KUN ERÄMAATA ASUTETTIIN

Muinaisina, ikivanhoina aikoina vain kurjet ja kuovit kävivät kesäisin Suomenselän suurilla nevoilla luikkailemassa, ja huuhkaiset huhuilivat metsissä kesät talvet. Möyri korpimaissa karvainen kontio, penkoi kusiaispesiä ja vihelteli… Mutta ihmisestä ei paljoa tiedetty. Vain joku karvapeittoinen luontokappale, lapinäijä lynkäpolvi, saattoi samoilla suuria metsiä, pystyttää pesänsä Jängänjärven jäkäläisille kankaille, kotailla jokimutkan vieressä vetelien nevojen ympäröimällä Jängänharjulla, liikkua korkean Vasamäen vaiheilla sekä viivähtää röyhyisen Tunturivuoren tienoilla Porasharjun lähimailla ja sitten taas hoitaa tultansa Tunturilammen rannalla Kirvesmäen kuuluvilla.

Lapinkorpea, vanhojen lappien ja metsänpetojen polvi polvelta viljelemää perukkaa koko yliperä oli, villimaata, jossa äristen ja irvissä hampain, terävin kynsin ja kirveskalsuin käytiin toistensa kimppuun. Täällä oli viljaa sekä maalla että vedessä, ja vain vähälukuinen lapinväki oli sitä pyytämässä. Ja tämä musta Lapinkorpi ulottui kauas, kauas aina päivättömän pohjoisen kotiperille, missä oikein suuret tunturivuoret komottivat ja rannattomat nevat aukenivat ja pohotti jäinen meri.

Majaili täällä mustissa metsissä hirveitä jättiläisiäkin. Lestillä, Hiienniemellä muuan jätti asusti ja kuljeskeli ympäri korpia, ja toinen hirvitys möykkäsi Hylysenaholla. Kävi Hiiden äijä joskus Perhon Salamajärvellä nostelemassa suunnatonta väkikiveään, joka oli Sallauvenjoen niskan lähellä, Kalliosaarella pienempien kivien varassa, ja nähdään siinä vieläkin. Mehtälammen kallioiselta kankaalta, Porasen lähimailta, synkästä korvesta oli kerran löydetty oikein jättiläisten kirkko. Vanhalle Poraselle oli se muuanna keväisenä pyhäaamuna juuri auringon noustessa näytetty, kun ukko oli menossa metsonsoitimelle. Suurista kivistä oli kankaalle kasattu oikein ristikirkon perustukset niin selvästi, että haamu oli hyvin näkynyt. Vaikka Poranen oli pistänyt paikalle seipään merkiksi, ei hän ollut enää sitä löytänyt tullessaan toistamiseen suuren joukon kanssa sitä etsimään.

Jo satoja vuosia sitten osui näille pitkille perille pienen lappalaisen pyytökumppaniksi toinen eränkävijä, suuri korvenkolkuttaja Hämeen rikkailta rintamailta. Tämä tulokas oli vielä ankarampi ja peloittavampi metsien möykkääjä kuin suurinkaan jättiäijä. Koko pohjoinen Häme ja Suomenselän ulkopuolisetkin vierimaat joutuivat vanhojen hämäläisten rikkaiksi riistamaiksi, joihin joka kesäkaudeksi suurin miesjoukoin rynnättiin saaliin ajoon. Karstulan ja Kivijärven avariin erämaihin pyytömiehiä nousi aina Padasjoelta, Pälkäneeltä, Hauholta sekä muinaisista Kulsialan ja Saarioisten pitäjistä asti. Monet erämiehet ulottivat pyytöretkensä vesijakajan takaisiin korpiseutuihin. Niinpä tiedetään jämsäläisten retkeilleen Lestijärven, Reisjärven ja Pyhäjärven saloilla, jopa sääksmäkeläinen tunkeutui aina Venetheittoon saakka.[1] Alajärven Hämeenniemelläkin lienee joku Hämeen ukko hoidellut kalavalkeaansa.

Jämsän miehet lienevät Perhonkin erämaita kolunneet. Vielä nytkin vanhat tarinoivat, kuinka entisaikaan Perhon jylhäset olivat Hämeessä pellavanostossa liikkuessaan osuneet johonkin Jämsän taloon ja kuulleet siellä kummia asioita. Talon isossa tuvassa oli satavuotiasta äijänloppua lullattu kehdossa niinkuin pientä lasta, kun vaari ei enää muuten saanut lepoa. Kun ikäloppu oli sattunut kuulemaan, että matkamiehet olivat Perhon periltä, hän oli heti pysähdyttänyt lullaamisen ja vaidellut:

— Onko teillä Kirvesjärven kalaa syyväkseni?

Oli ukkoriepu saanut palasen nuoruutensa himoruokaa, syönyt sen hyvillään ja sitten tyytyväisenä urahtanut:

— Anna lullan käyvä!

Kirvesjärven rannalla, Suomenselän itävierillä, Jämsän äijän kalapirtti oli entisinä aikoina kyhjöttänyt, ja kolmea Kirvesjärveä hän oli kokenut: Isoa ja Keskimäistä sekä vielä Pikku-Kirvesjärveä, joka jo oli Perhon puolella Kirvesmäen alla. Oli kalamiehellä ollut toinenkin eräpirtti Perhonjoen juoksulla, Jylhänjärven rannalla, ja pirtin paikkaa nimitetään nykyään Autiopelloksi.

Monilla muillakin Perhon vesillä Hämeen muinaiset erämiehet ovat kalastelleet. Perhonjoessa Möttösen kylillä on useita entisten pyytöpaikkojen jäännöksiä. Aivan kylärannassa, Hautamäen luona ja taas ylempänä Kourapuron suussa sekä alempana Mustikkaniemen vierellä nähdään vanhojen patojen paalutuksia: suuria teloja puskettuina joenpohjaan, niin että ne vieläkin matalan veden aikana ovat esillä. Samanlaisia patopaaluja on kaksin ryhmin Liukon kylillä Pirttijärvien välisessä salmessa, ja muuan pato on Koivukosken luona Limakossa. Paalujen varaan sanotaan hämäläisten rakennelleen päreliisteistä monimutkaisia katiskoitaan ja saaneen paljon kalaa, jota sitten ovat säilyttäneet kivisissä maakuopissa. Näitä hämäläisten kalakellareita on vielä siellä täällä näkyvissä. Möttösen kylässä, Lampelan luona on tällaisten kellarien kuoppia, ja Pirttikosken kivisessä kylämäessä on suurista paasista kasattu kallionkylkeen maalla peitetty kylmä onkalo, toista syltä pitkä, puolta leveä ja pari kyynärää korkea.

