VANHA TALO

Pihkaseinäinen metsäpirtti, savuinen saunaköpperö oli erämaan asukkaan ensimmäisenä talonpitona. Omasta puolestaan korpi tarjosi tulevalle asukilleen, jonka kirves alkoi kaiuttaa uutta aikaa erämaahan, kaikkein ensimmäiseksi vierasmajaksi vain kuusenjuuren konttinauloineen ja tervaisen kelohongan kotiliedeksi ynnä pienen metsäkoivun lehmän kytkinpuuksi. Suojaa antavan hakokopperon tulija sai jo itse rötistää ja sitten ruveta hirren kaatoon. Tällainen metsäläisen pesä oli monen hyvänkin talon ja kylän alkupäänä, ja tästä oli vuosisatainen ankaran työn taival sellaiseen komeaan korpilinnaan, joka komottaa vaikkapa Haukkapuron rantamäellä.

Moni huonokuntoinen ihmissuku sai kyllä ikänsä ahertaa alkukömmänässään nousematta koskaan sen korkeammalle. Haara-Heikin pätinäkunta, joka pahansopuisena ei saanut armoa parempiosaisten asuinmajoissa, rähjäsi Karstulan Peuraperällä Hautakankaan laidassa vain kuin muinaisten tuhvien aikainen kotakansa kaksipuoleisessa havukotoksessa, jonka paljaalla keskipermannolla kattoaukeaman kohdalla lämmittävä nuotio loimotti. Siinä sikiöt telmäsivät, siinä Heikki askaroi ja myös kota-akka, Haara-Kaisa, hurvelilla hyrräsi tappuralankansa sekä tuhraili lintu-, kala- ja nauriskeittonsa. Mutta lepohetkinään kotakunta kelletteli hirven- ja karhuntaljoilla. Eikä entinen Kovasen Aatamikaan Kellokoskella suinkaan pyrkinyt esituhvaansa korkeammalle painuessaan pirttihoitoineen maakuoppaan, niin että savuava turvekatto vain törrötti mäenrinnasta, ja otsasta oven kamanasta katsella tiiraili mökin pieni silmä, musta ja tylsä kuin navetan ikkuna. Tässäkin oli kylliksi Aatami-paralle. Sillä maanalaisessa ihmispesässä asui joskus niin suuri hätä ja kurjuus, että Aatamin lapset nälissään söivät toisiltaan sormet. Mutta tämä on tapahtunut jo sata vuotta takaperin. Ei päässyt Vallingin köyhä Sipo-rukkakaan eläessään sen kummempaan asumukseen kuin Metelhaamin kurjaan tervapirttiin, jonka parhaana tavarana oli musta saunankiuas ovipielessä ja olkipahnoilla peitetty aidaslava peräpuolessa. Pohjana oli savinen permanto, valoaukkona pieni lautaikkuna, ja ovi oli niin hatara, että sen lävitse jo ulkoa tunsi tulijan. Mutta pääsi Sipo kerran niin rikkaaksi, että laittoi oikean lasin pieneen ikkunareikään. Pikku-Aapasta tämä oli jo niin suuri kohennus, että hän ylpeillen katseli kotimurjuaan ja todisti:

— Näyttää ta.. ta.. talolta, ku on la.. latiteinä.

Vallingin Aapan metsäläisaikoina kyllä jo kaikki talot, köyhätkin, "lasiseinineen" näyttivät taloilta, ja tervapirtit olivat tervapirttejä. Mutta niinä päivinä, jolloin Esko Tiainen hallitsi Salamajärven perämaita, isotkin isännät asuivat lautaikkunaisissa savutuvissa. Kinniän talon riihilatona on vielä vanha kunnianarvoisa huone, jota sanotaan ison Tiaisen entiseksi asuintuvaksi. Suurista pyöreistä hirsistä pirtti on salvettu sulkanurkkaiselle koninpäälle. Sisäpuolelta hirret on veistetty, vain oikeanpuolinen ovinurkka, entisen uunin takaseinä, on jätetty pyöreäksi. Ovi, parikyynäräinen kumarrusaukko, on saatu neljän hirren katkaisulla, ja neljästä pienestä lautaluukuin hoidellusta ikkuna-aukosta Tiainen on saattanut tirkistellä. Ikkunat ovat vain kolmisen korttelia leveät ja puoltatoista korkeat, ja pari niitä on sivuseinässä, yksi keskellä peräseinää sekä vielä kiuasseinän peräpuolessa pieni reikähäinen. Ja seinäin pituus on puoliseitsemättä metriä. Honkaharmaita ovat hirret ulkoa, mutta seinien sisäpuolta vieläkin kaunistaa Tiais-tuhvan aikainen, savun tuottama tummuus. Sillä pirtin oviloukossa oli sen oikeina elinpäivinä suuri savukiuas, joka niinkuin valtava mustakylkinen, nokiotsainen vuori seisoa komotti nurkantäyteisenä puhaltaen palavista sisuksistaan harmaata henkeä huoneen täysin. Koko laipion alusta oli läpinäkymättömän savupilven peitossa, vain suuri honkatorvi tönötti katolla ja huokui tummia haikuja ulkoilmaan.

