TEAATTERIHIRVIÖ JA SATUPOIKA.

Hellevi seisoo kulissien takana erään pääkaupunkilaisen operettiseurueen jäsenenä. Joukko oli kirjavaa väkeä, taiteiden, kotien ja kaikenlaisten ammattien takasin sylkemiä, sulattamattomia aineksia, vanhoja piintyneitä teaatteri-ihmisiä ja harhailevia ulkomaalaisia.

Operetti menee kolmatta kertaa. Teaatterihirviö irvistelee kyynillisen tyytyväisenä. "Pelaaminen" on sille helpontunutta, sujuvaa, siihen ralliin juoksevaa kuin oli toivottavaa.

Ilma on täynnä parfyymi-, puuteri ja sminkkimolekyylejä, tomua ja paperossin sauhua, käytettyjen vaatteiden ja vanhojen huonekalujen hajua.

Hellevi on vetäytynyt seisomaan muurattuun seinänkomeroon.

Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla. Pää nojaten seinää vastaan seisoo hän laihtuneena, kalvenneena, voimattomana.

Hän vihaa ja inhoo…

Joka hetki olisi hän tahtonut paeta, joka hetki aikoo hän paeta…

Teaattterihirviö kurkistelee muurin takaa… tulee lähemmäksi ja liehuttaa suurta rotanhäntäänsä, panee sameat silmänsä imelään viiruun, hymyilee kyynillisesti, maiskuttaa kieltään ja puhelee kutkuttavin äänin.

Mutta Hellevi ei usko sitä, ei alkuunkaan:

— Kun tulin, niin luulin, että sinä olisit viekas, taitava, kumartaja, tai naurava, kevytmielinen, hillitön, tai loistelias, hekkumoiva, pyörryttävä, tai taidenarri, peijakas-parka! Mutta sinä olet sen lisäksi ja ennen kaikkia: tylsä ja typerä, harmaa ja kuiva, hiukan likasta limaa kuonollasi, raaka ja hapan, karvas ja kitkerä! voimattoman mätä, myrkkyinen, hajoava, peto, murhaava, teurastava, rääkkäävä. Mutta kun sinä esität itsesi, sanot sinä: taide, taidelaitos, taiteilija… ilosta väkeä! ja sinun pintasi höyryää sitä sanoessaan.

Mutta jättihirviö iskee kiimaista silmäänsä ja liehuttaa suurta rotanhäntäänsä:

— Puhu minusta vaan, niin — nuolasen kättäsi. Piiskaa minua vaan kautta koko ruumiin, yhtaikaa sinne tänne, ropsis, ropsis! Minun karvassani on paljon, mikä minua kiusallisesti kutittaa ja kaipaisi kyhnyttämistä!

Mutta älä erikseen kajoa minun päähäni eikä häntääni, ei silmääni eikä korvaani, ei sormeeni eikä varpaaseeni, ei kylmääni eikä kuumaani, ei makeaani eikä happameeni, sillä sinä päivänä, jolloin siihen kajoat, olet sinä uudella kuolemalla kuoleva: minä purskutan sinun yllesi kauheimpani.

— Poistu, pesä, älä tukehuta minua höyryilläsi!

— No, mutta, mutta…! Kyllä minä olisin sinun ystäväsikin, sinulla on niin värisevät huulet ja erinomainen tunnepohja, tarvitset vain pikkusen avausta! mutta sinun pitää ottaa jotakin minun silmästäni tai korvastani, minun kurkkuni murinasta tai vaikka vaan minun aivastuksestani! Jotakin todellisuudesta, toiminnasta, minun avuistani ja kyvyistäni.

— Poistu, valehteleva saasta, tai puhkasen vanhatkin silmäni, tukin korvani, nyhtäsen kieleni, sammutan älyni…! Sillä sinusta en ota, enkä sinulle mitään anna. Se on jo kyllin, että saat kerskailla käynnistäni ruttoisessa valtakunnassasi.

Teaatterihirviö poistuu mutisten halveksien ja ivaten:

— Avuton, kyvytön, heikko, hullu, omia piruettejansa hyppii…

Ja seinät säestävät: heikko, hullu, heikko, hullu…

* * * * *

Hellevin silmät ovat ruvenneet kuumeisesti loistamaan ja poskilla on kaksi punasta täplää.

Eikö kukaan kanna häntä pois, eikö kukaan silitä hänen hiuksiaan ja vie viileätä juomaa huulille…?

Mutta kaukaa kuuluu vain hirviön kyynillinen nauru, kun se nielee rahaa, mainetta, sieluja ja ruumiita.

* * * * *

Äkkiä muuttuu ilma tummaksi, sinertävän viheriäiseksi… näyttämöllä on kuutamo.

Hirviön poika, hymyilevä Satu (Hellevi luulee varmasti, että poika on varastettu) kulkee leikkivin, joustavin askelin sinne tänne, tarttumatta kiini. Sillä on lapsen avonaiset silmät ja lapsen hellät huulet. Sen nenä on korkea ja valkoinen, hienosti vainuava prinssin nokka, otsa matala ja kulmat suorat. Keltaset hiukset ulottuvat olkapäille, päät käheröittynä. Yllänsä on sillä sininen samettipuku, päässä leveä hattu liehuvine sulkineen, toisessa kädessä miekka ja toisessa ruusu. Pyörähtelee korkeilla koroillaan ja katselee itseksensä hymyillen suuriin kengänsolkiinsa.