Hämeen pyytömiesten eräpirttienkin sijoja vielä tiedetään. Niinpä kerrotaan Pirttikosken kylän rannalla entiseen aikaan olleen hämäläisten kalapirtin, ja toinen pirtti oli ollut Liukon kylämäen laidassa, Pirttijärven rannalla, Kalliopellolla. Harmaa, korkea kiviseinä oli ollut pirtin peräseinänä, ja vieläkin pirtinsijalta ja pihamaasta nousee hiilenmurua sekä mustaa maata. Ikivanhan kalapirtin rottelo oli ennen tönöttänyt Rotmonjärven rannalla, jopa vielä ollut niin kuvillaan, että vanha Rotmon Heikki oli siinä poikasena ottanut hyviä saunanlöylyjä. Rotmon eräjärvi olikin muinaiseen aikaan ollut "mahoton kalajärvi", ja vanhojen pyytömiesten peruja on järven rannalla vielä tiheä koivumetsistö, jota sanotaan Hämäläisten lehoksi. Kaukaisella Salamajärvelläkin hämäläiset olivat pyydystelleet ja pitäneet pirttirantanaan Pirttiniemeä, jossa vielä nähdään ikivanhan kiukaan sija. Muistelevatpa vanhat kerrotun, että kolme veljestä oli muinoin saalistellut näillä synkimmillä sydänmailla. Ensimmäinen oli rähjännyt täällä Salamajärven Pirttiniemellä, toinen oli kapsehtinut kaukana Lestijärven Hiienniemellä, ja kolmas kuuhkaillut piiloisen korpijärven, Vähän-Valvatin Jääskenniemellä. Vähän-Valvatin asukas lienee raatanut halmettakin, koska oli perintöinään jättänyt niemelleen pikku aittasen, neljä-, viisikyynäräisen köppänän, jonka Salamajärven miehet sittemmin valtasivat ja kuljettivat niittyrannalleen heinäladoksi. Eikä ole tämä aittanen nykykansan käsillä rakettu. Sahatta ja navaritta se on synnytetty. Vain kirveellä iskien salvainkolot ja ovireiät jääskenniemeläinen on sen kopsinut kokoon. Mutta tiiviit, sisähampaalliset salvaimet hämäläisen kirves on puraissut ja vielä nuolaissut salvainpäät sievälle sulkaukselle.

Hämäläisen katiska veti nieluunsa mitä vain viljaa vedessä liikkui, punasilmää särkeä, kyrmyniskaa ahventa, haukea, säynävää ja myös lahnaa. Lahna oli parasta, ja Hämeen mies nosti sitä sekä joista että varsinkin järvistä, joissa se kutuaikoina suurin parvin porisi mataloilla rannoilla, niin että selkäpuolen uimukset vilistivät vesirajassa. Ja lahna nousi Perhonkin jokiväylää myöten aina latvavesille saakka. Mutta saipa kerran Pirttijärveä pyytävän hämäläisen sikiö lahnanruodon kurkkuunsa ja kuoli. Kalamies tästä kimmastui, upotti tervaisen juurakon järveen ja manasi, ettei pidä tästä vedestä lahnaa saataman niin kauan kuin juurakko on märkänemättä. Eikä Pirttijärvestä ole sen koommin lahnaa annettu. Jylhänjärvessä, pikkuisen alempana Pirttikosken alla, on kyllä lahnaa ja saadaankin, mutta ei ole Pirttijärvessä. Eikä siinä lahna ole pysynyt, vaikka entiset ukot monta kertaa ovat sen siihen tuoneet.

Hämeen rintamaiden miehet viipyivät kaukaisilla metsäpirteillään ainoastaan kesäkauden ja sitten taas pimeän ja talven tullen pakenivat pois jättäen asentopaikkansa ja koko salon autioksi. He eivät suinkaan halunneet kokonaan antautua äärettömän korpimaan miehiksi, lappalaisten ja muiden metsän elikkojen kanssaveljiksi. Hämäläiset olivat ainoastaan rikkaitten riistamaiden itsekkäitä riistomiehiä, jotka parhaana saalistusaikana kävivät vain Tapion suurta aittaa vaillentamassa vetäytyen kolkoimmiksi talvikuukausiksi etelän suuriin kyliinsä. Heitä ei kyllä metsä eikä Tapio oikein omikseen tunnustanut.

Mutta tuli miestä toisaalta, teki tönönsä hämäläisten takamaille ja kuuhkaili sitten piiloisella metsäkentällään kesät talvet. Nämä miehet, joita kyllä metsä ei peloittanut, astelivat idän alta, savolaisten sydänmailta, samoilta metsätulilta, joiden äärestä kaikkein äkäisimmät korpien raivaajat ovat lähteneet ei vain Suomen erämaihin, vaan aina merenkin taakse, Ruotsin suomalaismetsiin. Ja nämä korpien raatajat tulla rymistivät yli maanselänkin painuen vedenjakajan läntisille vierille. Mutta tuli sitten myös toisia yhtä pelottomia korpelaisia toisaalta, lännen alta, merimaasta päin nousten virtojen vieriä aina mustiin perämetsiin asti. Suomenselän itäisille vierille ilmestyi vakinaisia pirtin pitäjiä jo hyvin aikaisin. Karstulan Kiminkijärvellä mainitaan kaukaa Karjalasta päin tulleen Möttösen ukon möyrineen jo 1564, ja samaan aikaan aherteli Kivijärven rannoilla Kinnunen sekä Saarijärvellä Hänninen. Jopa aivan maanselän äärellä, Kyyjärvellä, suuri Pölkki savusteli, kuinka kauan lienee jo savustellutkaan.[2] Vieläkin muistellaan, että 16-17 ihmiskertaa takaisinpäin ensimmäinen Pölkki on tullut näille maille. Juvan ikivanhasta Pölkistä muinoisin muuan leskieukko lähti poikansa ja tyttärensä kanssa soutamaan Hämeen vesiä ylös, pyrkien pohjoisiin erämaihin samoille saloille, joilla hän ennen nuorikkona ollessaan oli miehensä kanssa viettänyt ihanan kesäisen pyytökauden. Kyyjärvelle Lintulahden paikoille soutajat kerran yöpyivät ja aikoivat jo siihen asettua. Mutta yöllä sanottiin unissa:

— Älä pysähy tähän, äläkä laita asumusta… Lähe aamulla, mistä aurinko nousee, niin sitä kohen souva toiselle puolelle järveä… Tee siihen ittelles koti! Siellä sinun sukus menestyy ja siellä on hyvä olla.

Aamulla erämaan matkamiehet soutivat yli järven kesäpäivän nousulle pohjaksuen Pölkinniemelle ja tehden siihen kotatulensa.

Ja samalta niemeltä vieläkin saman suvun savu nousee.