Vanhankansan savupirtillä olikin aivan oma erikoinen henkensä ja ilmapiirinsä, joka iskeytyi ei vain huoneen seiniin ja laipioon, vaan myös pirttikansaan sekä kaikkiin sen tavaroihin ja työkaluihin. Pirtin laipiokumu hirsineen ja orsineen oli kuin itse pimeys, ja seinienkin kattopuoli oli nokimusta. Tummanruskea savutuvan väri jäi kaikiksi ajoiksi pirtin työkaluihin, höyliin, navarinpäihin, uurresahoihin, hurveleihin… kaunis honkaisen savun painama tummuus, jonka satojen käsien kosketus oli paikoin hionut kiiltäväksi, jopa hiertänyt ja kuluttanut esiin punertavan pohjapuun. Ja savutuvan mies vei aina muassaan erämaan tuoksun kauas rintamaille. Ukosta uhosi haikupirtin henki vielä kaupungin kadullakin.

Savupirtin päivät ovat jo aikoja sitten vierineet ohitse, savukiukaat ja lakeistorvet hävinneet "lasiseinä"-tuvistakin, puhumattakaan lautaikkunoista. Vanhat, satavuotiaat, yli sataisetkin talontuvat ovat jo alkuaan rakennetut takkatuviksi, ja haikuava kiuas on jäänyt vain saunan ja riihen haltiaksi. Vanha savukiuas sai eteensä kapean lieden sijalle, leveän takan ja nokiseen otsaansa holvikomeron sekä kivisen korsteinin, joka lakeistorvena puhalsi savun suoraan taivaalle. Tällaisia vanhankansan takkauuneja, harmaista jumalanluomista maakivistä paiskottuja, valtavia oviloukon kivikasoja, näkee vielä muutamissa vanhoissa asunnoissa. Mutta melkein kaikissa talontuvissa on jo tavallinen pohjalainen takka pyöreine otsakomeroineen, ja leivinuuni on saanut oman sijansa omine holveineen takan vieressä suunnaten suuaukkonsa tavallisesti ovea ja sivuseinää kohden. Uunin vastaisella kyljellä on ovella suojattu kiukaanloukko, puusäiliö, ja uuninpäällys, entiskansan vanhanpiian uuni, jota Kinnulassa vieläkin ikäturat käyttävät lepokammionaan. Valtavana oviloukon isäntänä, niinkuin ainakin ison talon pää, takkauuni hallitsee koko asuinhuonetta, antaen kansalle leivän ja keiton, pirttilämpöisen ja valoisat puhteet. Ja kun ilta hämärtyy, saattaa joskus uunin takaa kuulua kotoinen sirkan siritys. Se on savupirttien perintöä, ja savupirtissä on syntynyt sen arvauskin:

"Kuningas kultapöksy Kiertää kivistä vuorta, Someroista sotkottaa".

Tarvitsikin vanhankansan iso asuintupa lämmintä talven pakkasilla sekä loimottavaa takkavaloa pitkinä pimeinä puhteina. Kuusi, seitsemän metriä oli tavallisen tuvan seinämitta, mutta saattoi aikatalon asuinhuone olla suurempikin. Mehtä-Porasen vanha Anterus rytkähdytti 1815 pirtin, jonka lattia oli kahdeksan metriä ristiinsä, samoin Vasalammen veljekset nostivat 1832 korkealle mäelleen hirsilinnan, jonka tuvanlattia oli yhtä laaja. Kellokosken Markun kuulu jokirannan talo, Fieandt-vainajan sota-aikana rakennettu, käsitti tuvan, joka oli toisinpäin 8.20 sekä toisin 8.60 metriä.

Jo asuinhuoneensa hirret vanha erämaalainen haki kaikkein suurimmista sydänmaista, joissa petäjät nostivat latvansa kaikkein korkeimmalle. Ajoivatpa jotkut ukot kaukametsiin, aina karstusten petäjikköihin keikahdutellen sieltä oikein emäpuita. Silloin oman pitäjän suurhongistot säästyivät vastaiseksi. Metsät näet olivat vielä jakamatta, niin että sai ottaa, mistä mieli teki. Mehtä-Porasen tuvan hirret hakattiin penikulman päästä Huumarkankaasta, ja Tialan Lampuodin asumusta rakennettaessa ajettiin hirret talkooksilla Lauvaskankaasta. Kellokosken tuhva vedätti suurtalonsa rakennuspuut Karstulasta Kalamiehen takaa. Muinainen Möttösen Mattiäijä taas sanoi pojilleen — siitä on jo ainakin lähemmä puolitoista sataa vuotta — mikkelimaanantain aamuna einettä syötäessä:

— Nyt me rakennetaan uusi tupa, tämä kun on jo vanha… Mutta tänäpäivänä ei muuta kun kahtotaan vain mehtästä pisin puu.

