VAUHTI KIIHTYY.

Pari viikkoa, yksinäisyyden, muistojen, runojen, uusien ajatusten vuorotellen myrskyileviä vuorotellen aurinkoisia päiviä oli vierinyt.

Kohtalonsa sotkuista vyyhteä selvitteli Hellevin kärsimättömät sormet, hän tuskastui ja heitti risasen lankakasan nurkkaan.

Vain silloin tällöin kiteytyi sielussa totuuden helmi vierien itsensä väsyksiin muuten tyhjissä aivokammioissa…

Ei nähnyt nuori päämäärää itselleen…

* * * * *

Eräänä aamuna, kun palvelustyttö toi neidilleen kahvia vuoteelle, hohti tarjottimella keltakoteloinen kirje, jonka Hellevi heti tunsi Riston lähettämäksi.

Tytön mentyä, vaipui hän kirje kädessä seinää vastaan kalpeana mielenliikutuksesta.

Mitä oli Ristolla nyt ilmoitettavaa?

Vain muutama rivi… Riston tapaista, miehekästä, suoraa, asiallista. Ymmärsi kaikesta, että Risto oli parantunut… toivoi samaa "rakkaalle pikku siskolleen". Lopuksi ilmoitettiin hellävaroen uusi kihlaus!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

Hellevi hillitsi ensin kaikki myrskynnousut povessaan, mutta kävi vähitellen niin voimattomaksi, että vaipui takasin tyynyille.

Puolituntia makasi hento ruumis liikahtamatta valkosessa haudassaan…

Miksi eivät akkunat avautuneet ja pakkanen purrut häntä hengettömäksi?

Kun silmät vihdoin avautuivat, oli niiden sini särkynyt ja kyynelistä samea… huulet kuiskailivat katkonaisesti ja avuttomasti: — Heidän maailmansa järjestyvät… he imevät uusia elinnesteitä… uutta rakkautta lähellä maan multaa, metsää ja vettä… Aurinko lämmittää heidät päivisin ja kodin seinät sulkevat heidät yöksi lämpöönsä ja rauhaansa… minä, laahaan polvillani kivikoissa, kastepisaroista kiitollisena…

— Olen hullu!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

— Olisinko minä odottanut Ristoa?

Pimeä itsekäs!

Voimakkaasti liitti hän kätensä ristiin, painoi otsaansa ja päätti nuoren tahtonsa täydellä voimalla.

— Mutta minä luovun hulluudestani, nopeasti, heti! Se on kohtaloni aina ja uudestaan!

* * * * *

17 p. Joulukuuta 19—.

Kuumeiseksi on sieluni palo yltynyt. Vaalea, uinuva Hellevi Ristolan kukkia kasteli. Pientä ja pikkusen syvää pyyteli ensi nuoruus, taisteluitta onneen uskoi.

Nyt… pelkään ja vapisen… yhä muistelen kotitalon honkaa, tummaa veikkoa… tunnettani kammoan ja tunteeseeni vaivun…

Taistelen. Sitten tulee kiire… kaikki tahdon! Kaikki! Edessäni päämäärät: oudot, tummat, vaikeat! Oma sieluni: outo, tumma, kammottava. Jos en ponnista henkisessä työssä, vaivun itseni halveksimiseen, jos ponnistan, pelkään henkeni yksinäistä hehkua… joku väijyy minua huoneessa, järkeni menee.

— — —

Kuljen edestakasin ja ahmin kirjallisuutta…

Tekee niin kipeätä… aamusta iltaan huoneessa, edestakaisin lattialla kirja kädessä kirja, jonka sivuilla itken, joka saa kaikki tuskani hehkumaan tulikirjaimina.

Muut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en! Olen suolanen ja ruma täällä! En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän sulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!

Vieras, vieras, vieras olen täällä! Poltan nämät ihmiset, jos heitä lähestyn! Puhun ja ja pilkkaan heille hulluja sieluni tietoja… palohaavoja saavat käsistäni.

