RISTO.

Seuraavana päivänä oli kaikki seisahtunutta Hellevin maailmassa… elämä edessä oli kivikovaa, ankaran totta, lävistämätöntä.

Hän virui pitkällään vuoteellaan ja koitti, koitti keksiä, mikä keino toisi vähemmän tuskaa, mutta kaikki tuntui yhtä häpeälliseltä, yhtä loukkaavalta ja paljastavalta.

Hän pudisti päätään ja tunsi itsensä tyhjäksi kuin idiootti. Elimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu. Ah! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila! Itsellä vaan oli pakottava tunto olemassaolostaan, toiset eivät siitä mitään tietäneet.

Mutta tämä oli omituista! Keskellä kulttuuria ja hyvinvointia, itse hengen liepeissä kiini, kuivua vähitellen kuin märkä pilkku pöydällä haihtua suuren, ahnaan, ryöstävän elämän mullantäytteeksi, pieni, haaveileva nainen.

Ei Hellevi voinut itse tehdä mitään puolestaan. Lahjoittajasydän inhosi brutaalien "hankkimisen" vaivannäköä.

Hän saattoi kulkea viikkokausia tärkeä kirje taskussaan kykenemättä lainaamaan siihen postimerkkiä, jos rahat olivat loppuneet.

Sellainen oli luonto.

Ainoa keino oli aina lopuksi — kuolema. Mutta sekin inhotti nyt väsynyttä. Hänen koko olentonsa nousi viimeisellä vastustamiskyvyllään sitä kauheata melua vastaan, joka syntyi ihmisen tehtyä itsemurhan. Hän tunsi vihaa, että ystävät ja tutut, joita hän monissa hädänhetkissään ei ollut voinut lähestyä, nyt viimeisen turman tultua saisivat jalomielisiä liikutuksia hänen toivottoman loppunsa kustannuksella, itkisivät ja murehtisivat, kantaen kukkia multakummulle. Mutta vielä enemmän häntä inhotti ja kammotti, että tuntemattoman talon pööbeli kerääntyisi katselemaan ja koskettelemaan hänen ruumistaan, hommaten siihen lisäksi poliiseja, sanomalehtimiehiä ja ruumiinavaajia. Mitä tekemistä niillä oli hänen ruumiinsa kanssa? Eikö heidän yhteis- ja ihmiskuntansa ollut varastanut hänen iloansa ja onneansa? Ainoastaan ponnistelemalla oli hän voinut verhota kaikki ne haavat, joita he olivat iskeneet. Tahtoivatko he nyt hänen kuoltuaan anastaa hänen ainoansa, hänen tuskansa, ruumiinsa! Naisen ruumis, se kuului ainoastaan lemmitylle, rakkaimmalle, mutta ei poronkerääjille! Ah, yhteiskunnassa analyseerasi, hoiti ja viljeli moni laitos ihmisporoja, mutta ei ihmisiä ja heidän hedelmätarhojaan.

Pitkälliseen, kiduttavaan itsemurhaan, siihen auttoi koko maailma, mutta äkkiä tehdystä kaakatti se kuin vanha typerä, pelästynyt kana.

Hellevi muisteli katkerasti Ristoa. Olisi saanut Risto edes ymmärtää. Juoksisiko Hellevi nyt kuin mikäkin juorutäti ja päivittelisi. Jos ei Risto voinut ymmärtää, mikä oli Hellevin olennolle mahdollista ja mahdotonta, sai hän olla ilman. "Se ottaa syyn, ken jaksaa sen kantaa".

Hän naurahti.

— Yhden ainoan ihmisen tein minä ystäväkseni, nostin hänet korkeimmalle pylväälleni, liputin ja rummutin — —! Mutta kuka olisi uskonut, että merenneidon limasista hampaista erkani näin paljon myrkkyä?

Parasta olla ajattelematta… koittaa sammua… koittaa nukkua… itsestään.

Ei kyennyt hänen mielikuvituksensa olosuhteitaan luomaan.

Sellainen oli luonto.

* * * * *

Kello viiden tienoissa sai hän kirjeen. Se oli Ristolta.

Hellevi luki:

"Rakas tyttö! Olen kaikki ymmärtänyt vähitellen. Suo minulle anteeksi tyhmä lyhytnäköisyyteni. Mutta takasin kotiin en voi Sinua vielä kutsua, sillä Ailia en saa vakuutetuksi jopa hän puhuu avioerostakin. Lapsellista, naurettavaa, harmittavaa on nyt elämä Ristolassa. Mutta tulisin mielelläni puhelemaan kanssasi ja torumaan Sinua, ettet ollut avomielinen ja suora vanhalle veljellesi. Kuka naisia ymmärtää! Kirous! Suo anteeksi!

Olen kaupungissa ja tulen luoksesi säntilleen kello 5. Se Sinun pitää suoda.

Risto."

Hellevi vapisi… Ah Risto! Rakas Risto! Ainoa pelastus.

Tuossa tuokiossahan kello oli 5.

* * * * *

Risto tuli säntilleen.

He tervehtivät hiukan noloina ja alakuloisina, mutta tulivat vähitellen luonnollisiksi ja Hellevin täytyi kertoa alusta loppuun asti, miten kaikki paha oli tapahtunut.