Pojat lähtivät ajamaan kohti Karstulaa ja pysähtyivät Rotmonpurolle, jossa oli oikein synkkä metsikkö, etsivät ja iskivät maahan kaikkein pisimmän Rotmon rutimon. Puu rojahti kankaaseen ja meni poikki latvapuolesta yhdeksän sylen päästä. Siitä saatiinkin sitten tuvan ensimmäinen hirsi ja hirrenmitta. Möttösen talo, vieläkin Möttösen mäellä kohoava vanha komea asumus, rakennettiin tupineen, peräkamareineen ja porstuoineen yhdeksää syltä pitkäksi.

Ensimmäisen tupahirren kaataminen määräsi Mehtä-Porasenkin talonmitan. Hirsi katkesi kymmenen sylen päästä, ja Porasjärven rantakorpeen nousi kymmensylinen rakennus. Vasamäen veljekset rymähdyttivät maahan niin suuren hongan, että saivat viisitoista metriä pitkän huonerykelmän, ja vedättivät niin paljon hirsiä, että voivat pystyttää linnan, jonka harja kohosi viidettä syltä korkealle, vieläpä hirsien lopuista koota ison luhtirakennuksen. Ensimmäisen hirren kaato oli vielä muutenkin tärkeä toimitus. Oikein vanhat ikäturat, jotka parhaiten ymmärsivät asian, keikahduttivat puun latvoin pohjoiseen ja keräsivät tarkasti kaikki hakkuulastut hirren kannolle. Ja tuluksilla iskien tulen sydänlastuihin ukot polttivat koko kasan. Eikä sitten vastaiseen tupaan siinnyt luteita, eivätkä muutkaan pahat siihen pystyneet.

Yksimittaisista hirsistä korpelainen salvoi talonsa, kaikki sivuseinienkin hirret ulottuivat ehjinä nurkasta nurkkaan, päätyseinistä puhumattakaan. Ja kaikki väliseinät, niin pitkin kuin poikinkin, hän kyllä jaksoi ja raski rakentaa puhtaista puista, jopa aina vesikattoon ja harjahirteen asti. Vanhimmat erämaan miehet, Tiaisen aikaiset turat, kirvestivät pyöreiksi heitetyt hirret sulkanurkalle, jonka hulas oli viistokylkinen, pohja pyöreähkö, ja nurkanpää poskettu kuusikulmaiseksi koninpääksi. Mutta jälkipolvien miehet veistivät hirtensä, piilusivat seinänsä ja salvoivat suoralle pitkällenurkalle. Ja niinkuin vanhaa sulkanurkkaa hakattaessa ukot usein tekivät alapuolisen hulaan kapeammaksi ylähulasta, pannen hirren ala-olkapään puskemaan salvainkolon sisään, samaan malliin jälkiturat tekivät vanhan pitkännurkankin. Senkin alapuolinen olkapää työntyi salvaimeen. Melkein jokainen Mehtä-Porasen vanha rakennus on näin salvettu, ja näin myös Kellokosken satavuotias riihi. Osasivat entiset talontekijät iskeä salvaimen sisäpuolelle lämpymän hulaan, johon tukittiin sammalia. Seinäsammal, omilta kankailta kerätty, oli parasta seinäin varausten ja salvaimien täytettä, ja joskus raastettiin savikuopista sitkeää kokelmaa tilkkeiksi. Mutta vanha vaari varoi, ettei sammallettaessa alas karisseita karpeita enää toistamiseen käyttänyt. Sillä jos näin olisi tehnyt, tuuliaispää olisi vasta saattanut pidellä pahoin rakennusta. Muistipa ukko jo varausta kirvestäessään sovittaa työnsä niin, että kaikki lastut putoilivat seinien ulkopuolelle. Siitä ei tulipalo uhannut taloa.

