ALHAINEN-ELÄMÄ.

1.

Alhainen-elämä kirjoitti nyt mieluisinta sivuansa. Kuinka hauskaa sillä oli, näpäytteli sormiaan vaan! Unettaren sydänverellä oli se kirjoittanut ja tämän pienet, punaset iloset veripisarat olivat tippuneet ja tippuneet, kunnes turmiollinen kokonaan uupui ja veri lakkasi valumasta. Silloin pisti kekseliäs kirjoittaja kynänsä syvään unettaren sydänlihaan… ja kas! mikä lämmin suihku sillä laiskalla oli vieläkin puhjeta, suoraan kohti elämän teurastajakasvoja ruiskahti verta, verta tilkka liikaakin.

Mitä sitten Helleville kirjoitettiin?

Mitkä mahdollisuudet?

Olihan kevät! Kirkkaiden lasten uudestisyntymisjuhla. Kenties kulki nuori nainen Valkosissa tanssiaispuvuissa, sitoi ruusuja tukkaan ja heläytteli nauruaan?

Tai veivät, armaat ystävättäret häntä viheriäisiin puistoihin, ilonen parvi uusissa kävelypuvuissa. Siellä kohtasivat he notkeat nuorukaiset ja ilmoissa kuiskutti kevät, veikeä herkkä.

Tai istui hän avattujen akkunoiden ääressä, hengitti merentuoksuja ja kirjoitti lemmenlauluja… haikeita… suloisia… suuteloon uskovia.

Tuhat yllätystä, uskallusta oli keväällä, kuin rakastunut nuorukainen se oli, joka ensi-lemmitylleen aavistamattomia aarteita tuhlaili.

Ja olihan Hellevi herkkä ja vastaanottavainen. Ruusujen, liljojen, perhojen fanttasia hänellä oli. Häntä vaatettivat vain keijukaissiivet.

Maan lapsi, joka täällä taivaansa rakensi, herkät aistimet vainusivat suloiset, korkeat nautinnot. Elämänilo juovutti pelkistä onnen tuulahduksista, varisseista ruusun lehdistä, karanneista tuoksuvista sanoista, silmänräpäyksen tuikkivista kipunoista… ah! ah!

Mutta ei Hellevi kulkenutkaan hennoissa pitsihelmoissa, ei nuokkuneet ruusut hänen povellaan. Ei liidellyt hän enään puiston käytävillä, huudellen: "Tita, Tita"! ja ajanut punasuitsin kuningasperhoa.

Mitä hän sitten teki?

Mitä keksi suursanainen, kerskaileva mielikuvitus?

"Braunin probleemin".

Kuka oli sitten Braun?

Eikö nuori nero? Kahleita karttava Ahasveerus, alaston jumalanpoika, tanssiva Lucifer vaikein, vangittavin!

Turmeltuneitten tyttöunien tappaja, linnanneidon ryöstäjäritari, elämä, ottaja…

"Es träumte mir einst von wildem Liebesglühn…"

Ihanin nuoruuden-myrsky odotti neitoa, jumalattareksi kruunattavaa.

Puhu Hellevi! Julista naisten uusi kiitollinen totuus! Sepitä hymnit uusille "voimaihmisille", kirkkojen, kotien, avioliittojen, lapsien vihaajille!

Hellevi, Hellevi! Siunattu poikkeus naisten joukossa, uutta kieltä ymmärtävä, uusia sanoja, uusia vaistoja, tahtoa ja makua.

Mitä Hellevi tiesi "voimaihmisistä!" Mutta Braunin vaikutukset hän koki. Yhä raskaammin painuivat ne hänen elämälleen ja olennolleen.

Braun vei Hellevin rikkaan ystäväpiirinsä seuraelämään, päivät ahkeroineiden ihmisten luvallisiin illanviettoihin. Joutavoivan kamarihaaveilijan piti saada nähdä hiukan "toimivien" elämäniloja, kuulla taistelevan maailman säveleitä, oppia ihailemaan kauneutta mädänneen koiran välkkyvissä hampaissa.

