja mitä nyt kuului!

Niin, mitä kuului? Istua pyhässä yksinäisyydessä omavaloisena ja paloisena, kärsiä maailmantuskaa ja onnetonta rakkautta!

Rouva nauroi:

— Ah, herra! Tulen minäkin mokomista vieraista, maisteri-perheestä, mutta niin maisteri kuin onkin, pelkkää roskaa, naismaista, maitomaista kuutamouneksimista ja rouva, opettajatar tyttökoulussa, idiootti, alapuolella arvostelun, kuin naukuva kissa.

Rouva rupesi hyräilemään silmät siristettyinä jotakin laulua, sanoi sitten äkkiä:

— Naiset ja muut idiootit! ja hyräili taas… heiluttaen korkealla jalkaansa…

Hän muistutti itse taas kissaa, suurta kehräävää kissaa…

Hellevi tuli melkein pahoilleen… kuinka vähän oli ihminen itsetietoinen siitä, mitä hänestä itsestään näkyi ja kuului! Sellaisia olivat kaikki arvostelevat…

— Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne. Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä onnellisiksi ja ainoastaan silloin on heistä toivoa…

Mutta rouvalla olikin paljon kunnioitetuimpia mielipiteitä. Ja hän piti puheen, joka olisi kelvannut naisliiton kokouksiin. Kävi lopulta ankaraksi: työtä palkkaa vastaan piti naisen tehdä, itsenäinen, tasa-arvoinen, kulttiveerattu nainen. Omat tarkoitusperät! siihen on pyrittävä.

Hän sanoi sanottavansa kuivan opettajatarmaisesti, neuvovasti.

Hellevi kävi levottomaksi.

— Te elätte paremmin kuin puhutte, sanoi hän hetken kuluttua, ja siksi voi mielipiteennekin muuttua viehättävimmiksi.

Hän innostui enemmän:

— Oi, tunnen niin toisella tavoin! Uskallanko sanoa, sydämeni on kuin joku inkarnationi vanhasta runoudesta, jota nykyajan ameriikkalainen uudenaikaisuus sanomattomasti piinaa.

— Ajattelin äsken juuri kotia… kotia! Ettekö tunne, mikä lämmin tulvahdus aurinkoa on yllämme sanaa mainitessa… unohdan talven lumet jalkojemme alla… vainuan, hengitän tuoksuja… salin akkuna ja pöytä kukkasia, ruokasalin hedelmiä, lämmintä leipää kyökissä… Ah! yli kaiken läikkyy päivä… värit soivat… huonekalut seurustelevat viehättävissä, kutsuvissa ryhmissä… rakkaat, vanhat muistot kuiskivat taruja, isoäidin siunaus liihoittaa hämärissä: nyt on sinun vuorosi luoda ja elää… Ja minä elän! Viivat kaaret ja muodot, ryhmät, värit sointuvat niinkuin minä tahdoin. Ja kuitenkin! Tunnetko tuota? En! Tulee aamuaurinko… huoneessa solisee nauraa, kuiskaa, ilkkuu, telmii, soi… Joutuu ilta, aurinko heittää hyvästiään… huoneessa murehtii, kaihoo, lempii, kyynelöi!

— Kodissa hehkuu elämä… sisäisiä pyhimpiä voimalakeja kehittäen… Tämän ympärillä on korkea aita, joka sulkee ulkopuolelleen päivän sodan ja yön kammon… vihollinen, vieras vaanii, mutta ei uskalla… Täällä on suojassa hennoin, herkin, hienoin… yön salaisuus…

— Ilmat vapisevat tällaisen pyhän kodin ympärillä!

— Ah! Tässä minä rakastan ja viivyn!

— Teillä on varmaankin ollut kaunis koti, hymähti rouva melkein ystävällisesti.

