GIORDANO BRUNO.
Reading edition
»Auk' ahdas kammio ja rikki lukot, nää muurit valhe pystyttänyt on. Pois silmiltä jo sitehet ja tukot, mä tahdon pääni nostaa valohon!»
Näin lausui hän ja rautaoven mursi, läks' elon ulappata kyntämään. Totuuden valtamerta kiisi pursi, ja munkki istui siinä mietteissään.
Toin toistaan suurempi nous' hyökylaine ja purtta vasten kuohujansa löi. Mut rintaa painoi lyijynraskas paine, kun yöstä päivähän se ikävöi.
Säteili jalo otsa, silmä hohti, kun nous' hän vapautta vaatimaan. Hän paavin meuratessa seista tohti ja sanat kumpusi nää huuliltaan:
»Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät, joit' ompi sommitellut kataluus. Ne mielen autioi ja ontot, köyhät koht' oomme, ell'ei koita valo uus.
Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas vain uskottavaks' vilppi, viekkaus. Jo kyllin kauvan sumun suossa kaalas tää kansa, alkakoon jo nousemus.
Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa meill' olkoon omantunnon uskonto. Jumalaa palvellessa omaa tapaa nyt kukin noudatella saakoon jo!
Ja kunniahan tieteen tulisoihtu, se koskaan pettänyt ei tutkijaa. Nyt sammuttakaa virvatulten loihty, kun valon aurinkoinen sarastaa.
Ikuisen valon iki-uusi hohto taas etehemme tuolta heijastaa. Pois kehnot paimenet ja heidän johto, yön helmaan ihminen ei kuolla saa.
Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan niin luotiin elämää se antamaan. Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.
Ei! Outona ja suojatonna ennen mun käyköön tieni, korkeelle se vie. Mä minne kulkenenkin, minne mennen, tok' ihanteille uskoton en lie.
Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi, kun sankarelon kuuluu kutsumus. Nyt aukee vapauden valtaovi ja uuden ajan alkaa sarastus.»
Näin lausui hän ja vastakaiku heikko se ajan yöhön hukkui pimeään. — Mut kaameana nousi vainon peikko »kerettiläistä» tuota syyttämään.
Tok' on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon mi vankityrmääkään ei säikähdä. — On pyhä taistelo eest' aamuruskon, kun ympärillä yö on pimeä. —
Giordano Brunon vankilaan he telkes, mut vapaan hengen kahlita ken voi. Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes, ja vapahduksen valtalaulu soi.
Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee mies Italian suurin, puhtahin. Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee nyt jälkipolvi runsain kyynelin.
Mut muisto elää kunniakas, pyhä, ja elää ikuiset ne ihanteet. — Myös meidän kaihomme on kauvas yhä, vaikk' edessämme myrskyset on veet.
On kauvas kaihomme ja innon saamme totuutta, oikeutta puoltamaan. Me vapaaks' ajatus jo vaatikaamme. — Giordano Bruno suott' ei kuollutkaan.