Muutamille nurkkakiville ja harmaille maakiven mukuloille ukko uskoi asuinmajansa, ja multiaiset hän rakensi seinien viereen lattian alle suojaamaan talvella kylmyydeltä. Iänikuisen lattian lahjoitti metsä. Suuret petäjät vain halottiin vaajoilla kahteen kellekseen, jotka veistettiin toiselta puolen, ja pyöreä kylki käännettiin alaskäsin. Tällaiset raskaat ja leveät, seinästä seinään ulottuvat petäjäpalkit kestivät miespolven polkea ja pestä. Kovat oksat vain lopulta jäivät korkeina kuhmuina törröttämään, niin että niihin ikäihminen tahtoi joskus kompastua. Vanhaa metsien taloa varjosi tuohinen katto. Se oli pyöreillä hoikilla maloilla peitetty vieri vierin, niinkuin koko metsän pieni väki olisi pantu suojaamaan ihmisen asuntoa. Päätypölkyt ja vahvat vuolet kannattivat kattoa, ja räystään alus oli tavallisesti kaksin, kolmin kumurin ja koverin hirsin komeasti kaarrettu uloskäsin tukemaan katon räystäspuolta. Ja ylimmän päätypölkyn koloon, harjahirren alle panivat ainakin Vasamäen entiset veljekset karhunnahkaa, ettei painainen pääsisi taloon.

Terävä kirves oli entisen tuvantekijän paras työkalu. Sillä hän hammasti parhaatkin nurkkahulaat, sillä hakkasi seinien varaukset, ja pelkällä kirveellä hän iski ovet ja ikkunareiät, vieläpä jyrsi karansijatkin ikkuna- ja ovipieliin. Vanhimpien rakennusten kirvesmiehet eivät käyttäneet karankoloa tehdessään edes navaria, kirveellä vain kalkuttivat kahteen suuntaan, niin että kolon pohjaan lopulta jäi törröttämään terävä hammas. Kirveellä rakennusmies pälhi ja veisti hirtensä sekä hirsien koverot ja kumurat, veisti myös piitat, laipionniskat, viililautaset ja lattiapalkit. Mutta lopuksi ukko piilulla siisti ja silitti kirveen epätasaisen jäljen, käyttäen leveäteräistä paksupalkoista työasettaan varsin taitavasti. Kun veistomies oli lopettanut työnsä, niin yhtämittainen sievä piilun vuolaisu ulottui laipiosta lattiaan sekä räystäästä maahan asti jatkuen vieri vierin pikkuruisina aaltopohjina yli seinän nurkasta toiseen. Tällainen piilunkäyttö olikin mestarin työtä, ja sen jäljeltä rakennuksen seinä oikein uutuuttaan paistoi ja punoitti, tuoksuen samalla mitä raikkaimmin pihkalta ja tuoreelta metsältä.

Mielihyvin metsien mies asettui oman kätensä nostaman metsälinnan isännäksi, ja uusi talo tuntui oikein ilosta hohtaen häntä tervehtivän. Kun nurkkapuolen pienestä porstuasta pyörähti oikealle tupaan, niin siellä seinät puhtaina punoittivat vastaan, ja laaja lattia paistoi niin valkoisena, että tupaan tulijan pikku tyttäret siinä oikein ilosta hyppivät ja tanssasivat. Kattokumu kohosi komeana ja korkeana laipiona sileiksi veistettyine kuusisine haljispuolikkaineen. Pyöreät, paksut laipionniskaset kaksin, kolmin turvallisina kannattivat välikattoa, ja poikittain niiden alla, yli tuvan sivuseinästä toiseen oli vielä valtava piitta, jonka selässä seisovat pikku patsahaiset tukivat laipionniskoja. Oli laipion alla vielä monet tarpeelliset orret ja muut hoidot: päreorret, takanorret, vaateorret, leveä viilihylly ja monipuikkoinen leipähäkki ynnä naverihaukka. Vasemmassa ovinurkassa oli iso uunihoito, jossa jo takkavalkea kotoisena loimotti, ja uunin viereisessä seinässä oli ikkuna, takkalasi. Sen edessä oli penkkinä pata-arkku, millä emäntä saattoi vieraineen istua ja katsella lasista vainiolle. Vastaisessa sivuseinässä oli kaksi ikkunaa, joista voi katsella pihamaalle: ovilasi ja perälasi, ja niiden edessä oli pitkä laatikkopenkki. Tämä oli taas isännän istuinpaikka, ja siihen kylän miehetkin toisinaan tulivat penkin pituisena rivinä tupakoimaan ja tarinoimaan. Mutta peräseinän vieressä, keskellä seinämää, oli talon pitkä pöytä seinäpenkkeineen ja raheineen, sääteineen. Oikeassa peränurkassa, sivupenkin päässä taas oli komea nurkkakaappi, ja vasemmassa nurkkapuolessa, takkaseinän vieressä, ylpeili yhä komeampi astiakaappi. Olipa vielä ovinurkan hoidoissa, sivuseinän puolessa kaksikerroksinen sänkyrati, ja ovikamarin sekä porstuanoven väliseen kapeaan seinään oli isketty pässinsarvet tai puuhäkkyrä suihtinaulaksi.

