TIETÄJIÄ JA POHAKOITA

Avaroissa perämetsissä piili kaikkein pohjimmaisena ikivanha esi-isien usko, ja koko erämaata hallitsi vuosisatainen henki. Kirkko kyllä komotti mäellä ja pyhäkellot moukuivat, ja pappila paistoi lähirannalla, mutta metsissä karjui nostettu kouko taikka rääkyi ruumiiton ihkiriekko. Aurinko kyllä tanssi pääsiäisaamuna, ja kristikansa riensi kilvaten kirkkoon, mutta öisin rullit lentää tohistivat halki ilmojen, haltiat kolistelivat vanhoissa myllyissä, ja vainajat lähtivät liikkeelle siunatusta kirkkomaastakin. Kirkonkelloilla kutsuttiin ristirahvasta pyhään temppeliin, mutta taas, kun metsä piilotti jonkun elukan peittoonsa, soitettiin samoilla kelloilla, jotta suuri metsä vapauttaisi vankinsa. Hartaina istuivat vanhat tummut temppelissä sanaa kuunnellen ja veisaten virttä taivaan Herralle, mutta Erkin aamuna he laskivat karjansa kesälaitumelle yhtä hartaina poltellen tulikytöstä navetan kynnyksen vieressä ja lukien äideiltä oppimiaan vanhankansan väkisanoja.

Tämä metsien takainen korpien ja nevojen maa oli aivan kuin pyhitetty menneitten aikojen kotimaaksi. Samaa sääkirjaa täällä kyllä elettiin rintamaiden kanssa, mutta sittenkin kaikki kuluttava aika oli täällä armollisempi ja vaelsi hitaammin kuin alamaissa. Metsäperien kansa sai asustella omassa rauhassaan, ja aivan oman mielensä mukaan käydä ulos ja sisälle, niinkuin edesmenneet hyvät vaarit ja muoritkin olivat tehneet, vaeltaen sekä painetun pitkän katkismuksen hengessä että painamattomien, vielä pitempien esi-isien kirjojen hengessä. Sillä kaukametsien kansalla oli omat aapeluksensa ja omat satalukuiset kymmenet käskynsä, jotka perittyihin veriin painettuina seisoivat yhtä lujina ja peloittavina kuin kivisiin tauluihin kirjoitetut Siinainvuoren sanat. Hyvä oli täällä tummujen hoidella huonekuntaansa ja tehdä satoja temppujaan, ja oikein oli, että tuhvatkin täyttivät, minkä vanha laki vaati.

Ja näin metsäperä tekikin. Tulta iskiessään kinnunen kilkutti piikiveä tuliraudalla huudahtaen:

"Hiiri vettä kantamaan, kärpänen sammuttamaan: kissanpojan pää palaa!"

Saunaan mennessään vanha tummu muisti puhaltaa kipeää kohtaa ja sanoa:

"Tiku pihalle, lämmin saunaan, häkä rötkön perään!"

Valkopäinen ikätura karkoitti käärmeet kartanosta vetäen rautaromua perässään ja leppävastoilla hosuen ja hokien:

"Kukis kuloo, kukis kuloo!"

Heinämies sattuessaan sohaisemaan ampiaispesää, teki pienet piikkimiehet tehottomiksi sanoen:

"Tapiainen tarkka poika, pistä piikkis ketoon, kannukses kankaaseen!"

Mutta isopäisen voijesirkan heinämies koppasi koivista kiinni, asetti sen nokan haavalle ja uhkaili:

"Heinäsirkka, heinäsirkka, jos et anna minulle voijetta, niin minä kitkasen katkasen kaulas!"

Pieni soinilainen pojankersakin saattoi sanella pahaiselle sisiliskolle:

"Sisulisko, silmänkisko, joka oot niin raskas kuin rauta puran pää. Minä oon niin kevyt kuin lehti!"