Myöhemmin saapui samoille Kyyjärven kalarannoille toinenkin juvalainen, naapurikylän mies Nopolasta. Tämän Noposen, monilukuisten noposten tyvimiehen, sanotaan Kyyjärvellä asustelleen jo 1586. Ja Hirvensalmelta saapui taas jonkun ajan kuluttua Karstusen ukko, suuren karstus-joukon pääjuurakko, pysähtyen 1621 Pääjärvelle, jossa jo muuan Tiainen sekä Kangasniemen Kauppinen kalastelivat. Samoihin aikoihin tiedetään Kotilaisen hoidelleen kotiliettään Kivijärven Heinolahden rannalla, ja sitten jo Kinnulan perukoilla möyri Hankasalmelta saapunut suuri Urpilaisen ukko.[3]

Mutta kaukana Soinin mäkisillä metsäperillä hallitsi Iso-Soini, mahtava mäkien isäntä, jolla oli sata lehmää ja tuhannen lammasta. Täällä olikin ylpeät maat hallittavina: korkeita mäkiä ja niiden välissä avaroita metsiä, järviä ja jokia. Vesi täältä veti Hämeeseen ja Pohjan puoleen, ja Hämeen vanha rajamerkki, iso Iiroonkivi, oli erämaassa Iiroonjärven luoteiskolkassa. Oli täällä kerran itse kuningaskin vaeltanut, levähtänyt leveällä Kuninkaankivellä, rimpisen Kuninkaansuon selällä sekä liikkunut Kuninkaanjoella. Paukkasi Soinin ylhäisillä perillä toinenkin suuri metsäläinen, Keisalan ukko, jonka asuinpirtti oli Saunavuoren juurella ja valtamaana koko Kuninkaanjoki. Ja alhaalla Lappajärven alapäässä asusteli kiukkuinen Nykälän ukko. Näkipä Nykäläinen kerran tuoreita lastuja tuleskelevan rantavesilleen ja lähti talvella terävä keihäs kainalossa hiihtäen etsimään naapuria, joka oli tullut hänen riistamailleen. Saunavuoren eräpirtille Nykäläinen osui keihäineen, mutta Keisalainen ehti siepata jousensa ja lähteä pakoon. Lappajärven mies lykki perässä ja tuon tuostakin ähisi:

— Hiihä mitä hiihät, mutta tänäpänä tuura töksähtää!

Nykäläisen tuura ei kyllä töksähtänyt niinkuin äijä aikoi. Ennätti Keisalan ukko kahnustaa niin paljon kaulaa, että sai jousensa jänteeseen, ja sitten kohta rauta piukahti ja perässä tuleva tuuramies keikahti. Sinne Kuninkaan joen erämaahan päättyi Nykäläisen hiihtoretki.

Pohjoisen puolessa, Lestin jylhissä erämaissa, joissa olivat Pirunkorvet ja Hiienniemet, Karhunpiilot ja kaikki kummat, piti muinoisin isäntävaltaa Hiienniemen äijä ja Lapin ukko, toinen asuen järven pitkällä niemellä, toinen järven etelärannan kankaalla. Nämäkin metsäläiset riitelivät pyyntimaistaan, ajelivat toisiaan pitkin järveä, toinen soutaen isolla padalla, toinen leveällä laakakivellä. Laskettelivat ukot toraten alas Lestijokea, kunnes Lampin Asialassa nousivat maalle ja tekivät sovinnon. Nämäkö äijät vai kutka lienevät hoitaneet rautaruukkia Ruonasenjärvellä, niin että vieläkin sen rantamalta löydetään ruskeaa raudankuonaa.

Jo näinä kaukaisina, hämärinä erämiespäivinä vakinainen savunpitäjä vaelsi Perhon nykyisen valtapiirin alueelle. Salamajärven mailla, jotka kyllä muinoin vesiajonsa takia kiinnitettiin Hämeen maakuntaan, mainitaan 1621 vaiheilla majailleen pari korpelaista: Noponen ja Lappalainen.[4] Miten kauan nämä noposten ja lappalaisten etumiehet lienevät täällä maanselillä pysyneet, mutta perholaisilla on Salamajärven isännäksi, jopa ensi mieheksi tarjolla eri uros, oikea mahtiäijä, josta kelpaa haastella vielä satojen vuosien kuluttuakin.

Esko Tiainen oli tämä mies, Salaman ja Elämäisen, Koirajärven ja monien muiden korpijärvien itsevaltias, kaikkien kaskimetsien päämies sekä Sallauven suuri hyttämestari. Salamajärven rannalla Eskon päätalo paistoi ja Tialaksi sitä sanottiin, ja pitkin erämaita Eskolla oli halmeita sekä talojakin Humalajoella, Kuusjärvellä, Risumäellä ja Kirvesmäellä, ja kaikki nevat hän karhosi karjalleen. Tialan navetoissa teiskasikin

"Sata sarven kantajaa, Tuhat villan tuojaa".

Paljon hääri ison Tiaisen työmailla väkeä, niin paljon, etteivät kaikki toisiaan tunteneetkaan. Sillä vain pari kertaa vuodessa, jouluna ja juhannuksena, koko kansa kokoontui Salamajärven päätaloon. Mutta silloin olikin Tiaisen pesässä poikuetta partaita myöten. Vanhat vieläkin muistelevat, kuinka yksin löylynotossakin ähkäili

"Sata miestä saunanlauteilla Jouluna ja juhannuksena".

Lehmä tapettiin talossa juhlaa varten, ja vielä suuria sonninreisiä paiskittiin pitkä pöytä kukkuroilleen, ja kalaa oli joka lajia, lahnaakin yltäkyllin.

Kaikki lähijärvet ja lammet Tiaisen äijä katsoi ja koki. Elämäinen oli silloin viljaa täynnä ja elätti suurelta osaltaan koko Tialan talon väkeä. Salamassa ja Salmijärvissä kuhisi kaikenlaista kalaa, ja kaukaisen Koirajärvenkin Esko-äijä etsi ja kolusi. Siellä on vieläkin kahdeksantoista saaren joukossa Eskonsaari, kaksikin, ja toisella kyhjötti entiseen aikaan ikivanha kotaröttelö, jota sanottiin Eskonkoaksi.

Kaskia Esko kaatoi pitkin metsiä Kuusjärveä, Risumäkeä ja Kirvesmäkeä myöten, ja halmeita hänellä oli joka aholla niinkin kaukana sydänmailla, ettei niitä tarvinnut aidatakaan. Eikä Esko kaskistaan karsinut teloja pois, vaan kylvi siemenen puiden sekaan, korjasi elot aumoihin ja ajoi aittoihinsa. Ja työtä puskettiin kovasti, joskus miltei yötkin samaan rysyyn. Tialassa kun aamupuhteella puitiin riihi, niin jo ennätettiin penikulman päähän Kuusjärvelle eineelle sekä heti toista riihtä tappamaan. Pää-Tiainen oli itse kaikkein parhain. Saattoi Esko samana iltapuhteena tehdä rutaista kokonaisen reen, vieläpä kuraista kurpposet vereksestä lehmännahasta ja sitten samalla pimeällä ajaa renkeineen neljällä hevosella Kirvesmäeltä eloja noutamaan. Kuusjärvellä miehet vain pysähtyivät pitkää aamupuhdetta levähtämään ja hevosia haukkauttamaan. Rengit retkahtivat lattialle, ukkokin oikaisi penkille pitkäkseen ja nukahti, jopa niin kovasti, että nälkäinen koira söi vasta kuraistun karvakengän hänen toisesta jalastaan. Äijä kun heräsi ja huomasi kengättömän koipensa, jo kirosi koko Kuusjärven ja sanoi:

— Tämä ei piä oleman minun eikä minun sukuni lepopaikka, muuta kuin syöttöpaikka vain.