— On! On! Mutta nyt! Kova kohtalo on sysännyt myös minut maailmalle toimeentulonsa ansaitsevien naisten luokkaan. Muullaisia tuskin tunnen. Ja kuinka vähän elämä nyt viehättää! Vieraissa, vuokratuissa asunnoissa heräämme aamusin, pesemme ja kampaamme ja lähdemme toimiimme… tavallisesti istuviin asentoihin. Joku toinen, vieras vihollinen komentaa meitä, vieras vihollinen on suunnitellut työohjelman, sen syyt ja tulokset. Usch! Jos olet opettajatar, niin ole olevinasi lukenut ja "aatteellinen" ja aikaasi seuraava, pidä silkoset hiukset, tummat hameet ja kohtuullisen pitkät kynnet, rakasta isänmaata ja raittiutta, ylimalkaan, pidä "totuus" huulilla ja valhe sydämessä. Jos istut konttoorissa tai jonkun kauppiaan "kassörskana", syö, juo, pue, pese ja kähäröi, mutta varustaudu yhdeksän kuukauden kuluttua lähtemään miedommin viotettuna "hermohoitolaan", ja järkesi kipinällä, mikä surullisena tuikkii aivolampussasi, sepusta hallelujat sosialismille! — Oh, minä vaikeroin näissä yhteiskunnan työn kahleissa, joihin turhaan koitan solmia ruusuja mielikuvitukseni puutarhoista… Heidän rautapulpeteissaan vangittu vereni läikkyy, kuohuu ja värisee… tahtoisin nyt sitä, nyt tätä, laulaa, kun sävelet helkkyvät… lentää lintuna pilviin, kun siivet kannattavat, syöstä maahan keksityn saaliin kimppuun… hoitaa ja helliä pesäni poikasia… tai hyppiä oksalta oksalle ilman minkäänlaisia järjellisiä tarkoituksia, ah! tuo tunteiden hulluuden kaipaus naissydämessä, se on elävin merkki hänen terveydestään!

Mutta nyt… etsin… ei missään tilaisuutta luomiseen, leikkien synnyttämiseen… En saa tehdä sitä, mitä ruumiini kaipaa.

— No, mutta saattehan, jos säännöllisesti järjestätte aikanne, väitti rouva, joka ei koskaan ollut tehnyt työtä vieraille.

— Ah! Naisen säännöllisyys on salaisempaa kuin konttoorilait. Ja mikä nainen olen, jos ei ruumiini voi hyvin, ja kuinka voi ruumiini muodostua, jos ei tunteeni, ajatukseni, mielikuvitukseni, liikkeeni aaltoile vapaana. Luuletteko, että nämät käskijäni ja komentajani ymmärtävät nais-psykologiaa! — Ne ottavat minulta, nuoruuteni heidän raha viroissaan, ja siksi vihaan niitä!

Hellevi oli puhunut niin intohimoisesti, että he purskahtivat molemmat nauramaan.

Ja nauraen jatkoi hän:

— Ettekö väsy jo tendenssiin! Se on typerää minun suustani. Mutta toistaiseksi, katsokaas: "Kapinoida orjan ylhäisyys!" Kapinoitsen kuivia, köyhiä, mielikuvituspuolia käskijöitäni ja maksajoitani vastaan. Siellä on myöskin naisia yhteiskunnan tunkioilla, valmiit ottamaan, valmiit antamaan kuormaa ja piiskaa, nykyaikaisia intelligenssinaisia, hämmästyttävän tunteettomia ja miehekkäitä. Saavat ollakin. Tehkööt töitään, ken syntymästään niin haluaa. Mutta, kun ikävä poikkeus tehdään säännöksi! Kun jokainen tyttöparka veivataan yliopistoa kohti ja sieltä virkoihin ja konttooreihin. Kun kylmät naiset tortteeraavat raikasta tulista luontoa, iloitsevat turhista yhteiskunnallisista voitoista, naiset, jotka eivät aavista suuren rakkauden taikamahtia, joka muuttaa veren tuliseksi ja taas pehmeäksi, vaatien suojakseen korkeimmat muurit, portti avoinna yhdelle herralle. Luonnonnainen uskoo miehen loistotekoihin maailmalla, ei omiinsa! Luonnonnaisen voima vaikuttaa kodista ja kotiapäin ollen ainoan kuninkaansa luomalle valtakunnalle se kunnioitettu kuningatar, jolle voimakkaat kantavat laakerinsa ja raskautetut huutavat: pyhä äiti, armahda! Tämä nainen ei siedä herranaan ja käskijänään yhteiskuntaa, ei muita kuin miehen, jota hän voi peljätä ja rakastaa.