Mikäpä oli tarpeellisempaa kuin panna pirunpallit pihtiin, kun jotakin tavaraa ei etsimälläkään löydetty. Ei tarvinnut muuta kuin leikata kolme rukiinoljen solmukohtaa, panna ne halkaistuun tikkuun ja pistää seinänrakoon, niin heti löytyi. Eikä tämä ollut mitään noitumista enempää kuin sekään, että palokärjen nokalla kaivettiin hammasta, jota mato jäyti, taikka puhallettiin ja sylkäistiin kolmineuvoiseen tuppeen kolme kertaa, kun lapsessa oli kohtaus. Rauhassa sai täällä huoneen kynnyksellä, jonka ylitse oli kuolleita kuljetettu, kirveellä hakata narua pois, samoin taas puukupissa puohtaa tulenlentoa. Rauhassa Huuhkaisen entinen tura rakenteli ojiin turpasportteja ja ryömi niiden lävitse terveyttään etsien, eikä äijä suinkaan tuhmin tehnyt astellessaan uuteen asuntoonsa takaperin ja piirrellen jälkiinsä viisloppiaisia. Samoin kaikilla muillakin oli heidän taitonsa. Kalamiehet tarvitsivat omat tietonsa, niin myös metsänkävijät, maanmyyrtäjällä oli hänen oppinsa, ja karjatummut tiesivät, mikä oli heille tarpeellista.

Mutta kaukainen erämaa tarvitsi vielä oikeita tietäjiä, jotka olivat tehoisempia kuin tavalliset korpelaiset. Metsien vanha henki niitä kyllä nosti ja kasvatti. Harmaat tietoturat olivat täällä omassa ympäristössään ja pysyivät hyvin luonnossaan, sillä kaikkialla oli suuri jylhä erämaa, ja koko erämaa uskoi sekä pelkäsi.

Entisinä aikoina oli täällä monta ja monenlaista mahtajaa. Oli siellä täällä pieniä maapohakoita ja höpisijöitä ja pikku parantajia, sellaisia kuin Jängän Tiina, joka suitsien päitsimien lävitse pujotteli ja ruumiinlaudalla mittautti kohtauksen saaneita, sekä Kaustisenkylän Matti-tuhari, joka teki kointoppeloita, ja Soinin Heinä-Matti, joka viinasta katsoi taudin tapauksia, ynnä Kyyjärven Lintu-Matti, joka piiskasi rukkia leppärisuilla, kun se heitteli nyörejä päältään. Pikku höpisijöitä oli Kalliokosken Liisa, joka saunankiukaan lävitse valetuilla vesillä paranteli käärmeen pistämisiä, samoin Soinin Värilehon akka, joka tyttöä korventeli padassa järvenrannalla, rääpien haukankynsillä ja tutkien:

"Onko sinuun ottanut kivestä vaiko kannosta, vaiko vanhasta vatturauniosta, vaiko siitä puusta, jossa korppi on korvettu, ja musta lintu murhattu?"

Lestin Matti Tuikka ajoi pois painaisia tulikivellä, ruudilla ja palavilla päreillä, Lankarin Aapa nylki käärmeitä, nimitteli niitä kangashaueiksi ja kuivaili kepissä seinän vieressä. Sannan-Mikon Antti, keppi kädessä köpsöttelevä huutolaisukko, ajoi pois kohtauksia kirveellä, pölkyllä ja palavalla saunavastalla, ja Taipaleen äijä Lestillä pesi murhaa, mikä oli tarttunut kuolleitten luista, vei pesuveden kirkkomaahan ja sanoi:

"Mistä on suku suupunut, sinne suku suupukoon, vanha kalma kaatukoon, kirkon kirjavan kittaan, satalauvan lappeeseen, tervaristin tienohille, tervahauvan hartioille".

Mutta oli täällä suuria pohakoitakin ja tietäjiä ynnä kuohareita, oli myös noitia, jotka saattoivat tehdä pahaa, sekä _noitahenkisiä_ihmisiä, jotka kuvattelivat toista jos toistakin, milloin nostaen koukoja, milloin käärmeitä, milloin taas yllyttäen suuren syyttömän metsän kantamaan vihaa.