Rautaakin Tiaisen äijä rakenteli. Sallauvenjärven alapuolella, synkässä metsässä, pienen kosken rannalla nähdään mäen laitaan koverrettu, kivillä seinätty iso loukko, isoja puita työntävä onkalo, jonka pohjaa peittää ruosteinen rautamura. Eskon rautahytän sanotaan siinä ryöhänneen. Malmia Esko oli nostanut järvien pohjasta — Salamajärven pohjassa tiedetään olevan kokonaisia harkkoja — olipa vedättänyt sitä Kinnulan rajoilta, Nieljärven lähimailta suuren nevan Salkosaaresta, jossa on vanhoja kuoppia ja kaivantoja vieläkin. Ja malmia keittää pouhutettiin Sallauven takaisessa hytässä ja lyötiin rautaa, niin että Tialan kartanollakin paukkui seitsemän rautaista porttia.

Näin asui Salamajärven suuri Tiaisen äijä. Ikivanha pyöreistä hirsistä isketty, luukkuikkunainen iso savupirtti on Kinniän riihen luona olkilatona. Kerrotaan pirtin olevan Esko Tiaisen muinaisia asuntoja, ja muuan vuosi takaperin hajosi käsiin Esko-äijän rautaharkoistaan rakentama riihenkiuas, joka oli pyöreä kuin pääskysenpesä. Kolmet seinät oli kiuas ennättänyt ympäriltään lahottaa.

Mutta vieläkin Salamajärven ja Elämäisen salomailla elää entisen Tiaisen jälkipahnaa. Kinniän eli muinaisen Tialan isännät sekä Polvilammen vanha tukeva tuhva sanovat polveutuvansa Esko-äijästä. Pitkä taival on kyllä ensimmäisestä tuvarista nykyvaareihin, ja monta ukkoa on sitä väliä polkenut. Alkuaikoinaan koko Salamajärvi kuului Lahisten kartanon aatelisherralle De la Mottelle, ja hänen lampuotinaan Esko lienee erämaissa ryskänyt. Jo 1600-luvulla tiedetään Salamajärvellä olleen kaksi lampuotia.[5] Näiltä ajoilta jo tunnetaan Tialan nimi, ja näiltä ajoilta on peräisin Salamajärven talon nimi, Lampuoti.

Jo muinaisina Tialaisten aikoina ensimmäinen talontekijä tuli Jängänjärvelle. Vanhasta Kyyjärven Pölkistä muuan Pölkki jouti jo muualle, kelpasi Tialan äijälle vävyksi ja rytkähdytti talon Mustaanmaahan, Jängänjärven etelärannalle. Jaakko Pölkki mies lienee ollut, sillä jo 1621:n verokirjoissa mainitaan senniminen ukko Perhossa asustaneen, ja 1633 siellä maksoi veroa Påvale Pülcköi. Ja erämaahan nousi uusi Pölkkien suku, samanlaisia lyhyehköjä, lyhytkaulaisia, mutta tanakoita ja paksuja ukkoja, niin että heitä joskus voitiin nimitellä Tamppikauloiksi. Muutkin sukumerkkinsä Pölkki säilytti Perhon erämaassa. Yksin lapionvarret ja rekensä kaplaat hän kaversi Pölkkien vanhaan kaavaan, niin että asioita ymmärtävä Kyyjärven ukko nähdessään lapion Mustanmaan pihalla arvasi heti, että samoja jumalanluomiapa täälläkin tuhertaa. Ja samoja tukevia tuvareita vieläkin ahertaa 11-12:nnessa polvessa Mustanmaan Pölkki-rannalla parissa, kolmessa talossa.

Mutta jo ennen paksuja Pölkkejä saapui savunpitäjä Jängänjärven itäpäähän, Jängänharjun vierteille. Sanotaan joskus maailmassa Karstulasta tulleen ronkkapuolen ukon, romahduttaneen asuinkömmänänsä Jängänharjun taakse ja raivanneen niittyäkin. Ukon entistä asuinkenttää sanotaan nyt Vanhaksi-autioksi, ja hänen raatamaansa heinämaata Ronkaisen niituksi. Ja tämä puolironkkainen Ronkaisen niityn raivaaja lienee ollut sama mies kuin jo 1585 Perhon veroluetteloissa mainittu Peder Rongainen. Saman ikivanhan alkuäijän alaa nykyiset jänkäset tunnustavat olevansa, ja Pietarin nimissä Jängänjärveä hallittiin silloinkin, kun metsäläisiä ruvettiin merkitsemään Vetelin kirkonkirjoihin.

Ei tarvinnut Ronkaisen Petterin yksinään ryskehtiä Perhon kaukaisissa perämetsissä, vaan oli tänne jo silloin eksynyt muitakin metsäläisiä. Seitsemän kurjaa korpelaista mainitaan veroluetteloissa 1585 asustaneen Kokkolan pitäjän yliperillä, "Oxkåski byyn" ja sitten "Perhå å byyn" kylissä sekä maksaneen veroa yhteisesti 14 voileiviskää. Muuan näistä oli vasta mainittu Jängänharjun Petteri ja muuan taas Eiric Kinnuinen. Tämä ikivanha Kinnuisen Erkki, alkuisin kaiketikin Kivijärven kuuluisia Kinnuisia, lienee röykännyt korpea mustan Korpijärven rannalla, Jängänjärven ja Salaman välisellä sydänmaalla. Vanhimmissa kirkonkirjoissa onkin Korpijärven asutus "Kinnosen" ja "Korpi-Kinnosen" nimissä, ja "Kinnosina" siellä vanhimmat ukot raatavat, jopa muuan Erkki Kinnosena. Korpeisiksi heitä muu erämaa nimittelee, ja neljä, viisi talon täyttä niitä on järven rannalle sikiytynyt. On samassa vanhassa veroluettelossa myös Peder Metteinen, Perhon monilukuisten Möttösten kantaisä. Maanselän takaa Karstulan Möttöskylästä Petteri on luultavasti lähtenyt ja asettunut Perhon jokimutkaan, Perhonlammen rantakummulle. Ja täällä sitten, Perhon kylässä raatoi Möttös-ukkoa milloin "Sigfrid Matoisen", "Oluf Mättäisen", "Michell Mötösen", milloin milläkin Möttösen nimellä, niin että rantakummulle kohosi viimein oikein Iso-Möttönen, ja Perhon kylänimi kelpasi koko eräkulman sekä lopulta pitäjänkin nimeksi. Ukskoskella taas, jokivartta alaskäsin, oli Simon Personin metsäpirtti, ja 1604 mainitaan Kuusjärven, "Kusi ärffi", metsäperällä möyrineen Lars Månssonin sekä Humalalammella, "Humblajerfvi", Sigfrid Perssonin. Humalalammelle, kahden lamperoisen väliseen metsäperukkaan, sanotaan kyllä sitten aikoinaan tulleen miehen Viitasaarelta, Hookona-ukon, ja kirkonkirjat tuntevatkin metsätalon ensimmäisenä isäntänä Matti Hookonanpojan, joka on syntynyt 1682. Siitä koko Perho vieläkin nimittelee Humalalammen kylää vain Hookonaksi. Paljoa myöhemmin, vasta silloin kun yliperä oli jo merkitty Vetelin kirkonkirjoihin, asettui talontekijä Haukkapurolle, Perhon alapäähän, Vetelin Haukilahden ja Huuskon naapuriksi. Ainakin 1700:n maakirjassa mainitaan Jacob Hauckapuron täällä ahertavan, ja Alavetelin Jolkasta sanotaan hänen tulleen. Jaakopin tekemää Haukkaa on aina pidetty koko kulmakunnan ensi talona. Vanhat tietävät vieläkin, että vanhimpia asumuksia ovat

