KOIRA SAATTAA HELLEVIÄ RISTOLASTA.

Syksy oli tullut Ristolaan ja syksyn mukana vallaton tuulipoika, joka armotta riisti vanhoilta uhkeilta puurouvilta niiden keltaset ja punaset lehtikorut, kieputti kirjavaa saalistaan ilmassa, ajoi takaa maassa, potkien viimein kyllästyneenä leikkikalunsa kasoiksi nurkkiin ja kuoppiin. Pikkunen, kesän hymyillyt ja ilosena poikana loiskutellut Kolajärvikin synkisti sinisen silmänsä miehen tuimemmissa aikeissa, ärjähdellen silloin tällöin kuin vihoissaan hänkin. Mutta öisin lähtivät kaikki pimeyden peijakas-vekarat mielenosotuksille… ilmassa vihelsi, sylki, huusi, vinkui, ulvoi ja nauroi ja ritisten ratisten pani risut ja kuivuneet oksat, kun huimat risapöksyt kiitivät läpi pensaikkoiden.

Ristolan naiset puuhasivat ahkeraan asuinhuoneissa. Oli herätettävä viehättäviä syystunnelmia! nyökäyttivät he nauraen Ristolle, joka ihmetteli naistensa yhtäkkistä luonteenmuutosta. Heidät myös oli ottanut syksyn työintoinen henki. Aili oli kesänsä "keikkunut", Hellevi "uneksinut". Sentapaista herkuttelua oli nyt saatu kylliksi. Jäsenet notkeina ja taistelunhaluisina, silmät lujempina ja kirkkaimpina heittäytyivät he kunnioitettuun "hyödylliseen" ja saivat siten arvostelijansa ja moittijansa naamat venymään pitkiksi. Kyökin ja ruokasalin pöydät täyttyivät tuoksuvista hedelmistä ja vehmaista vihanneksista. Keittokirjat olivat auki ja keskusteltiin melkein yksinomaan ruokaresepteistä, ruumiin muodostamisesta ravinnon, kylpyjen ja hieromisen avulla ja muusta sellaisesta… Toisina päivinä käytiin nautinnolla asuinhuoneiden kimppuun. "Talo taidetta huokuisi vaan", hyräili Hellevi. Ristolan ei tarvitsi hävetä iloisia, teräväsilmäisiä maalaripoikia, jotka silloin tällöin majoittuivat kauniille paikkakunnalle.

Tanssien tuli työ tehdyksi ja Risto ympäröittiin sellaisella ilon, ylimielisyyden ja hullaantuneitten pilapuheiden tulvalla, että hän nousi kuin juovuksissa kahvipöydästä ja uhkasi viimeisellä järkirääsyllään hirttää itsensä lähimpään pensaaseen, ellei hän muuten jo särkyisi riemun runsauteen.

Naisten kiltimmät ja älykkäimmät enkelit, suoja ja vapaus liihoittivat ilmassa. Siksi kukoistivat heidän kaikki puutarhansa.

Eräänä tällaisena iltapäivänä tuli Hellevi ruokasaliin ja istui perkaamaan mustia viinimarjoja, hengittäen mielihalulla hedelmien tuoksua.

Erityisen kiitollinen hän oli! Jäisi nyt Ristolaan talviksi ja kesiksi. Työtä ja ansiota tuli kylän kansakoulussa, kolme tuntia päivässä apuopettajana.

Niin viehkeää, erityisen viehkeää oli aavistuksissa… vahanpehmeinä nousisivat hänen eteensä tulevat päivät, astuisivat äänettä levänneestä yöstä ja taipuisivat alttiina muodostettaviksi juuri niinkuin hän tahtoi. Ei hän nyt uneksisi, voimistelisi vaan äänetönnä ja älykkäänä kaikessa, mitä tarvittiin. No, tietysti hän sentään pienet hämärä- ja tähtitaivastunnelmansa pitäisi, mutta sehän oli myös tulevaisuuden peltojen kyntämistä. Kun elämä tulisi, olisi hän taitava…

Hellevi katsoi kelloa. Kummallista, missä Aili viipyi, jo kolme tuntia. Aamupäivällä oli vallaton ollut melkein liian villi. Istunut paitahihasilla kyökin ikkunalla ja hakannut pihvilihat "porilaisten marssia" hoilaten. Rovasti sattui tulemaan, jäi kuuntelemaan akkunan alle ja taputti käsiään… se vanha hyväntahtoinen. Aili kiljahti ja katosi kuin ammuttu.

