JUMALIEN-PETTÄJÄN SUNNUNTAI.

— Minne nyt menen, minne nyt menen? kyseli Hellevi eräänä sunnuntaiaamupäivänä varustautuessaan uloslähtöä varten. Hän tunsi, että oli aika hiukan riistäytyä alinomaisesta lukemisesta ja nähdä ihmisiä.

— Päätä pakottaa ja sydän on yhtenä itkuna. Osottaisin ystävyyttä vaikka sudelle!

Hellevi tuli kadulle. Talvi-ilma purasi vihasesti hänen arkoihin hermoihinsa. Jonnekin piti hänen pian päästä sisälle, missä otettaisiin vieraita kirkonaikanakin. Menisikö hän — niinkuin tavallisesti — rouvan luo? Ei. Tämä saisi tulla ensiksi, vaikka menisi kuinka pitkä aika. Tuo armollinen kylmyys rupesi jo kyllästyttämään hiukan. Ja oli hauska nähdä, jos merenneito osasi ikävöidä naisseuraa…

* * * * *

Parin tunnin perästä oli ihmisten-etsijä taas kotona ja liikkui silminnähtävällä tyytyväisyydellä omassa huoneessaan.

Oliko hän virkistynyt?

Mitä toi hän saaliina sydämessään?

Sen tiesi, hän ei kelvannut sinne!

Ei niin kuuma, herkkä… samalla onneton ja onnellinen.

Kuinka nytkin?

Hän menee sen ja sen perheen luo.

Seura koossa: tytär, poika, joku sanomalehtimies, joku opettajatar.

Keskusteluaineet: politiikka ja joulukirjallisuus.

Sanomalehtimies ja opettajatar, jotka seuraavat aikaansa, väittelevät ja arvostelevat kilvan.

Kumpanenkin ovat he kansan lapsia, päämääränsä saavuttaneita, valmiita, hyödyllisiä yhteiskunnassa.

Tuttuja tyyppejä: kylmää, kovaa, tutkintoja suorittanutta rahvasta… keskustelevat hymyttömin kasvoin, sanovat jyrähtelevän suoraan totuutensa äänillä, joita ei tunteet pehmennä.

Mitäs Hellevi, ei hän tunne politiikkaa, eikä almanakkaa!

Olla nyt vaan kiltti pikkutyttö kuvakirjan ääressä.

Entäs kirjallisuus? Naisten kirjoittama kirjallisuus?

Hiljaa siitä! Oli hyvä, ettei muuta kuin kymmenen tietänyt, että romaanin julkaiseminen oli Pyrrhon voitto naissydämelle!

— Mutta neitihän laulaa, sanoo ystävällinen sanomalehtimies pikkutytölle. Ei, ääni on vallan epäkunnossa, ehkä mennyttä. — Mutta soittaa! Ainoastaan "kissan valssia"! — Mutta lausuu runoja! Avuton tuhmuuden puuskaus valtaa Hellevin ja hän valitsee lausuttavakseen jonkun sydämestään rakastamansa säkeistön. Alottaa ja… kiusaantuu heti. Runo kuuluu kumman tyhjältä lausuttuna vieraille. Hätäillen kiiruhtaa hän loppuun ja jää kuuntelemaan hiljaisuutta, jolla muut kunnioittavat esitystä.

Hellevin sielu nyyhkii hiljaa. Mielettömästi oli hän pilannut rakkaan runonsa, nyt ei sitä pitkiin aikoihin voinut sietää silmissäänkään.

Tuskin saa hän katsotuksi läsnäolijoihin. Taivaan kiitos! ne keskustelevat jo hyödyllisimmistä. Ei sanaakaan mainita hänen lausumisestaan.

Perheen poika ojensi hänelle jonkun kirjan.

— Lukekaa tämä, sanoi kaunis nuori mies lyhyesti.

Hellevi otti, kiitti ja lähti.

* * * * *

— Tuo nuori kaunis-kasvoinen mies sanoi nuo kaksi sanaansa: "Lukekaa tämä", omituisen tunteellisesti… kuin haluten auttaa, puheli Hellevi, istuen keinutuoliinsa. Tai oliko se hänen kaunis äänensä, joka muuten vaan soinnahti korvissani! Katsotaanpa, minkä tuttavuuden hän minulle suosittaa.

* * * * *

Kun Rouva U. illalla odottamatta tuli Hellevin luo, kohtasi hän tämän katseen niin tulisena ja uutena, että hän hämmästyi, ja huudahti nauraen:

— Oletteko ottanut belladonnaa?