Risto kirosi matalasti.

— Minua harmitti aina, kun hänestä puhuit. Sanoinkin, että hän pettäisi ystävyytesi. Ulkomailla on ihmisellä monet "affäärit". Itse ei rakastu kehenkään, mutta houkuttelee alituisesti miehiä suhteisiin saadakseen kerskailla voitoistaan. Tietysti etsii hän samalla edullista "liittoa". Jutut hänestä ovat sangen tympäiseviä. Ja sinä! Sinulla on ihmeiksi asti aina niin kauheat fanttasiat ja "horriibeli" maku kaikessa. Koulutyttönä olit jo sellainen.

— Niin, toru nyt! Kyllä osaan saan sinua vastaankin väittää. Ensivaikutukseni ihmisestä on aina jotenkin selvä ja oikea. Sitten kiinnyn vastakohtaan ja alan runoilla. Jos hän käyttää samaa kieltä, samoja termejä kuin minä kaikesta hyvästä ja kauniista, on minun vaikea olla uskomatta häneen. Luuletkos, että niitä on niin monta pienissä olosuhteissa, jotka edes viitsivät kuunnella kaikkea sitä uutta, mikä ilmassa suhisee. Ja rouvahan puhui "voimaihmisistä"…

— Hm! Mutta sinä annat elämän kiusata ja pettää itseäsi. Hullumpaa on kuitenkin sinun täällä olosi… mihin joudut noiden puol'eläinten kanssa? Ja kuitenkin, jos et mene naimisiin, on joku taideala sinulle ainoata toistaiseksi.

Hellevi naurahti ja vaikeni.

— Tietysti hankin sinulle ensialuksi välttämättömimmän. Mutta se ei riitä. Pitelet kovin taitamattomasti rahoja, kun pääset maksamaan…

— Itse olet opettanut minut niin ylpeäksi!

— Minulla on aina raja sentään, olosuhteitten mukaan. Ristolassakin rakennetaan, en sinulle nyt mitään kunnollisia summia saa kokoon, Kolarilaisiin ei näetkös luoteta tähän aikaan. Olisi ollut toista, jos olisit ollut kotona. Aili on lapsellinen, raukka. Minun syyni.

Risto kirosi taas.

— Lopeta tuo, rakas Risto! tiedät kuinka kiitollinen ja ilonen ja pahoillani olen kaikkine mahdottomuuksineni. — Niin, viimeinen asia! Tässä seurueessa ei minusta tule mitään. Minun kaltaiselleni on esiintyminen vaikeata kunnollisellekin yleisölle, saatikka sitten ihan roskalle roskan kanssa. Seurue työskentelee kaupungin juopottelevimmassa osassa, keskikaupunkilaiset eivät täällä koskaan liiku. En sitäkään alussa ymmärtänyt. Sinä et usko, minulla on aivan sietämätön tunne heidän harjoituksissaan. Olen kuin halvattu häpeästä: minne olen joutunut? Kuinka voisin niille paljastaa runouttani, intohimoani ja rakkauttani! Taide on iloa. Ei minulla ole mitään yhteistä iloa heidän kanssaan. On kuin sekaantuisi vereeni likaa ja myrkkyä, kun he kuuntelevat ja katselevat esitystäni. Seurustella heidän kanssaan on mahdotonta, tapoja ei minkäänlaisia… kaikki on alhaista vääryyttä.

— Tyhmä, kylmä, kyvytön olen ollut, saadakseni toistaiseksi rauhassa katsella. Ja he ovatkin pitäneet minua vaarattomana ja halveksineet… koko "pesä" päästä häntään asti…

— Epätoivoista! huudahti Risto.

Hellevi nauroi katkerasti.

— Niinhän onkin! Mutta minulla on yksi pikkunen tuuma nyt. Mitä luulet, jos eroaisin sieltä? Täällä on lähellä eräs lauluopisto. Siellä opetetaan samalla esiintymistä, lausumista ja plastiikkaa, on sanottu. Kenties voisin sitten päästä Suureen-teaatteriin, jossa täytyy olla parempaa. Opistossa on kaksi miesopettajaa laulussa, toinen ylemmän köörin johtaja on vielä ulkomailla, joku kapellimestari Braun, muistaakseni, innostunut musiikkimies, jotakin sellaista olen kuullut.

— Koita sitä, ota jo huomenna selvää kaikesta.

— Kiitos Risto! Mutta lopettakaamme näistä. Nähtyään sinut, sovittuani sinun kanssasi, on elämällä taas uusi viehätys. Nousen heti joustavasti kahden kuukauden alennuksesta. Olen nyt ruma ja kalpea, hyi! mutta koetan muuttua. Oi, Risto, onnellinen olen nyt jo, ihan heti!

— Vie minut jonnekin illastamaan ja kerron sinulle Satupojasta, ainoasta ystävästäni täällä. Hirviö on hänet varastanut, tämän kauniin lapsen, mutta poika aikoo kuulemma pian karata. Se on kärkäs kauneudelle, se hirviö, taiteen ja taiteilijoitten turmelija, ihmisten ja kulttuurin parasiitti!