— — Saisi tulla jo nyt… olisi lystikästä kerrottavaa… Risto oli myös poissa, palannut kyllä aamupäivällä kaupungista, mutta kadonnut sitten, pitäjälle kai…

Hellevi oli taas istunut kauvan aikaa ja uudelleen viehättynyt hiljaisuuteen, kun Risto vihdoin astui sisään.

Onnellinen Hellevi huudahti ilosesti, mutta Risto näytti kummalta! Tervehti oudolla tavalla, lyhyesti ja välttelevästi, silmät tummina ja terävinä.

— Mikä nyt, mikä nyt!

Risto iskikin heti syihinsä, punasena harmista:

— En sinua enään ymmärrä…

— Mitä ihmettä…!

— Onneksi olet julaissut sen salanimellä, nyt ei sitä käsitä muu kuin oma suku, lisäksi sentään lähimmät perhetuttavat. Ja siinä onkin jo kyllin skandaalia. Ostin kirjan sattumalta kaupungissa ja toin sen Ailille aamupäivällä. Hetken kuluttua puhuu Aili lukemastaan "hebreaa" ja minun on myös katsominen. Kirjasi on juuri parhainta "tuohikulttuuria", olet toki itse miellyttävämpi. Tässä nyt seistään… Aili uskoo mahdottomiin, petoksiin muka! Mitä kummaa olet haaveillut! Jumalan nimessä!

— Rakas Risto — —! Missä on Aili? Missä on kirja!

— Etkö tunne sitä jo kylliksi?

Mutta Hellevi syöksyi etsimään Ailia, jota oi löytynyt mistään. Vihdoin kiiti hän pahoja aavistaen ylös vinttikamariinsa. Pöydälle oli heitetty iltapäiväposti ja — uusi kirja… — — —

"Kuuru, kuuru lymmyä… Kuuru, kuuru lymmyä…"

Illalla myöhemmin kulki Hellevi huoneessaan ilmeet ehkä hiukan jäykkinä ja kokosi tavaroitaan kahteen matkalaukkuun.

Huulet vaikenisivat, mutta elämä juoksisi. Hellevin oli jättäminen Ristola, sen hän ensiksi ymmärsi.

Ristolle kirjoitti maailmalle lähtevä koditon:

"Rakas Risto. Kautta äitini muiston: kenellekään rakkaistamme en ole aikonut valmistaa loukkauksia. Ne ovat minulle yhtä uusia kuin Sinullekin. Ja niinkö vähän luulet minun omaavan ylpeyttä ja makua!

Ei muuta nyt… ehkä joskus enemmän, ehkä piankin…

Voita Aili rakkaudellasi ja epäluulot haihtuvat.

Minä lähden!"

Osoitettuaan kirjelipun Ristolle, jätti hän sen pöydälle, meni sitten alas suoraan renkitupaan ja pyysi pojan valjastamaan hevosen iltajunalle.

* * * * *

"Hunni", uskollinen ja älykäs metsäkoira, hyppi Helleviä vastaan, kun tämä illalla yksin kantoi laukkunsa pihalle.

Renki nosti laukut rattaille, neiti nousi jälkeen, ja kerjäävä Hunni pääsi mukaan.

Ketään ei näkynyt… Renki oli paikoillaan ja piiska läimähti.

Ristolan portti narahti kuin parahtaen…

Ristola… koti…

Hunni sai kuonolleen pari pisaraa ylhäältäpäin… se ynisi ja oli tyytyväinen.

— Hunni, Hunni, Hunni, Hunni!

Tuuli humisi uhkaavammin, tulisiko yöksi taas mielenosotukset…?

Nyt oli kirjavain peijakkaiden aika ja elämä.

Ajettiin Kolarilan kosken sivu. Vanha-Ryöppy mylläsi… kuutamo valaisi isien lehdon… eikö siellä kurkkinut rannan kivikossa pyöreä pää, vilahtanut kiiltävää valkeaa hartiaa ja laulanut äänensä surulliseksi teeskennellen:

"Ei sitä kukkaa nousekaan, tulipuna tuhmaa kukkaa…"

Ja sitten: nauranut, nauranut, nauranut…