"Huusko, Haukka ja Haukilahti, Leppäniemi, Liukko ja Linnusperä".

Vetelin kirkon aikoina talontekijä pysähtyi Jylhänjärvenkin synkälle metsärannalle. Vanhat muistelukset kertovat, että Jylhänrannalla olisi ensi miehenä etsinyt leipäänsä Säkkisen ukko, joka oli tullut, mistä lienee Savonmaasta, kopsahduttanut mökin ja raivannut pienen pellonkin, mutta pian nälissään lähtenyt astelemaan pois. Oli tullut sitten toinen savolainen, Väisänen, möyrinyt mökissä ja mökkirannalla jonkin aikaa, mutta jo taas hänkin oli hylännyt asuinmaansa. Silloin oli saapunut 1717 Rautalammelta Hänninen, Juho Matinpoika. Tämä rautalampelainen Matinpoika kyllä pysyi Jylhänrannalla koko ikänsä, samoin kuin hänen Matti-poikansakin, joka tuli niin rikkaaksi, että saattoi kaivaa ja tallettaa nelikollisen hopearahoja Myllykankaan laitaan. Mutta kun Matille ei annettu poikia, täytyi hänen ottaa vävy. Tuli taas Rautalammelta mies, Pääkkös-Sameli, nai Matin tyttären, ja jylhästen suuri suku sai alkunsa. Suureksi se helposti paisuikin, sillä metsäpirtissä telmäsi perillisiä väliin kolmintoista. Jylhästen sukua levisi joka suunnalle ympäri Perhoa ja Perhon ympäristöä, ja vanha Jylhänmäki viisine taloineen on suureksi osaksi jylhästen hallussa. Entisaikaan, kun jylhäset elivät parhaita päiviään ja suuret moukarikurkut siellä huutelivat, koko mäki komisi ja kaikui — siihen aikaan kun Terva-Jylhäset asuivat kylän pohjoislaidalla ja Jälttä-Jylhäset rehkivät eteläpäässä. Silloin Jälttä-Jylhän pojankelterit, viisi, kuusi mieheksi nousevaa, ruskeaa vesaa, pelkissä hurstipaidoissaan laukkoivat päiväpaisteisilla keväthangilla ja puukkokynä hampaissa kiipeilivät mäkimäntyihin, niin että paljaat punaiset kintut vain vilkkuivat. Sitten jälttäpojat keikkuivat puissa kuin varikset, raakkuivat toisilleen, söivät kerkkiä ja kiskoivat puukolla makeata männynmäihää.

Samoja ikätovereita ja naapureita Jylhän korpitalon kanssa on Vasalammen metsäpesä. Suomenselän vierille, pienen Vasalammen äärelle, korkealle Vasamäelle kiipesi kerran Mikkeli Matinpoika saaden siitä elinkautisen pirttisijan ja panettaen 11-henkisen joukkonsa pappilan papereihin 1755. Pahaisen kömmänän ukko vain teki alussa, mutta aikojen kuluttua sitten jälkimiehet kerran rymähdyttivät mäelle oikein korpilinnan, suuren harmaan rakennusromiskon, jossa asuinpirttikin oli kuin tervaksien rouhimatupa. Kohta savu rupesi nousemaan Vasamäen naapurivaaraltakin, komealta Korkealtakankaalta, joka kohosi ihan vieressä syvän ojanotkelman takana, ja rinnakkain Vasamäen kanssa komotti yli metsien Jylhän, Humalalammen, Pölkin ja Kuusjärven uudispirteille. Siinä 1775 vaiheilla muuan Niilo Heikinpoika käväisi mäellä tulta pitämässä, muuttaen kumminkin kohta Pirttikoskelle, ja tilalle tuli Vetelistä Matti Matinpoika ja teki sellaisen Linnan talon, että siinä saattoi toinenkin Matti Matinpoika ja sitten koko jälkipolvi majailla. Saapuu samaan aikaan Perhon perille, Liuhamäelle, Pirttijärvien väliselle rantamalle, Kuusjärven Ollin poika, Erkki, hikoilee ja rakentaa kankaalle talon, käy tuohiliuhalla latkimassa vettä lähteestä, heittää liuhan hetteen reunalla, sanoo:

— Täm' on Liuhamäki!

Ja Vetelin pappi panee papereihinsa talonnimen, joka on Lju-Backa, ja sitten mäellä rehkii sellaisiakin tuhvia kuin Mäki-Matti, joka elää rymistää lähes satavuotiaaksi ja ennättää eläessään nauttia neljää akkaa. Nostetaanpa sitten Sahipakan uudistalo Perhonjoen rannalle, Telakosken alapuolelle. Ei ollut läheisellä Jängänharjulla vielä kirkkoa, kun Antin Jaakko rupesi autioita jokirantoja, metsäkorpia ja nevoja möyrimään, ja 1775 merkittiin Vetelin kirjoihin Sahibackan isännäksi. Ja samoina vaellusvuosina erämaiden kiertäjä valitsi asumapaikakseen Kellokosken rantatöyrän. Lassi-niminen Lassinpoika tulla rähjäsi akkoineen ja tavarakontteineen lehmää talutellen ja asettui kosken rannalle vanhaan hautapirttiin ruveten maata myyrtämään ja asuinpirttiä tekemään. Ei kumahdellut silloin vielä kirkonkello Perhon erämaassa, eikä kantanut tänne Vetelinkään pyhäsoitto. Mutta Lassin Susanna kuuli kerran komeasta koskesta kellojen kumahtelua, niin että iloissaan saattoi ukolleenkin huudahtaa:

— Tuleppas kuulemaan, kun koskessa soi niinkuin kellon ääni! Siitä Lassi Lassinpoika merkittiin kirkonkirjoihin 1765 Kellåkåsken isännäksi. Eikä ollut naapureita kovin lähellä, Haukkapuron metsässä vain, kaukana alajuoksulla sekä Ukskoskella virran päällä. Mutta silti naapurit nahisivat:

— Tulee niin lähelle, ettei saa lintuakaan!