Näin oli vanha metsien isäntä järjestänyt asuintupansa. Mutta oli talossa muitakin huoneita. Tuvan peräseinässä, kahden puolen pitkää pöytää, oli kaksi ovea, jotka veivät peräkamareihin, isoon ja pieneen, ja oviseinässä, porstuanoven ja takan välissä, oli ovikamarin ovi. Porstuasta kiipaistiin jyrkkiä rappusia myöten porstuan päällykseen ja sieltä aution, hämärän tuvan päällyksen lävitse ylikamariin, joka oli peräkamarien kohdalla harjan alla, kummallakin sivullaan kapeat kylmät kylkeiset. Vanhan, hyvän talon tavallinen huonesovitus oli tällainen: keskellä iso tupa, sen edessä ovikamari ja porstua, perässä vierekkäin kaksi peräkamaria. Ja tällä samalla entistuhvien suunnittelemalla hyvällä pohjalla vieläkin monet asumukset pysyttelevät. Kaikki vanhat talot ovat järjestään rakennetut isävaarien kaavan mukaan.

Ei toki heti päästy näin valmiisiin koteihin. Mehtä-Poranen mahtui alussa vain pieneen tupaan, porstuaan ja ovikamariin, sitten jo tarvittiin isompi tupa porstuoineen, ovi- ja peräkamareineen, ja viimein paisuttiin niin, että paiskattiin kokoon oikein suurtupa, iso porstua ja iso ovikamari sekä kaksi hyvää peräkamaria. Ja vanhimmasta tupahoidosta tehtiin jauho- ja sahamylly Porasjokeen. Kahdessa pienessä alkutuvassa Kellokoskellakin tuhrailtiin Lassi-ukon isännöidessä, mutta kun Markku nousi isännän sijalle, hän 1808 ryskähdytti kosken rannalle sellaisen linnan, ettei mointa oltu erämaassa vielä nähty. Kaksitoista oman talon miestä oli sitä salvamassa, ja vielä apumiehinä kaikki lähiseutujen parhaat kirveskourat, joille Markku-tuhva, kun kova aika oli, ja miehet pyytelivät eloa, sanoi:

— Saat, kun tulet timpraamaan!

Kun rakennuksen kurkiainen saatiin paikoilleen, se oli niin korkealla, etteivät miehet, puoletkaan, uskaltaneet nousta sille seisomaan. Mutta Markun emäntä, Jaakopin Valpuri, pelkäämätön akka, asteli sen päästä päähän, katseli ja todisti:

— Tämä onkin nyt talon näköinen… ei ole mökin näköinen.

Talon näköinen Markun linnasta tulikin. Siinä oli huoneita ja ikkunoita oikein kahdessa kerroksessa, jopa päädyssä kolmin kerroin. Tavallisia peräkamareita ei ollut, mutta sen sijaan rakennus oli tehty niin leveäksi, että tuvan kyljessä oli sivukamarit. Talon pääasuntona oli isotupa, joka oli rakennuksen koskenpuolisessa päädyssä, ja siihen päästiin porstuasta vasemmalle poiketen. Isontuvan oikeassa kylkiseinässä, takkaseinässä, oli kaksi sivukamarin ovea, toinen vieden takkakamariin, toinen peräkamariin. Mutta kun porstuasta mentiin suoraan oven suuntaan, tultiin pohjatupaan, jossa parhaastaan asusteltiin talvipakkasten aikana. Pohjatuvankin hoidoissa, rakennuksen maantien puolisessa päädyssä, oli kaksi kamaria, keskikamari ja nurkkakamari. Sopi samaan päätyyn kolmaskin huone, iso porstuakamari, johon päästiin suoraan porstuasta, oikealle pyörähtäen. Tätä huonetta sanottiin kyllä sitten sorvituvaksi, kun Kaustisesta vävyksi tullut rukkimestari, Nikulan Jussi, laittoi sinne "sorvimyllyn" ruveten pyörähdyttelemään rukkeja. Ja samankokoiset huoneet kuin alhaalla oli yläkerrassakin, ylituvat, ylikamarit, porstuanpäällykset ja kaikki, kylmiä suojia vain, eikä niissä asusteltu muulloin kuin kesällä. Ikkunoita Markun kaksikerroksinen suurtalo tarvitsi paljon, oikein kaksinkymmenin. Mutta ne olivat kaikki pieniä, matalia harmaan seinän tirkistysaukkoja, joiden täytteinä oli lyijypuitteisiin sovitettuja pikkuruisia lasiruutuja. Seitsemän matalaa ikkunaa ynnä porstuanovi silmäili pihamaata sekä jokivartta ylöspäin pitäen lukua maantien tulijoista, ja kahdeksan pikkuista silmää katseli jokea alaskäsin sekä saatteli Kokkolaan ajavia matkamiehiä. Maantietä pidettiin silmällä kolmesta päätyikkunasta, mutta koskea katsoi vain kaksi lasia, toinen isosta-, toinen ylituvasta.