Merkillistä joukkoa olikin Braunin seura. Niiden kanssa tutustuttiin hotellien ja kondiittorien korkeampaan kulttuuriin. Se oli toista kuin kodin lapsikamarituoksut. Alennuttiin joskus tekemään huvimatkoja maaseudulle, mutta hyvin, hyvin myöhät iltatunnelmat korvasivat hemmotelluille arvokkaimmat ympäristöt. Eikä seuruetta yksitoikkoisuus pilannut. Kaikessa oli vastakohtien herättämä hedelmällisyys ja hurmaus. Toiset miehet olivat kuivuneita kuin nahka, toiset turvonneita pyöreiksi tynnöreiksi. Muutamat harmaita, muutamat alati tulehtuneita.

Ja naiset, tummia ja vaaleita, vapaita ja itsenäisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikesta puhuttiin. Vapaat tavat ja vapaat sanat, istuivat ihailijoidensa syliin, koska halutti ja suutelivat, koska janotti. Eivätkä he miehiä ikuisiin liittoihin orjuuttaneet, useimmat vielä elättivätkin rakkaan, vihkimättömän miehen.

"Ne ovat kuin suuria lapsia", sanoi Braun haaveilevasti neitseellisessä nuorukaissydämessään. "Ne ovat niitä tulevaisuuden jumalattaria" sanoi Braun heräävän miehen pyhällä intohimolla.

Ja Hellevi ajatteli: niin — tämä on Braunin valtakunta… se on valmis. Mitä se minuun muuten kuuluisi! En minä ole mikään maailmanparantaja enkä siveellisyyssaarnaaja. Mutta minun pitäisi täällä kohota kuningattareksi, tahtoo Braun. Ja voimakkaat kantavat minulle laakerinsa ja raskautetut rukoilevat: pyhä äiti, armahda!

Mutta pian pakeni Hellevi kuin myrkytetty ja jätti ainiaaksi Braunin seuran. Sairaaksi oli hänet heti saanut joukon rakkaus, heidän rakkautensa plastiikka ja mimiikki. Mutta kun hän sen lisäksi näki, että juuri kapellimestarin nerokkaisuus tässä suhteessa sähkötti seuran, näki hänen pulppuavan nuoruutensa rientävän arvostelematta huulilta huulille, painavan rintaansa vastaan paksuimmat vanhat rotat, tuli tuska täydeksi ja Hellevi jäi jyrkästi pois.

Mutta olihan hänellä jäljellä opisto!

Siellä saivat taiteen taimet käydä ahkeraan harjoituksissa, katsella nöyrinä johtajan silmiin ja laulaa heleillä enkeli-äänillään.

Pieni vika oli siinäkin asiassa. Köörin johtaja oli kummallisen uninen aamupäivät. Ehkä valvoi yöt vanhuuttaan! Ei ollut muuten paha. Olihan vaan väsynyt ja hiukan koomillinen, naisvihaaja, väittivät toiset. Alituisesti oli oppilailla lupaa, joten laulajattareksi kehittyminen hänen johdollaan oli alkaville vain ihanaa unta.

Sen sijaan kukoisti opistollakin rakkaus.

Pienet ystävättäret kuiskuttivat Helleville välistä onneansa, välistä huoliansa, joiden aiheuttajana oli aina sama kapellimestari. Kaikille, kaikille kuiski suuri mies lemmen kieltä. Hän oli se tyydyttämätön sydän, ikuinen rakkaus miehen sielussa, naisen suloinen kevät ja voimakas kesä. Sellainen on "voimaihmisen" lempi.

Mutta kuitenkin kaikitenkin kristillisiä vaistoja sairastava Hellevi oli suotta syvästi haavoittanut. Tai ehkä se oli hänessä talonpoikaisverta, poroporvarillisuutta, rajoitettua ymmärrystä, naisen pientä itsekkäisyyttä, turhantarkkaa opettajatarmaisuutta, tai, tai…

Mitä kummaa tuo kaikki oikeastaan häneen kuului? Heittäytyä noin jalomielisesti sairastamaan maailmantuskaa…

Asettihan Braun sitäpaitsi hänet korkealle yli muiden "äärettömän kulttiveerattuna naisena". Ainoastaan Hellevin kanssa hän "ei leikkinyt". Ei uhannut häntä samat vaarat kuin muita.