— En, vastasi Hellevi, kasvot yhä paistaen, mutta olen löytänyt uuden epäjumalan! Sillä on kaksi naamaa, toinen hauska, irvistelevä, naurusuinen, toinen ylevä ja hymyilevä. Kovin korkeanenäisistä on taivaallinen yhdentekevä, pahimpia pystynokkia hän kiukkuun asti inhottaa, mutta tällaisille (Hellevi pyyhkäsi etusormellaan pientä hennonsuoraa nenäänsä) on hän uusi enkeli vartioiden meitä, ettemme jalkaamme kiveen loukkaa.

— Te puhutte arvoituksia, puhukaa nyt jo suomeksi, kysyi rouva uteliaana.

Mutta jumalien-löytäjä vaikeni ja meni yhä hymyillen kirjoituspöytänsä luo.

— Olen tänään koko päivän kaivellut omaisteni ja muiden kuvia… kenties teitä huvittaa… halusitte kerran nähdä äitiäni.

Hellevi toi rouvalle albuminsa.

— Tässä on hän ja vanhempansa ja tässä isoisä ja isoäiti. Isästä ei ole. Hän ei tahtonut antaa valokuvata itseänsä niinkauvan kun oli maalareita — lause, jolla minä tulen koketeeraamaan maalareille, tietysti!

— Tuossa Risto… jonka etsiminen minut toi teidän luoksenne ensikerran.

— Tunnen hänet ulkomailta, huomautti rouva, välinpitämättömyyttään aiheettomasti liioitellen.

Kun rouva kumartui alemmaksi, valahtivat lyhyemmät kiharat irti ohimoilta, joita ne huolellisesti aina peittivät.

Hellevin silmät iskivät kiini tilaisuuteen.

Millainen otsa se olikaan… suuri, pyöreä, taaksepäin… omituinen harvoine kulmakarvoineen?

Oliko se nyt hedelmällistä laajaa maata, täynnä kehittymättömiä lahjoja…? Tai varsin typerän…?

Rouva oli taas vetäytynyt istumaan suoraksi tuolinnojaan. Ilme kasvoilla oli ehjä ja vakava. Kiharat laskeutuivat entisellä tavallaan, taidokkaasti leikaten laajasta alasta valkean madonnaotsan yli merenneito-kissa-silmien. Mutta sehän oli todellakin kaunis, hedelmällinen otsa! tahtoi Hellevin mielikuvitus.

— Miksi katsotte minua niin? kysyi rouva viimein.

— Teidän otsanne näyttää niin hedelmälliseltä, että, jos te joskus synnytätte, teette sen otsan kautta, niinkuin muinaiset jumalat, vastasi Hellevi puoleksi haaveillen, puoleksi hymyillen.

Rouva oli kokonaan voitettu.

Hän nauroi niin, että oli taittua tuolilleen:

— Te puhutte aina niinkuin maalarit ja äärettömän sattuvasti.

Mutta Hellevi rupesi nyt huvittelemaan:

— Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa… ei suutelon janoa, ei aistillisuuden hekkumaa!

— Mutta kun te niiden terävillä reunoilla tartutte kiini, niin imette onnettoman uhrinne veret viimeiseen pisaraan… Teidän merenneitosilmänne ovat kaksi kylmää kaivoa, joiden pohjatonta salaisuutta oppimaan lähtevät kultakiharaiset, sinisilmäiset nuorukaiset…

— Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita…

— Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden nesteitä… tunnen haaveellisten nuorukaisten tuskat, kun he rukoilevat teiltä rakkautta ja te viivytätte… kiihdytätte… kiusaatte… näen särkyneiden sydämien tarinoita, maailmoja, joita teidän terveytenne ei aavistakaan…

— Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne kiertäen ilmoja… hitaasti tappaen.

Hellevi ummisti silmänsä ja oli kuolevinaan…

Rouva uhkui iloa. Hän rakasti tuota tyttöä! Taputtaen käsiään, huusi hän uudestaan ja uudestaan:

— Bravo, bravo, bravo!

He nauroivat ja katselivat taas albumia.

— Katsokaa Riston tätä kuvaa… se on luonteenomaisin. Luja otsa ja kova korkea nenä ja leveä leuka. Uneksiva pehmeä katse ja täyteläisyyttään ujostelevat, hienotunteiset huulet. Sen mukaiset ovat hänen sielullisetkin ominaisuutensa. Terve, tyyni järki. Ihastuttava, vaikeneva, ylpeä itseluottamus, ja luja tahto. Katse on oppinut uneksimaan Kolarilan kosken soittoa kuunnellessansa ja huulet hymyilevät runsaita tunteitaan, niinkuin kaikkien kolarilaisten. Pystytukka tekee hänet hiukan koomilliseksi, siihen uskaltaa koskea ja nauraa hänelle, nauraa tuhman pojan kuitenkin kaikitenkin rehellisyyttä.