Sata vuotta tämä Kello-Markun komea talo komotti kosken rannalla, harmaana ja vanhanakin tihruisin silmin katsellen erämaata ja maantien matkamiehiä. Parikymmentä vuotta takaperin jälkipolvi sen purki ja nosti uudelleen kahdeksi asuinhuoneistoksi samalle jokirannalle.

Näin mainittavaa korpilinnaa ei erämaassa enää ole, joskin siellä tapaa vielä jonkun kaksikerroksisen asuintalon, sivukamarittoman kyllä. Haukan vanha metsätalo Haukkapuron äärellä on jo komeimpia takamaiden saavutuksia. Mäeltään metsän reunassa se paistaa kauas nevalle vaaleanpunaisena, valkeanurkkaisena, pitkänä ja korkeana kuin ainakin ison isännän olinpaikka. Ylpeänä se hallitsee laajaa pihamaata ja kartanoa, suurta viljavainiota, metsiä, nevoja ja nevaniittyjä. Pystylaudoitus kaunistaa seiniä, ja ikkunoita, oikeita kuusiruutuisia talonlaseja, on kaksin pitkin rivein.

Entistuhvien tuhatvuotinen savupirtti on jo Suomenselän erämaista hävinnyt, mutta vanha savuava sauna pitää yhä olla kartanomaalla, ja sitä moni erämaalainen, niinkuin Perhon ja Lestin asukas, esituhvainsa tapaan yhä nimittelee pirtiksi. Nokisin naamoin se nököttää talon tauksilla, joskus aivan pihan piirissä, ollen sisuksistaan musta kuin yö. Synkeä määkivien röykkiö, kiuas, on peränurkassa, ammottaen mustaa kitaansa ovea kohden, ja sen vieressä on patsaille rakennetut lauteet parine, kolmine istuinpenkkeineen. Ylhäällä peräseinässä on entispirtin räppänä, sivuseinässä pieni ikkuna ja oven yläpuolella pellavaorret. Mustasisuksinen pirtti on, mutta se puhaltaa nokisesta kiukaastaan erinomaisen löylyn ainakin joka pyhäaatto-iltana, jolloin sauna ikivanhaan hyvään tapaansa valmistaa raatajan ottamaan vastaan Herran sapattia, ja antaa se myös hyvän virkalämpöisen hierojalle ja kupparitummulle sekä taas syksyisin haikuaa tavan takaa kuivaillen pellavapanoksia.

Toinen hyvän haltian savuinen huone on talon tauksilla kyhjöttävä riihi, riihitontun musta koti, jossa jumalanviljat puidaan ja erotetaan elukan ruoasta. Korpikansan puimahuone oli vanhastaan vain kanttinen riihi, yksinäinen rakennus, nokiotsainen kuin sauna, ovi oli päätyseinässä ja kiuas ovipielessä sekä pohjana tervatusta savesta sotkettu maapermanto. Saattoi riihen sivulla olla leveä elokatos, toisella kyljellä kapea ruumensuoja sekä takana vielä olkilato. Iso isäntä voi isolle vainiolleen rakennella useampiakin pikku riihiä, niinkuin Mehtä-Porasen ukko, joka pystytti järvenranta-kentälleen kolme, neljä puimahuonetta täyttäen ja tyhjentäen niitä vuoronsa mukaan. Yksinäinen riihi on yhäkin usean talon viljankuivaus- ja puimahuoneena, mutta moni on Pohjanmaan mallia seuraten nostanut riihensä yhteyteen luuvan, jossa elojen puiminen toimitetaan.

Aitta on pihapiirin parhaita ja arvokkaimpia huoneita. Tämä jumalanhyvien ja kaikkien elämäntarpeiden tärkeä talletussuoja tarvittiin jo vasta jaloilleen päässeen metsäpirttiläisen kantoisella aholla. Muinaiset erähämäläisetkin nostivat sen kalarannalleen, ja se nökötti myös vanhan halmekontion asuntokentän vierillä. Vähän-Valvatin pikkuruinen aittanen, joka entisinä aikoina oli kyhjöttänyt hämäläisten muinaisilla metsäperillä, oli väliaitauksilla ositeltu seitsemään pikkuruikkuiseen purtiloon, etupäässä halmeen antamia viljoja varten.