Leppyneen Hellevin silmään kihoaa suuri liikutuksen kyynel. Omituinen uusi, hellänkattara tunne täyttää hänen sydämensä. Kuinka hoitamattomalta näyttääkään Satupoika, lapselliselta ja kodittomalta! Niin paljon naivia leikinhalua ja niin vähän puhtaita leikkikaluja Mutta tänä iltana on satupojan kuitenkin hyvä olla, hän on nyt onnellisimmilla huipuillaan. Myös hiukan taiteilija-unta! Myös hiukan rakkaudenjanoa!

Satupoika tulee Hellevin luo… he vastaavat toistensa hymyihin ja poika puhuu ilosesti ja salaperäisesti.

Hän oli tehnyt virheitä näyttämöllä, huomasiko Hellevi? Vaihtanut etukirjaimet parista sanasta toisiinsa.

— Te olette sellaisia järjestymättömiä luonnonvoimia, sanoo Hellevi nauraen.

Satu tekee villin ilmeen, kumartuu eteenpäin ja on riehuvinaan… Niin hän on järjestymätön luonnonvoima!

Hämärä on viehkeä… Hellevi horjuu ruumiinsa heikkoudesta, mutta tunteet ovat taas suloiset. Kätensä korkealla ristissä rinnan yli, leikkii hän sormillaan ja katselee kynsiensä muotoa.

Satupoika on tänä iltana miellyttävä, herkkä ja juttelunhaluinen. Saisi olla hänen veljensä, saattaa hänet pois…

Yllätyksenä värähtää Hellevin korvaan pojan kuiskutus:

— Te puhutte aina…

Hellevi hämmästyy… ei hän ollut mitään sanonut pitkään aikaan, seisonut vaan haaveissaan katsellen ja kuunnellen, kuin imien ravintoa näkymättömistä utareista.

Hymyilevä Satu jatkaa:

— Te puhutte silloinkin, kun olette ääneti teidän silmänne ja huulenne puhuvat. Ja alituisesti teidän ilmeenne vaihtuvat, ajatukset liitävät kuin päivänpaiste tai varjot teidän otsallanne. Huulet värisevät… minusta on kuin kuulisin sanat…

Hellevi on yllätetty herkimmässään. Hän on samalla hämillään ja onnellinen.

Sadun sanojen tuoksua! Mitä tarvitsi Hellevi enempää! Sanoista joi hän elämää ja viehättyi, sanoista joi hän myrkkyä ja uupui. Hän osasi elää ja kuolla sanasta.

Mutta mitä on Satu ymmärtänyt? Mitä hän tiesi värisevistä huulista, kuiskauksien enteistä, joita ei kuiskata…

Satupoika hengittää hiukan kiihkeästi.

Hän onkin nuori ritari, valmis taistelemaan ja lempimään, kumartuen Helleviä kohti, saa hän seinäkomeroon ahdasta.

Kuinka heikko olenkin tänä iltana! huudahtaa Hellevi pelastuakseen. Olen lukenut liian paljon.

Satu oikasee itsensä suoraksi.

— Kun me miehet tulemme noin heikoiksi, niin me juomme! sanoo hän uljaasti kuin sotajoukkojen johtaja.

Mitähän Satumies sanoisi, jos Hellevi kertoisi oikeat syyt heikkouteensa, jos hän kertoisi kaikki… inhonsa teaatterihirviöön, taistelunsa erään toisen hirviön kanssa, joka odotti illalla ikävässä asunnossa. Kertoisi äidistä ja koskesta Ristosta ja Tummasta Soittajasta ja merenneidon viimeisestä kepposesta. Kaikki muistaa Hellevi tänä iltana, muistaa polttavin sinisin ja punasin sanoin. Hänen sielussansa on kaikki ohjatonta ja samalla hurjan ankaraa, kuumeista ja kummallista…

Niin, viimeinen salaisuus, se on pahin!

Se on niin syvä ja onneton, että ujostutti sen olemassaolokin.

Mitähän Satu sanoisi, jos Hellevi äkkiä pyytäisi:

— Anna minulle ruokaa, minun on nälkä.

Ja mitä, jos kulissihirviökin sen kuulisi… kuinka se kävisi kummallisen kirjavaksi kasvoiltaan… ehkä se sylkisi palan leipää…!

Mutta kaunis Satu silloin varmaakin ujostelisi ja menisi pois.

Poika Hellevin vieressä ei kuitenkaan mitään tiedä eikä kuule. Yhä uljaammin ja leikinhaluisemmin se kertoo ja kuvaa.

— Mutta Hellevi ei myöskään enään mitään kuule… hän on kadottanut tajuntansa ja pyörtynyt seinää vastaan.

Mutta Satu luulee, että tyttö kuuntelee silmä ummessa, sillä huulet hymyilevät ja värähtelevät…

Kun Hellevi taas katsoo, on hänestä Pojan silmät kuin kaksi tulikaivoa… ne suurenevat ja suurenevat… hän horjahtaa eteenpäin ja putoaa ja uppoaa…

Hellevi kadottaa taas tajuntansa.

Viimeksi kuulee hän kuin unessa sanat: — Katso, hänellä on nuoli kädessään ja hän miettii, singoittaako sen…

Samassa huutaa hirviö poikaansa. Se menee nopeaan tanssivin askelin. Se suuri lapsi, jossa oli hiukan taiteilija-unta… hiukan rakkaudenjanoa…