— Mutta nyt… huomaatteko, mitkä laadut joukossamme ovat suuria, kunnioitettuja, uskottuja?

— Ja mistä tämä valta yli muiden?

— Miehiltä se on, niiltä pieniltä, jotka eivät ikänä kykene hedelmöittämään todellista naisfanttasiaa… he pelkäävät naisellisen naisen laiskuutta, hyvin ymmärrettävistä syistä: leipä on kallista ja voimat ovat piskuiset. Antakaamme sille ahkeralle, hyödylliselle naiselle ääni-oikeus!

He nauroivat.

— Parempi olisi, että he ensin hankkisivat meille kauniin äänen! Ensin hoilasivat meidän kauneuttamme, ennenkuin vievät meitä näkyville kokouksiinsa!

— Mutta jättäkäämme herran nimessä tendenssi ja kaikki "asiat". Olen puhunut liian paljon, ollut ikävä opettajatar. Vannon teille: vaikenen, kun ylläni on pitsihame, edessäni viinilasi ja elämä ympärilläni!

— Te olette kovin eroottinen!

— Onko se vika? Hellevi hymyili.

— Ei, onhan aina ihastuttavaa, kun tunteet äkkiä pulpahtelevat, vastasi rouva hyväntahtoisesti.

Rouvan matala, kylmä ääni, kuulosti pehmeämmältä. Ensi kerran oli hänessä värähdys surumielisyydestä, melkein alakuloisuudesta, yhtä ohuesti tosin, kuin oli pehmeätä lihaa hänen huulissaan.

Hän katseli taivaalle ja näytti ihailevan kuutamoa. Silmissä oli selittämätön ilme, avonainen ja kylmän hymyilevä. Kissa-vaikutus oli kadonnut… merenneito oli noussut valkeana raikkaista vesistä.

Mitä kuunteli merenneito? Se oli hiljaa ja hymyili…

Värisikö sen rinnassa jotakin pehmeätä? Oliko sillä sydän?

Kenties Hellevi Kolarilan merenneito olikin hyvä… ystävätär?

Rouva U. oli ehdottomasti edukseen lähempänä… hänen valkea lihansa oli kuin hedelmää… Paisuvat muodot eivät kaunistuneet koristelevissa vaatteissa… ne riisuttua saattoi banaalin vaikutus kadota… hän oli varmaan kauneimmillaan alastomana.

— Olen varma, jatkoi Hellevi ajatustaan ääneen, jos maalarit teidät keksivät… tahtoisivat he teidät alastomana…

Rouva heräsi ja joutui kokonaan imarruksiin.

— Minun tutuistani, vastasi hän ylevästi, ei ole vielä noussut niin etevää maalaria, että viitsisin istua modellina. Mutta tullappa oikea mestari, ihastuksella aina taiteen palveluksessa, vaatteissa tai alastomana!

Hän nousi seisomaan ja oikaisi itsensä. Hän oli kuin kasvanut.

Molemmat naiset lähtivät liikkeelle puistoa eteenpäin,

Rouva U:sta ei voinut tietää, oliko hänellä vaietessaan paljon ajatuksia tai ei ollenkaan. Mutta Hellevi otaksui, että hänellä olisi salaista, äänetöntä seurustelua niiden mieltäkiinnittävien henkilöiden kanssa, jotka muodostivat hänen läheisimmän maailmansa, taiteilijoita ja runoilijoita ja muita ihailijoita. Sellaisestahan Hellevikin uneksi.