Hyvä talo tarvitsi useampia aittoja. Mehtä-Porasen ison, nurmisen pihamaan järvenpuolisella laidalla, tuuheiden pihlajien hoidoissa kyköttää pikkuinen kala-aitta sekä viljalle varattu iso, komealla otsakammiolla kaunistettu kokka-aitta. Kinniän tuvan takana, ruispellon vierellä niinikään komottaa kaksi komeaa vanhankansan aittaa, ja kolmas on riihen luona, ja kuulun Kotilaisen kartanolla Kivijärvellä on pieniä aittoja viisin, kuusin. Monen muunkin talon pihan piirissä nähdään entisukkojen ahertamia aittasia. Vankoilla maahan painuneilla ristihirsillä ne vakavina tönöttävät, monesti vielä nostettuina neljän matalan jalkapatsaan varaan. Harmaan seinän harmaa pieni ovi, tukkilukolla suljettu, leveät ovenlaudat ja ovipielet, kaunis lukonsuullisrauta ja muhkea avain sekä saranakiskot kertovat kelpo sepistä ja taitavista kirveen käyttäjistä, tuottaen vieläkin heille kunniaa. Ja komea otsakokka puskeutuu ulos kuin suojaten aitan sisäänkäytävää. Kolmet, neljät, kuudet, seitsemätkin laarit siellä tallettavat pellonviljaa, perimmäiset rukiita, sivulliset kevätviljoja. Joskus hyvinä Herran vuosina laarit täyttyvät niin, että pitää loukkarilla työnnellä viljaa perään käsin, vieläpä laudoilla korotella laitoja. Toisissa aitoissa taas talletetaan lihat ja kalat, suolat ja monet muut talon ruokatarpeet, ja aitan yläkertaa, kullaa, tarvitaan kaikenlaisten kappaleiden säilytyssuojaksi.

Komeiden vanhojen aittojen ikätovereita ja samojen ukkojen kirvesaloja ovat luhtirakennukset, jotka vielä joitakuita pihamaita kaunistavat. Aittojen kyhjöttäessä hiukan syrjäpuolessa omassa yksinäisyydessään ruokavaroja säilytellen, luhtirakennus puolestaan on asettunut aivan pihamaan laitaan vastapäätä asumahuonetta taikka sen kanssa nurkitusten. Se on tavallisesti kolmiosainen, kaksikerroksinen rakennus, jonka keskiosa on lävitse kuljettavana porttina. Oli ainakin siihen aikaan kuin luhti eli parhaita päiviään. Entisinä aikoina luhtihoito oli useinkin asetettu niin, että sen portin kautta ajettiin joko talon pellolle taikka kylätielle. Pölkkien vanha luhti oli pihan vieressä, Jängänjärven puolella rannan suunnassa. Ja talvella koko Salamajärvi sekä kinnusten perukka ajaa kihnutti kirkkomatkallaan pölkkisten portin kautta, samoin kuin taas tervakuormineen junnasi Kokkolaa kohden palaten muutamien päivien perästä takaisin, niin että nurkat kolisivat. Möttösen pihamaata vartioiva entinen luhtirakennus oli niin kuulu ja niin paljon alitse ajettu, että koko maakunta tiesi:

— Möttösen portin läpi menee tie Laukaaseen.

Pienet tavaroille varatut puojit on luhdin alakerrassa, ja puotien sekä portin yllä on samansuuruiset luhinkullat. Mutta kullahuoneitten edessä on ylpeä katsoma-aukkoinen yläkäytävä, ulkoneva sivuseinän etukammio, johon jyrkkiä rappusia myöten saattaa kaahaista. Talon palvelijat niitä ennen useimmin kulkea natistelivat, sillä kullat olivat heidän viileitä kesähuoneitaan. Pimeinä ja hämärinä öinä kullan rappuset monesti kapisivat myöskin nuorten miesten poljennasta, koska he salakättä hiiviskelivät piiloisten yläkammioiden tytärkansaa katsomassa.

Pihamaan tauksilla on navetta, karjan asuntohuone ja naisväen jokapäiväinen työmaa, sekä myöskin talli, hevosten suoja. Pieniä, matalia ja pikkuovisia vanhojen ukkojen tallit olivat niinkuin olivat heidän hevosensakin, pöllö tai haukka oli vain siivet levälleen naulattu oven yläpuolelle, ettei talliin pahat pääsisi. Ja monet entiset ukot talvella pakkasessa ajettuaan taluttivat hevosen tupaan sulamaan ja saamaan suurusta. Sitten vasta, kun ajokas oli syönyt appeensa, vietiin se talliin. Lintulahden vanhassa tuvassa oli ennen ovipielessä hevosta varten silppuruuhi, ja Kyyjärven Pölkin ison tuvan nurkassa syödä rouskutti väliin kolme hevosta. Isoja orkosia vain oli ovilattia poljettu täyteen.