Niinä päivinä jo Perhon perillä soitettiin pyhäkelloilla, kun Pietari Pulkka — Vetelin Pulkkilasta sanotaan olleen — tuli ja rakensi mökkinsä Koivukosken rannalle. Jo Perhon ensimmäisessä kirkonkirjassa "Pehr Henrici Pulcka" on Koivukosken isäntänä. Pieni mökki Pietarilla vain oli kosken rannalla, Vanhankartanon pellon paikalla. Kalaa hän nosti joesta, ajeli myös metsän eläviä, ja pyhäpäivin hän luikkaili kirkossa lukkarina. Mutta kun ruvettiin ajamaan Kokkolan-Jyväskylän maantietä Pietarin aidan taitse, ukko suuttui ja manasi, että tulevat ihan tuvan katolle, heitti mökkinsä ja pakeni joukkoineen Savon perille 1794. Pulkan Petterin perustuksille tuli Vetelin Pihlajaniemestä Erkki Erkinpoika, joka sukutarinan mukaan pitäisi olleen Pommerin sodassa kuolleen Hjeltti-ukon poika. Ja Erkistä sikisi jokirannalle iso Koivukosken suku.

Rupesipa kerran korpisavu kohoamaan kaukaiselta Rotmonmäeltä, maanselän rajavaaroilta. Vetelin mies, Pekka Mikkelinpoika, Viljakaiseksi sanottu, osui joukkoineen tänne hämäläisten ikivanhoille pirttisijoille, ja Perhon pappi piirsi 1788 kirjansa lehden yläreunaan: "Rätimänmäki. Nybyggaren Pehr Michelsson". Kovalle täällä yksinäisessä erämaassa korvenraataja otettiin. Repäisi Pekka peltoa piilopirttinsä ympärille, kalasteli ja kierteli metsiä koettaen pitää hengissä kymmenlukuista sikiöparveansa. Mutta ajoi sota ja ankara aika Perhonkin erämaan kautta. Kovan korven röykyttämä Pekka parka uupui ja kuoli. Metsäpirtin Anna-eukko lähti sitten kerran nälkäiselle joukolleen hakemaan ruoanapua Karstulan Saunamäestä, mutta nääntyi sinne ja kuoli. Saunamäen ukko kelkkasi ruumiin metsään ja heitti sen kuusen juurelle nevasaareen, jota vieläkin sanotaan Rot'akan saareksi. Eikä metsäpesän emoa kuulunut kotiin, vaikka nälkäinen joukko kuinka hätäisenä olisi odottanut… Aikojen kuluttua, kun ihmiset osuivat metsäpirtille, he löysivät sieltä kolme nälkään kuollutta lapsiriepua ja karrelle korvennettuja vällynahkoja, joita kurjan pesän pienet eläjät olivat koettaneet nälissään jyrsiä.[6]

Mutta uusi eläjä uskalsi kumminkin taas pian asettua tähän kuoleman pesään. Paavo Matinpoika, Kivijärven kova Kotilainen, jolla oli emäntänä Nousiaisten Saara Rautalammelta, tuli ja rupesi ryskämään autiolla asuinkentällä. Kaksi lahonnutta saunakömmänää siinä vain tönötti, ja metsä oli vallannut vanhan aherruksen, niin että edesmenneen Pietarin pieni peltokin jo työnsi täyttä vesaa, kun Kotilainen 1815:n paikoissa nousi mäelle. Pitkin keväthankia halki metsien Paavo Saaroineen ja lehmineen tulla kahnusti, ja esikoinen, Heikki-poika, oli kontissa isän selässä. Kulhalammin puron ylitse yritettäessä lehmä humahti sulaan veteen, ja kun ukko sitä hätäyksissään rupesi kiskomaan ylös, roiskahti esikoinen päätään myöten samaan aukkoon. Hätä siinä majanmuuttajilla oli, mutta ehjinä sentään viimein päästiin Rotmon metsäkotiin. Oli sinne Kotilainen kyllä jo etukäteen kanniskellut yhtä ja toista tavaraa, korjannut pirttiä ja lämmittänyt, oli tuonut mustan sianporsaankin ja jättänyt sen mökkiin yksikseen kopsuttelemaan. Olipa sillä aikaa sattunut Perhon tervamiehiä yrittämään pirttiin yöksi. Mutta sukkelaan tervantekijät olivat paukahduttaneet oven kiinni, kun olivat nähneet mustan pirunpojan röhkien laukkaavan pitkin lattiaa. Ja Möttösen kylillä oli kauhistuen kuultu, että paholainen möykkää Rotmon metsäkömmänässä.

Kotilaisen ukko, Roti-Paavo, siellä kyllä sitten vain möykkäsi, teki tervaa ja perkasi niittyjä sekä sai kolme poikaa ja pari tytärtä. Mutta vielä kovempi mies oli Heikki, joka Kulhalammin purossa oli saanut tulokasteensa. Teki hän peltoa, teki kovasti tervaa, sai pari vahvaa poikaakin sekä kuusi tavatonta tytärtä, koko seutukunnan kuuluja vakinaisia; Saara-Liisan, Maijan, Annan, Kaijan, Priita-Stiinan ja Eriikan, jotka raatoivat paremmin kuin hyvätkään miehet niityllä, tervanteossa ja kaikissa korpitöissä. Mutta pois hävisi korkealta rajamäeltä viimein tämä kova suku, ja uusi tuli sijaan. Vanhan Roti-Paavon saunan sija on vielä mäen korkeimman laen laidassa, ja sen vieressä Roti-Paavon pesukivi, jolla ukko oli saunassa istunut ja peseskellyt.

Tuli talontekijä toiseenkin kaukametsään, Porasjärven rannalle, Alajärven rajamaille. Täällä mustien ja vetelien nevojen laiteilla, Porasharjun pohjoisilla vierillä, oli kyllä jo moni mies hoidellut pirttituliaan. Sanotaan jo Isonvihan aikoina täällä jonkun metsäkörrin, Poras-äijän taikka muun semmoisen, pitäneen majaansa. Tuli sitten taas merimaista päin muuan metsäpesän haeskelija rujaten ämmineen ja lehmineen pitkin erämaita, ja kolme petäjärieskaa oli kontissa. Koetteli konttimies Patovistin paikkaa Patanajoella, mutta kun ei siinä hyvättänyt, lähti taas taluttamaan lehmäänsä ja akkaansa, ja pettukontti keikkui hartioilla. Osui metsienkiertäjä Porasjärven rannalle ja rupesi siihen taloksi, mutta ei pitkää aikaa viihtynyt täälläkään, kun jo taas lähti vaeltamaan. Saapui sitten kerran, 1788:n vaiheilla Vetelistä Erkin Jaakoppi joukkoineen, rehki pari, kolme ajastaikaa, ja niinikään hänkin lähti taivaltamaan. Mutta viimein, 1800:n tienoissa Vareksen Antti, ankara työnpuskija ja vahva mies Viitasaaren Kolimasta tuli ja uhkasi:

— Jos en minä siinä pärjää, niin ei kukaan muukaan.