Häneltä olen saanut ensimmäiset vaikuttimet muutamista erinomaisista mies-ominaisuuksista. Hän opetti minua pelkäämättä kapuamaan jyrkkiä kosken rantoja, päätä ei saanut huimata, eikä lopuksi huimannutkaan. Riston käteen juoksin, kun ukko jylläsi pilvissään, yhdessä opimme uimaan syviä vesiä, sukeltamaan ja "lepäämään kuollutta." Pelkäsin iltasin piikatyttöjen kummitusjuttuja, Risto nauroi, hän ei pelännyt mitään. Tulin kerran kotia koulusta täynnä haaveellista uskonnollisuutta. Aikomukseni oli käännyttää Risto. Sanat takertuivat kurkkuuni, minua rupesi sanomattomasti ujostuttamaan ja suloinen metafysiikkani haihtui. Hän oli tavattoman ylväs pitelemään rahoja, runsas maksaja ja ylpeä lahjoittaja ja kuitenkin hänellä riitti. Ja eräs ominaisuus vielä, mikä naisluonteelleni oli vaikein. Hän opetti minua kantamaan salaisuuksia, omiani ja muiden, kuuntelemaan hienotunteisesti ja hellästi, jos jotakin arkaa uskottiin! Itse oli hän luotettava kuin hauta.

— Te puhutte hänestä lämpimästi, sanoi rouva.

— Olin kiintynyt häneen lämpimästi. Isä rakasti häntä ja vaikka hän oli melkein minun ikäiseni, tuli hänestä aikasin isän toveri.

— Oliko hän serkkunne?

Hellevi punastui. Hän ei ollut varustautunut kysymykseen.

— Hän oli kasvattipoika ja kaukaista sukua. Mutta vastaus oli viipynyt liian kauvan. Rouva huomasi sen eikä säästänyt hämilleen joutunutta tyttöä.

— En ihmettelisi, vaikka olisitte häneen rakastunutkin, sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja käänteli muutaman albumin lehden.

— Sehän olisi luonnollisinta! Ja hetken kuluttua lisäsi hän miellyttävästi hymyillen:

— Teillä on intresantti kotitalo. Ette usko, kuinka tuollaiset vanhat kartanot voivat tehdä uteliaaksi. Kuulkaa, teidän pitäisi kertoa minulle enemmän, tarvitsen juuri tuollaisen taustan erääseen kirjoitukseeni. Olen julkaissut tanskalaisissa lehdissä. Minulla on siellä oma kääntäjäni, täällä ovat lehdet idioottien vallassa. Apropos, oletteko lukenut näytelmäkappalettani, joka on ilmestynyt Ameriikassa?

— Ameriikassa!

— Niin, siellähän olen ollut avioliitossakin ja siellä kuolivat vanhempani. Vihille menoni tapahtui kokonaan heidän tahdostaan, jota olin silloin liian nuori loukkaamaan. Mutta "liittoni" ei kuitenkaan kestänyt puolta tuntia kauvemmin, sillä mieheni sai halvauksen häissä ja kuoli.

— Oi, hyvä jumala! huudahti Hellevi säälien.

Rouva nauroi:

— Se on aika hassunkurista! En tietysti häntä ole surrut, enemmän kuin juuri olen rouvakaan.

Hellevi oli ihmeissään kuulemastaan, mutta koska rouva yhä nauroi, alkoi hänkin, ja he nauroivat siksi kunnes olivat aivan voimattomat. Koska oli jo myöhäistä ja Hellevin emäntä pani aikasin maata, täytyi heidän koittaa hillitä itseänsä, ja he painelivat nenäliinojaan huuliansa vastaan, mutta sitä enemmän nauratti. Hellevi oli taittunut sohvalle ja kyyneleet tulivat silmistä. Rouva taas oli kaataa keinutuolin ruumiinsa hytkiessä ja tempoessa.

Yhteisnauru ja rouvan ensimmäinen avomielisyys muutti kuin taikaisku heidän suhteensa, kymmenen askelta kulkivat he kumpikin toisiansa kohti.

Niin todellakin teos! Sitä piti mentämän heti katsomaan.

Vilkkaasti ja tuttavallisesti jutellen nousivat he rouvan tuttuja portaita. Koira ei enään murissut.

Ja täydellä mielenkiinnolla jännittyi Hellevi kuuntelemaan rouvan lukemista.

Jo parin lauseen jälkeen sai kuunteleva ensimmäisen sähköiskun, hän punastui, joutui hämilleen, ihastui ja uskoi.

Ja rouva luki vakavana ja ääni värähteli.

Kerran hän katsoi Helleviin, hymyili ujon tyttömäisesti ja jatkoi taas, muodostaen ääntämisen erittäin tarmokkaasti ja selvästi.