Hän ei ole minulle enään niin kylmä kuin alussa, ajatteli Hellevi taas, ja minunhan sydämessäni liikkuu pian inhimillisiä tunteita. Kuinka hän on toisenlainen kuin muut naistuttavani, eläen omastaan, tullen toimeen itsestään, vaikeneva ja halveksiva. Kovin halveksiva. Mutta hän, joka on liikkunut niin paljon ulkomailla, on varmaan peräti kyllästynyt täällä. Miksi sanoi hän äsken: "naiset ja muut idiootit," ehkä hän on syvä, verhottu…

Hellevi tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi… teki mieli sanoa jotakin hyvää, sydämellistä merenneidolle… ehkä se vastaisi…?

Miksi täytyn ajatuksista tämän naisen läheisyydessä, ajatteli hän edelleen, hänelle on hauska puhua vapaasti. Uskallan moittia ja kiittää… Tämä ei ole enään pelkkää itsepuolustustakaan… hän ei enään naura minulle eikä taputa käsiään. Sieluni janoo omaa kehitystään, hyvä vaikutus! Aavistan suhteessa häneen oman laatuni erilaisuuden, selvenen ja kirkastun itselleni… hänen ansiotaan! Hän tulee olemaan minulle joko suuri ystävä tai suuri vihollinen, joka tapauksessa tarvitsen ja saan! voimia hänen läheisyydessään.

Ja sitten olen huomannut: immarruksiin hän kompastuu… ja jää imartelijan valtaan. Tavallinen heikkous pystynokkaisissa!

Hänen pörröinen musta tukkansa palmikoidaan rohkeasti kahteen riippuvaan lettiin… nykäsköön kuka uskaltaa!

Nähdä noiden kasvojen särkymätön, hymyilevä kylmyys murtuneena sydämen kyyneliin, tenhoovin näky!

Rinnan kupu uhkuu keuhkojen terveyttä… lyhyt vartalo ja lantiot pitävät puoltaan melkein brutaalin varmoina… näen hänessä itsekkään, alkuperäisen naisellisen voiman, joka lannistaa miehet polvilleen…

— Kuljen tässä ja laulan teille hymniä… minusta te olette kuin salaperäinen merenneito kotitaloni koskenrannasta, päivällä hyvä, yöllä paha…

— Kuin merenneito! huudahti rouva. Kuulkaa, teidän pitää kirjoittaa vaikutuksenne minusta ja antaa se minulle. Saan tavallisesti aina runoja tai karrikatyyrejä itsestäni.

Rouva innostui säännöllisesti imarrusten rohkeimmastakin tunkeilusta… hän houkutti toisen vaistomaisesti siten itseänsä kohtelemaan.

Se oli helpoin keino päästä hänen luoksensa Naiset olivat samaan tapaan jutellen saapuneet lähelle asuntojaan, jotka olivat vastapäätä toisiaan. — — — Hellevin ihmeeksi, oli rouva taas kylmentynyt, hänellä ei ollut mitään tekemistä Hellevin kanssa.

— Käykää katsomassa, sanoi hän kuin kyllästyneenä, tuskin viitsien ojentaa kättänsä. Ilme oli jäätävä.

Palellutin taas sormeni, tiesi pettynyt Hellevi noustessaan kotiportaita. Mitä hän välittää sydänparkani tunteista, enentyvät tai vähentyvät ne? Minulla ei ole olosuhteita, joihin viitsisi kiintyä tavallinen kohtaloni! Olen kuin ilmasta kotosin, halpa tyhjässä ikävässäni… ihmiset tarvitsevat ainetta, paikan, kodin, taustan ja ympäristön.

Uusi tuttavani on ehjä ja viileä, kuumat tuskani ja kaihoni kannustavat minua vastakohtaani…

Mutta niinkutsutun "koketin" elämästä en ole vielä nähnyt vilaustakaan ja epäilenpä jo Ristonkin arvosteluja. Ainakin on tämä omituinen koketti. Harrastaa naisasiaa kuin harmain leikkotukka. Tahtoisinpa ratkaista tämänkin arvoituksen.

— Tulitikkuja, Sivi kiltti! huusi Hellevi kyökkiin palvelustytölle.

Tulitikku olisi hän kylmille merenneitohengille!