Ja Antti Vares, samoin kuin poikansa ja poikansapoika sekä tämänkin poika, osasi kyllä elää Porasen metsissä. Siellä tiettömien nevojen takana Vareksen miehet röykkäsivät kuin karhut, tappelivat karhujen kanssa, polttivat tervaa ja kalastelivat sydänmaan monilukuisissa järvissä. Suuri ja komea talo, oikea Mehtä-Poranen, nousi 1815 metsäjärven rannalle, peltoa repäistiin aina nevanlaitoja myöten, kytöjäkin ryskättiin, ja riihiä oli talon ympärillä kolmin, neljin. Jauhomylly kalkutti Porasjoessa ja sahakin karskutti honkaa. Kun Porasen iso vanha Heikki-tuhva mennä rähjäsi portaattomia nevoja myöten kirkolle sukulaisiinsa, niin punainen kairalakki piipotti päässä ja pieksujen pitkät varret oli kaksilla pauloilla sonnustettu, nilkoissa oli toinen pari ja toinen oli kiristetty reisille. Suuria juustoja kuin saavinpohjia ja rasvaisia lampaanlapoja oli tuhvan kontissa tuliaisiksi. Mutta kun äijä meni pappilaan käymään, hän työnsi sielunpaimenelle ison mustan karhunkontin. Poranen olikin aikoinaan koko Perhon mahtavin talo. Sieltä tarvitsevainen sai aina ruokaa ja juomaa, sai hätäänsä helposti rahaakin. Mutta mustan järven rannat olivat rääsyisinä ryteikköinä, ja riihen takana uhosi suuri neva.

Koko erämaata Mehtä-Poranen yksin hallitsi ja tahtoikin yksin hallita. Tuli Soropaapelin ukko Evijärveltä ja rupesi rötistämään pirttipöksäänsä Porasen metsiin, neljänneksen päähän jokivarrelle. Ikkunan tasalle Soropaapeli jo oli ennättänyt nostaa seiniä, kun Porasen äijä ryntäsi kimppuun, ajoi pois ja mökisi:

—… kun tulee ja tekee tupansa aivan katon päälle.

Siinä 1700-luvun loppupuolilla pirtinsavu rupesi nousemaan Kivikankaan metsärannalta Perhon alapäästä. Antti Juhaneksenpoika Mehtonen tulla tuhraili Rautalammelta matkassaan Susanna Kinnunen ja pieni Jussi-poika ynnä hyvä kirves ja pari remppavatsaista "savonlehmää" eli vuohta. Antti ryskähdytti heti joen rannalle saunan ja asui siinä Susannoineen ja Jusseineen ensi vuotensa. Tervaspuita ukko heti koloi ja teki tervahaudan nykyisen vanhan riihen paikalle ja tervaksien latvoista rakensi uuden tuvan, joka vielä on talossa tallina. Mutta kun metsän takana, Haukkapurolla asuva Haukka-tuhva kuuli ryminän Kivikankaalta, hän kiukkuisena laukkasi häätämään rautalampelaista tiehensä. Uudistalossa sattui vain Susanna-emäntä olemaan kotoisalla. Mutta hautapirtin muori oli niin pahansisuinen, että paiskasi padallisen kuumaa vettä Haukan silmille käskien hänen äkkiä lentää omaan pesäänsä.

Haukan äijä kyllä ärhenteli kivikankaalaiselle, kun tämä uskalsi asettua "hänen laidunmailleen". Mutta asuinsijaa etsivä kulkuri tuli ja pysähtyi vieläkin lähemmäksi äkäistä Haukan turaa. Tuli mies, siinä 1700-luvun lopulla, asettui Ahvenkoskelle, tuli toinen, valtasi Vappusalon, ja kolmaskin tulla kolusi rakentaen pesänsä Kukkopuron rannalle, Haukan metsäkankaan takalaitaan. Vetelin Huuskolta — johon sanotaan aikoinaan Rautalammelta Jussi Hytösen saapuneen — miehet, kolme Erkinpoikaa, tulivat, Jaakko asettuen Lohtajan Priitoineen Ahvenkoskelle, Erkki pysähtyen Annansa kanssa Kukkopurolle, ja Heikki Susannoineen valiten Vappusalon. Oli täällä, Vappusalossa, jo muuan ukkotura asustellut, joku rantamaista, Kruunupyystä, tullut merenkävijä, ruotsalainen, laivapuiden hakkaaja. Ihastellen ukko oli katsellut Vappusalon metsäistä rantamäkeä, ohitse ujuttelevaa Kukkopuroa ja sen nevaisia rantamaita. Kovin tura oli kiitellyt tätä maanpaikkaa, ja näin hän oli sanonut:

— Oon kulkenut Suomet ja Saaret ja Ispiiniat, enkä ole löytänyt näin ihanaa paikkaa kuin on tämä Valpurinsalo.

Mutta entisinä aikoina oli täällä muuan Vappu-tummu kuljeskellut ja kuolla kupsahtanut metsään ison kallionjärkäleen juurelle. Siitä oli ruvettu kiveä sanomaan Vappukiveksi ja koko paikkaa Vappusaloksi.

Kauas Karstulan rajoille, Kirvesmäelle, jota ennen mainittiin myös Pyhämäeksi, ennätti erämaan asuttaja vasta 1800-luvun alussa. Jussi Jaakonpoika tuli Haukkapuron metsätalosta ja nosti uuden metsätalon tänne Perhon toiselle laidalle, Rotmon naapuriksi. Asui täällä vähän aikaa Jussin velikin, Aapa, mutta molemmat Haukan pojat pakenivat jälleen pois, ja Hookonan Matti Matinpoika kiipesi sitten Kirvesmäen harjalle onneansa etsimään. Tuli myöhemmin vielä Kivijärven Kinnusia, Elias Matinpoika, ja näiden molempien Matinpoikien Matti-poikia, Heikkejä ja Aapoja asui pyhällä mäellä monet polvet ja pitkät ajat, ja maallinen onni ja menestys asui Mattien matkassa. Monta kirvestä heilui Kirvesmäellä. Siellä tehtiin tervaa ja hakattiin halmetta, raivattiin niittyjä ja nevoilta karhottiin lisärehua. Kirvesmäki olikin parhaana aikanaan oikein miehinen ja karjainen kylä. Kahdeksantoista lypsävää saattoi kesäisin astua keikutella metsätalon tanhualla. Olipa talossa kerran yhtaikaa aivan myötyrinä seitsemän Mattiakin. Vanha-Matti, oikea Kirves-Matti, oli talon vanhin ja ikätura, mutta Iso-Matti oli itse isäntä; Poika-Matti oli Matin poika, mutta Pikku-Matti oli Heikin poika; Parta-Matti oli talon vävymies, kun taas Tuo-Matti ja Tämä-Matti olivat vain renkimiehiä.