Mitä tarkoitti Hellevi? Kulkiko hän ja etsi "aiheita" ehkä, kuin kalpea kirjailijatar?… Aikoiko hän kirjoittaa jonkun moraali- tai immoraaliopin? Tutkiko hän taiteilija-sieluja, jotka olivat hyveittensä ja paheillensa taistelukenttiä? Tahtoiko hän hävittää uskon taiteilijoihin korkeimpina, vapaina olentoina? Analyseerasi fysionomiikan avulla uudenaikaisia ruumiita, lupautui naiselliseksi vainukoiraksi suurille filosoofeille?

Mitä tarkoitti Hellevi, joka leikki älyllään ilman tutkintoja ja virkoja?

Tai olisiko hän ehkä sittenkin… uskaltaako sitä kysyä… rakastunut…?

Rakastunut avuttomasti, niinkuin Schopenhauer opettaa: "Suvun geniuksen vaatimuksesta."

Näin jutteli hän sydämelleen:

— Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi voinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin. Sillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti. Hän kertoi minulle surullisen, julman elämäntarinansa ja herätti säälini. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja auttaa loppuun asti? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt suuri rakkaus? Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun hän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla katselevan, ei hän enään mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän keppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: "Niin teinkin!" Kysyn: miksi? "Väkevämmän oikeudella." Nauraen ja liehakoiden palaa hän luokseni inhottavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee Platonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi. Hän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja ruumiita voi hän löytää suutareissa, räätäleissä ja puotipalvelijoissa. Antiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa. Ja hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka hän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille on kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi aina kirkastua! Hyvin kirjoittaa, vaikka huonot modellit.

Näen, kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks' ajavat he juuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän lahjojaan voi käyttää. Niinkuin Korsikan Napoleonista singahtaa hänestäkin neron kipinät läpi joukkojensa. "Viekas peliveikko on elo", sanovat vanhat. "Viekkaampi on uusi voimaihminen", vastaavat nuoret.

Seisoin kerran julman hetken todistajana: näin, kuinka hän korollaan murskasi pienen kissanpojan pään. Kuulen, kuinka hän kohtelee avuttomia naisia, jotka eivät ole suostuneet hänen rakkauteensa… häpäsevimmät jutut keksii hän viattomista, parjaa heitä samasta, mihin hän itse heitä houkuttaa. Kaikki, mikä ei taivu, nöyrry hänelle, on heikkoa, hyödytöntä, idioottimaista. Alas elämää rasittamasta! Pois potkikaa voimaihmisen jaloista! Diaboliselta näyttää voimaihmisen hyvyys pienten silmissä.

Näen konserteissa hienojen naisten istuvan hohtavat kasvot kapellimestariin tähdättyinä. "Hän laulaa jumalallisesti, tämä mieltäkiinnittävä, lahjakas nuorukainen." Ihanteellisimmat eivät säiky juoruja ja monta hienoa suhdetta kehittyy, joista en tiedä, miten ne päättyvät.

Minä myöskään en ole uskonut juoruja. Uskon vaan sen, mitä itse olen nähnyt ja näen. Ja nyt tulen minun salaisuuteeni. Minä kuulen, näen, tiedän, ajattelenkin vielä ja kuitenkin olen tylsä, kummallisen tylsä, tunteeni ovat tyrtyneet. Kun hän on poissa, ajattelen: hän on konna. Toisinaan se ei minua enään loukkaa. Kun hän on läsnä, olen idiootti, likakasa, joka värähtelee hänen piiskaniskuistaan tai hyväilyistään.

Tai sitten ottaa minut tuo kammottava pelko yhä useammin on se tullut: tuo mies on suudellut huuliani, nostanut minut syliinsä, ollut tukahduttaa minut. Enkö olisi voinut välttää hänen ensi suuteloaan? Aavistin heti, että oli turvatonta astua hänen vieressään. Miksi menin hänen kanssaan ajelemaan? Puolustan itseäni: olin orpo ja hyljätty, uneni tekivät minuun jo kipeätä. Ah! silloin järkähtyi olentoni ensikerran. Kaikki meni sekasin ja raiskaantui. Ja siitä asti on tuo kammottavin pelko tullut. Aavistin silloin jo ja aavistus on monta kertaa palannut: tuo mies on kuolemani… menen sinne tai tänne, hän vie onneni, rauhani, maineeni ja viimein henkeni.