Entisen erämaalaisen rakennusryhmään liittyi usein vielä tuulimylly. Varsin monen talon luona se mäentöyryllä kojotti kurotellen korkeita siipiään yli kaikkien sekä ojennellen pitkää pyrstöään niinkuin vanha arvoituskin oli pannut merkille:

"Harakka hatistelee, pitkäpyrstö pyristelee, kalliolla karistelee, vuorella muniakseen".

Mutta nämä mäkien ylpeät eläjät ovat jo melkein kaikki lakanneet viuhtomasta, muutamat vain vielä siellä täällä natisevat tuulen käsissä siivettöminä ja siipirikkoina, vain jotkut enää pystyvät vanhaan kunnialliseen virkaansa. Tavallisia varvasmyllyjä ne ovat, tukevalle hirsiristikolle istutettuja yksihuoneisia, nelisiipisiä laitoksia, jotka entisaikaan tohisten ja natisten jauhaa jyristivät erämaalaisen viljoja. Mutta oli yliperällä toisiakin jauhajia. Metsäpurojen ja jokien koskirannoilla siellä täällä käydä kalkutteli harmaita vesimyllyjä. Ne olivat vain pieniä hierinmyllyjä, pahaisia naapperoita, eikä mitään mestarijauhajia: purivat jyvän poikki, toisen halki ja kolmannen laskivat kokonaisena, niin että monesti saivat märehtiä syönnöksensä uudestaan. Yhteisin voimin ukot näitä koskiväkkäröitä laittelivat ja sitten vuoroonsa käyttää reputtivat huolimatta suuria korjauksista ja teroituksista. Siinä oli tuhvalle tarpeeksi olemista, kun jaksoi vahtia kivensilmää myllyn hiljalleen käydä kalkutellessa ja märehtiessä miehen syötäviä. Omista kallioista oli myllynkivet hakata kalhuttu, mutta hyviä kiviä saatiin Alajärveltä Paalijärven kalliosta, ja kovaa mustaa kaulakiveä myllyn akselinnavan alle noudettiin Lappajärven Kärnänsaaresta. Siellä olikin niin merkillistä kiveä, että sitä vedätettiin hevoskuormin aina Laukaaseen asti.

Edesmenneet erämaalaiset raivasivat kyllä korpeen asuinmajansa ja ajoivat metsää yhä kauemmaksi mökiltään, mutta silti he saattoivat rakastaa komeita jumalanpuita ja antaa niille heidän kunniansa. Metsältä he valtasivat pelto- ja niittymaata, mutta niitylleen he monesti heittivät hyvän männyn tai koivun ladon seinustalle kuin vartijaksi, ja pellon pientareelle tai tien oheen taikka riihen päädylle he jättivät jonkun pikku koivun tai mäntypahasen, joka aikaa myöten kohosi koko pellon haltiaksi. Mutta varsinkin kartanopuita vanhat hyvin suosivat. Monet muinaiset tuhvat ja tummut hoitelivat ja vaalivat komeaa nimikkopuutaan koko ikänsä, monen vanhan talon kartanoa hallitsi valtava puu, useampikin, ja moni talo elää vieläkin edesmenneitten vanhojensa elättipuun suojassa. Karstulan Saunakylän Juoksuahon valtava koivu, koko mäen ylpeys, oli toistasataa vuotta takaperin, kun Erkki-tuhva asteli aholle talon tekoon, vain aisan paksuinen. Koivun juurelle ukko sytytti ensimmäisen tulensa, sen viereen hän nosti ensimmäisen tupansa, ja koivu kasvoi sitten ukon ja koko talon hyvissä hoidoissa. Taloa hallitseva valtapuu humisee Vetelin Hirvikosken pihamaalla, ja sekin on samanikäinen talon kanssa, lehmän kytkinpuuna tehnyt talontekijälle ensimmäisen palveluksensa. Monet vanhat kasvoivat rinnakkain elättipuunsa kanssa. Alapihan iso koivu Perhon Liukonmäellä on 90-vuotiaan Maija-tummun ikätovereita ja Jylhänmäen koivu nousi Aapa-vaarin ja miniän yhteisenä nimikkopuuna. Komea ja kauas näkyvä kirvesmäen koivu, Kirvesmäen riihen luona, oli entisen Kirves-Matin elättipuu. On samalla mäellä vanha vapiseva haapa, jota taas Kirves-Heikki oli koko elämänsä hoivaillut. Ja metsäkasvatti on niin suopunut hoitajaansa, että se vaarin kuoltua piti murhetta pari vuotta kasvattaen vain pikkuisia lehtiä, ennenkuin taas uudelleen kostui elämään.