Kappaleessa oli kerrassaan hämmästyttävää voimaa ja kuvarikkautta.

Vihdoin lopetti tarkoituksensa voittanut rouva lukemisensa, heitti kirjan pöytälaatikkoon ja lukitsi sen.

— En jaksa sitä katsella, huokasi hän väsyneesti.

— Oi! huudahti Hellevi pannen koko sydämensä sanoihinsa. Kuinka kaunista ja voimakasta! Te olette ollut niin syvä, että teitä on ollut vaikea ymmärtää!

Mutta rouva ymmärsi Hellevin. Tämä ujosteli nyt kaikkia epäluulojaan.

Täynnä hiljaista, anteeksipyytävää, kunnioittavaa ihailua oli Hellevi. Millaista kehittymättömän ilvettä hän olikaan pitänyt syvän, rikkaan naisen kustannuksella, jonka seurasta hän sai olla kiitollinen. Kaikki hän unohti entiset loukkaantumisensa rouvan kohtelusta ja puhetavasta. Tietysti oli tällä oikeus sanoa mitä tahansa tytön-heilakalle!

— Teitä on ollut vaikea ymmärtää! huudahti hän vielä kerran.

— Minua ei ole kukaan ymmärtänyt, sanoi rouva, eikä tulekaan niin helposti!

Se masensi Helleviä.

Työnnettäisiinkö hän nyt takasin, kun hänen sydämensä oli valmis antamaan kaikkensa? Niin ei saanut käydä. Hiljaa tahtoi hän nousta tämän naisen voimaan ja terveyteen.

— Mutta kuinka onkaan hauska puhua kehittyneen ihmisen kanssa, niinkuin te olette, lisäsi rouva lempeästi.

Hellevi katsoi häneen kiitollisena, sydämensä kauneimmalla avomielisyydellä. Nyt hän oli löytänyt omia, mielikuvituksensa runo- ja satulapsia, mieleistänsä seuraa ilmielävänä.

— Teillä on varmaan ollut hieno äiti? kysyi rouva.

— Hän oli loistava!

Ja tämä Risto hän oli ehjä ja hieno luonne!

Hellevin sydän värähti lämpimästi. Ensimmäinen tilaisuus kantaa uhrinsa rikkaan naisen jalkain juureen! Ei ollut enään syytä verhota itseänsä. Hän vaipui suloiseen surumieliseen tunnelmaan… nyt saattoi kertoa tarinan kosken rannalta.

Syvän lämpimän hiljaisuuden vallitessa sanoi hän hitaasti ja kauniisti:

— Me olemme rakastaneet toisiamme…

Huoneessa oli hiljaista…

— Hän oli setäni ja enoni…

Ja hetken kuluttua…

— Sellaisia perhemuistoja meillä on! Hellevi hymyili arasti.

— Sellaista voi tapahtua ainoastaan äärimmäisyyteen asti kulttiveeratussa veressä, huomautti rouva vakavasti ja lujasti pitäen kiini tunnelman ohjaksista.

Hellevin oli nyt vaikeampi puhua. Eihän kaikki salaisuudet olleet hänen. Mutta ne olivat paljastuneet tuossa: "setäni ja enoni".

Ja hän kysyi vielä:

— Te varmaankin tunnette kirjallisuudessa paljon näitä arkoja suhteita, jotka syntyvät läheisen veren välillä.

— Kyllä-ä, venytti rouva hiukan pitkään. Mutta kuinka paljon ihmiset voivatkin elää kaunista! Teidän pitäisi kertoa, voisin käyttää sitä ehkä aiheena. Ainoastaan syvät kysymykset miellyttävät minua.

— Oi! huudahti Hellevi. Kirjan aiheena! Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Meidän pitäisi todellakin antaa kaikki elämämme taiteelle, pakoittaa se sopusointuiseen kauneuteen ja loogillisuuteen mielikuvituksen lennossa.

— Niin ja varsinkin sen pitäisi, jonka elämä on ollut kuin taidetta, imarteli rouva.

— Minulla on kirjoitettuna pieni tarina. Tahdotteko lukea sen?

— Tulen heti sen hakemaan, innostui saalista vainuava rouva. Matkustan huomenna Tanskaan — en ole tullut sitä kertoneeksikaan ja saan päiväkirjastanne hauskaa matkalukemista. Olen teille hyvin kiitollinen kaikesta.

Heidän mennessään tunsi, onnellinen lämminnyt Hellevi ilmoissa uuden hienon tuoksun. Se oli ystävyyden kukka, joka viheriän verhonsa alta aukasi ensimmäistä terälehteään, vienosti punertavaa.