Lukea ja lukea, en maailmaa muuten juurru… En ole syntynyt yksinomaan sairaanhoitajaksikaan… rahoja minulla ei ole hyväntekeväisyyteen… hakkailisinko täällä ehkä pappia tai kauppiasta tai näyttelijää? Ah, tämä kaupunki ei pidä sellaisia tanssiaisia, missä jumalat pyörisivät!

Kirjojen kautta kulkee nyt naisenkin henki, niin tahtoo koko maailma.

Kamarielämää, kamarihaaveilua! Ensi tulos: voimattomat jäsenet, harmaat posket, ulkona paleltaa. "En slamsig drottning". Loistokauteni huolimattomuudessa! Mitä varten pukisin, koristelisin? Tunteakseni rajummin, että iltapäiväseura puuttuu…

Tuhmaa kaikki! Kylläpä ihmettelisivät pitäjän rouvat "kokettia Helleviä". Mutta kukaan ei näe minua, paitsi rouva U.

Niin suuri Rouva U.! En voisi sanoa: rouva Uhlman tai Hanna Uhlman. Koko kaupunki kutsuu häntä vaan Rouva U:ksi, katupojatkin. Kenties siitä syystä, että hän on niin mystillinen, tämä kylmä lentotähti yli meidän kylän taivaan!

Eikö hän sitten ole hyvä, terve ja moderni? "Voimaihminen"! niinkuin hän itse viimeksi on sanonut. Kuka tuntee sen ja sen kirjailijan? Rouva U. Kuka on lukenut sitä ja sitä filosoofia? Rouva U. Kuka tekee ulkomaamatkoja ja tuttavuuksia eurooppalaisten kuuluisuuksien ja vanhojen sukuylimyksien kanssa? Rouva U.! Rouva U.!

Hän imee korkeimman hienouden hunajaa kaukana tuntemattomuudessa… kierittää hengen lankaa kerälle… säilyttää ja säästää…

Jos rouva välistä tuntikausia tappaa kirveellä kärpäsiä ja kirppuja, mitä hän sitten tekisi! Kärpänen hyrrää kuin ruostunut rukki, iskee sen, niin pääsee.

Mutta ystävyyden yrtti välillämme ei ota itääkseen. Rouva tavallista umpimielisempi, minä tavallista epäluuloisempi: jäätä silmiin, kuoloa käsiin!

Mutta kun henki täyttyy ja tiukkuu uudesta kirjasta, kenen luo? Katselen ulos akkunasta: rouvan luo!

Muistan kyllä kun ensikerran katselin sitä akkunaa tarkemmin — —

Luulin siihen aikaan löytäväni hänestä valkosilla ja punasilla kukkasilla liehuvan perhosen — erehdys, heikkouskoisen huhu-uskoa! Hänen koiransa ei murise muille kuin minulle tässä kauppalassa, tuskinpa koko maassa. Rouvan luona ei käy koskaan ainoatakaan sielua. Yksin hän asuu omassa talossaan parine vuokralaisineen. Palvelijaa ei näy (rouva ei koskaan tarjoa virvokkeita)… vanhemmistaan, kuolleesta miehestään, ihailijoistaan, ei sanaakaan! Ja mitä kielitään, sen puhaltaa sauhuna ilmaan.

Näin kielitään: kun eräs seura oli koossa madame N:n luona S:n kaupungissa Tanskassa, silitti monsieur B. eteisessä rouva U:n lantioita jaketin päältä.

Muut jutut ovat tämän sukua.

Kukaan ei häntä tunne. Mistä hullut huhut?

Me leikimme kuurulymmyä. Ilkeys sielussani kehittyy. Olen terveempi!

Hän on ainoani! Menen luokseen tunteellisena, löydän kissan, merenneidon, kylmän tähden, tuuliviiren.

Kirjava pilkku on hän harmaalla seinälläni, ruusujeni polkija, ruusujeni poimija! Herra meitä kaikkia siunatkoon! — — —