Oli mäellä taas toisen vuoron samalla kertaa viisi Heikkiä: kaksi vierasta ja kolme kotitekoista. Ja nämä kirvesmiehet, Kirves-Matit ja -Heikit, asuivat Pyhämäelleen taloja kaksittain. Toisessa majaili Vanha-Matti, Iso-Matti ja Poika-Matti ynnä muita, toisessa Vanhan-Matin poika, Heikki ja Pikku-Matti sekä muita myös. Vanha Kirves-Matti oli suuri koukkuniskainen tura ja muita merkillisempi. Tuulimyllyynsä hän piilulla veisti siivet paksuista pölkynkelleksistä, ja seppäpahaisena hän kalkutteli huonoja rumia viikatteita, niittää huiteli niillä ja kehuskeli niitä erinomaisiksi. Halmeistaan Matti-tuhva sai jyviä aina paljoa enemmän kuin kutkaan muut, ja jos toiset olivat saaneet suuria rukiita, Matti sanoi saaneensa vielä suurempia ja parempia.

Suomensodan jälkeisinä vuosina saapui Perhon hiljaisiin salomaihin muutamia entisiä sotaurhoja. Vimpelin rajoilla, Peltokankaan mäellä sanotaan asustaneen sotaukkoja kaksittain: Iiti ja Erkki Eini. Nelikon ala urohilla oli maata muokattuna, kun taistelukentälle marssi 1811 kolmas kova mies, Töörni-äijä, Anders Törn. Tämä neljä tuumaa neljättä kyynärää pitkä Anterus oli kotoisin Kälviältä ja oli tapellut ryssien kanssa monet kerrat. Ruonan sillalla, jossa ryssä oli kolmesti ajanut väkeä sillan täyteen, Töörni oli pistimissä heilunut ja heitellyt venäläisiä yli kaidespuun, niin että joki oli ollut aivan kuivapäänään ryssänraatoja. Ja Iisalmen isossa sodassa pajunättisillä ollessaan Anterus oli pistellyt ryssiä kuin silakoita, väliin kolmekin samaan rassiin. Oli Töörni sitten omin luvin tehnyt mökin Teerijärven metsiin, mutta kun mies oli ollut riihtä puimassa, ruotsalainen oli tullut ovelle ja sanonut:

— Mine otta sulta jyve pois!

Vastapuheeksi Anterus oli antanut ruotsalaiselle sellaisen korvallisen, että hän oli maannut kauan aikaa riihen seinustalla muistamatta vähääkään, että pitäisi "otta jyve pois".

Teerijärven ruotsalaismetsistä Töörni kumminkin muutti pois pohjaksuen Peltokankaan mäelle sotamiesten mökkiseuraan. Mutta kun sieltä toiset sittemmin hävisivät pesistään, Töörni peri heidänkin osansa, ja Peltokankaan mäelle kohosi talo, toinen ja kolmaskin, jopa aikojen kuluessa seitsemän taloa. Kovia miehiä olivat vanhan sotasankarin jälkeläiset, ja monella oli oma haukkunimensä. Ketä sanottiin Keisariksi, ketä Keitetyksi, ketä taas Rupi-Jussiksi. Ja pahansisuisia miehet olivat. Kun he eivät enää tuhvan tavoin saaneet pistellä ryssiä rassiin, he tappelivat silloin tällöin Vimpelin sääksjärveläisten kanssa, itse Keisari suurimpana sankarina. Ja korvat pystyssä nuori polvi aina kuunteli päätuhvan tarinoita Ruonan sillan temmellyksestä sekä Iisalmen isosta sodasta. Vanha tummu vain saattoi kauhtuen kysäistä:

— Eikö tuntuas yhtää vaivannut?

— Ei yhtää… ne oli ryssiä! Töörni vain törähti.

Siellä täällä pitkin Suomenselän erämaita on vanhoja aherruspaikkoja, pensastuneita pirtinsijoja, ruohottuneita kiukaanperiä, maatuneita mökinraunioita ja aikoinaan peltona olleita pieniä nurmikenttiä. Monilla on vielä vanha nimikin tallella, mutta toiset maatuneet majansijat ovat jo niin edesmenneitä, ettei niiden tekijästä kukaan tiedä tarinaakaan. Ne ovat vain tuntemattomien korven kiertäjien katoavia muistomerkkejä.

Henkensä pitimiksi köyhät ihmisparat ovat näissä hävinneissä metsäpesissä aikoinaan ahertaneet ja luulleet löytäneensä onnenpaikan — ainakin sellaisen olinsijan, että se heidän vaatimattomat tarpeensa tyydyttäisi. Ovat, raukat, metsäkentällään raataneet nälkäisinä parhaan ikänsä, saaneet pesänsä alastomia sikiöitä täyteen ja lopulta uupuneet. Erämaa on ollut heille tyly. Ihmisparat eivät ole kestäneet ankarassa kamppailussa, eivätkä jaksaneet nousta erämaan isänniksi. Niinpä on täytynyt paeta pois ja jättää pieni aherrus jälleen metsän haltuun taikka luovuttaa se toiselle onnensa etsijälle, jonka kova korpi niinikään on näännyttänyt.

Mutta toiset korpien raatajat ovat käsittäneet paremman osan. He ovat kestäneet taistelun ja vähitellen vallanneet metsältä pysyvän olinsijan. Ja toimekas talo on noussut erämaahan. Mutta ankaran ja uupumattoman ja pitkällisen työn tuloksena se siinä komottaa, koko ihmisiän, monenkin ihmisiän ja monen ihmisen aherrus, toivo ja tuska siinä asuu… Nälkä, monta suurta nälkää on korpien jokaista raiviota ja suurtaloa ollut rakentamassa, nälkä ollut monella kytömaalla kuokkamiehenä. Moni isokin ihmisen aherrussija on ensi vuosinaan ja alkuun päästäkseen uuvuttanut monta raatajaa. Se on asujansa elättänyt, mutta se on myöskin kuolettanut. Ensimmäinen korvenraivaaja useinkin on saanut uhrata voimansa ja raataa vain jälkeensä tulevaisen hyväksi saamatta itse osakseen muuta kuin pitkän nälkäisen työpäivän ja väsyneen ruumiin sekä sitten lopuksi unohdetun leposijan erämaajärven saaressa taikka hiljaisessa kirkkomaassa — parhaan palkan kumminkin: ikuisen levon elämänikäisestä raatamisestaan.