Henkeni, kuinka se onkin kummallista! Elämä tuo keskellä rauhaa luoksemme olentoja jotka käyvät meille hengenvaarallisiksi. Tuskin uskallan sen itselleni kuiskata: hänessä elää murhaaja… hän tarvitsee vain suurempia olosuhteita, tilaisuutta… sisimmässä syvässään on hän nyt jo aika ajoin mielipuoli. Olen nähnyt kerran kummallisen helvetin tuijottavan hänen suurista ulkonevista silmistään… hän sanoi itse. — En voi olla yksin, sieluelämäni on helvettiä… Hän näki kuin kaikki rikoksensa perätysten… en ymmärtänyt millaisia ne olivat… mutta jotakin kauheaa hän näki ne kuristivat häntä kurkusta… tunnottomuus oli kadonnut ja julmien hetkien työt raatelivat verikoirina hänen sisintään… Ja samassa tuli hän tuskistansa mielipuoleksi ja hän sanoi jotain, josta ymmärsin, että hän vannoi kauhean valan: kuolemani olkoon niin suuri turmio kuin suinkin. Ja ne kaikki, jotka olen syössyt onnettomuuksiin ja jotka kuitenkin seisovat… niille kostan… naiset paljastan, häpäsen, raiskaan. Mutta siihen hetkeen asti vainoan, hätyytän, uhkaan heitä.

Siihen tapaan hän mumisi…

Minulle selveni, että hänen voimakkain vaistonsa oli kiduttaa ja viime hetkessä raadella… ah jumalani! Koitin huutaa ääneen, että heräisin. Mutta en voinut… en uskaltanutkaan, en häntä vastustaa, en lähestyä enkä poistua. Se oli elämän ankaruutta.

Ja näin olen hänen vallassaan eniten pelkoni tähden. Mitä enemmän pahaa hän tekee minulle, sitä enemmän pelkään. En keltään uskalla enään hakea apua… hän tappaisi minut tai kieltäisi kaikki ja valehtelisi hurjimmat häpeät ylleni, niinkuin hän on muille tehnyt.

Kuka minua ymmärtäisikään? He sanoisivat kaikki: lopeta, tule pois, rakasta muita. Oh, mitä neuvoja! Se on jo myöhäistä. Siitä asti myöhäistä, kun ensi kerran vastasin hänen suuteloonsa. Hän ei antaisi minun muita rakastaa. Jos menisin avioliittoon, myrkyttäisi hän mieheni sielun. Enkä tunne sellaista, joka hänet iskisi. Ajattelen välistä, että solmiaisin hänen kanssaan pyytämänsä suhteen. Mutta hän ei siedä suhteen minkäänlaista julkisuutta tai laillisuutta. Ei suojaa, ei kotia, ei edes lasta lupaa hän naisen rakkaudesta. Nyt ei hän tahdo enään "kuuluisuuttanikaan", ei salli minun kehittää lahjojani. "Olet epämiellyttävä, epäintresantti silloin", sanoo hän jäykästi. Ja hän murhaakin oitis yritykseni arvostelullaan. Mikä on sitten edessäni? Minun pitäisi vaan kulkea ja rakastaa häntä, hän tulisi luokseni, koska häntä haluttaa, niin on hän sanonut. Ei hän kysy, jaksanko tässä kauheassa elämässä mitään tehdä elääkseni, toimeentullakseni. Sellaisia asioita antaa hän minun yksin miettiä.

Yhä vieläkin viimeiseen asti olen koittanut olla häntä kohtaan hienotunteinen, kuin en mitään erityisen luonnotonta huomaisikaan ja hän olisi pohjaltaan kunnon mies. Pelkoni olen peittänyt, hän aavistaa sen ehkä vaistomaisesti. On omituista nähdä, kun oikein koitan parastani, kuinka hän äkkiä uskoo itsensä hienoksi hänkin. Mutta minusta tuntuu kuin leikkisin mielipuolena mielipuolen kanssa. Niin kammottavaksi on elämäni, tuo leikkivä, naurava, hymyilevä, uneksiva elämäni nyt muuttunut.