Näihin kaikkiin tarvittiin taitoa, kovaa voimaa ja sellaista luontoa, jota oli vain harvoilla. Eikä oikein väkeväksi noidaksi kovin helposti päästy. Karstulan Vorspakan tietäjän oli pitänyt kolmen-kuninkaanverellä vetää piiri ympärilleen lattiaan ja siinä Kaikkein Korkeimman nimeen pyytää itselleen noitavoimaa. Lujalle oli entinen Lakasen lukkari pantu, kun hänestä oli aiottu suurta noitaa. Vimpelin pääpohakka oli miestä koulannut monella lailla ja sitten viimein vienyt hänet juhannusyönä istumaan isolle kivelle keskelle Kasarinkoskea, mihin itse pääpirun piti tulla kastamaan hänet isoksi-noidaksi. Yksinään Lakanen oli hämäränä juhlayönä istua kyhjöttänyt kuohuvan kosken kivellä ja odottanut. Oli noussut koskesta kaikennäköistä hirveätä elukkaa ja kummituista, ja Lakasen oli pelkäämättä pitänyt puhutella jokaista. Mutta oli viimein kuohuista kohonnut iso käärme, vönkinyt rinnoille ja ruvennut yrittämään miehen suuhun. Silloin oli Lakasen luonto loppunut, ja hän oli kauhistuksissaan porhaltanut pakoon. Eikä ollut Lakanen päässyt suurnoidaksi, mutta Perhon lukkariksi hän oli päässyt, ja sen verran hän jo oli ennättänyt oppia, että oli pystynyt veren seisottamaan.

Luonto loppui Karstulan Pohjois-Eerultakin, kun hänen olisi pitänyt ruveta noidaksi. Ajoi Eeru Pohjanmaalle suurelta tietäjältä, Hietapellon Pekalta, lehmäonnea hakemaan, ottaen evääkseen viisi kannua viinaa. Eeru sai pilatun onnen korjatuksi, ja sitten ukot hyvillään törsäsivät koko viikon viiden kannun ääressä, ja Pekka jo kysyi:

— Etkö taho oppia loihtemaan?

— Mukavaahan tuo olisi, Eeru sanoi, jos minäkin jotakin osaisin… minäkin.

Pitkän rupeaman Hietapellon Pekka siinä loitsi, ja Pohjois-tura kuunteli korvat pystyssä, saaden kuulla niinkin kauheita sanoja, että oikein sydänalaa karmi. Kun viiden kannun vilja oli loppunut ja Eerun piti lähteä kotiin, Hieta-Pekka sanoi, että kyllä sinä vielä kaikki muistat, kun kohta kotiin tultuasi karjaiset terveisiä häneltä. Mutta pitää varoa kovin kovasti karjaisemasta, ettei vain laipio putoa alas. Eeru ajoi kotiinsa ja heti tupaan päästyään pamahdutti:

— Terveisiä Hietapellon Pekalta!

Tupa vain jysähti, niin että piitta halkesi päästä päähän, ja multaa räsähti lattialle. Siinä olivat Hieta-Pekan terveiset. Ja taisi siinä olla itse jyrisevä noitakin matkassa, koska äijän luvut rupesivat heti nousemaan Eerun mieleen. Koko yön Pohjois-turan täytyi muistella ja loitsia sanoja toisensa perästä, ja kun ukko aamulla hankkiusi tervametsään, luvut yhä kumpusivat esiin. Niinkuin isämeitää lukien Eeru lasketteli koko matkan kaikenlaisia loitsuja ja manauksia. Ja tervaksia ajaessaan ukon piti vain päivät päästään muistella kovia sanoja:

Kustas tulet, kuisman koisma? Tuolta toisesta talosta — — — — — Seiso veri, tyysty veri, tyystyi ennen Tyrsmänkoski — — — — — O, sinä perna perkeleestä, sinä saatanan salakka — — — — — Jos sinä pistät yksin pistoin, niin minä pistän kaksin pistoin — — — — — Ite noita nuolihinsa, velho veihtirautoihinsa — — — — —

Aivan vaivaksi Hietapellon Pekan luvut lopulta jo olivat, sillä Pohjois-tura ei ollut noidaksi kelvollinen, eikä hänellä ollut noidan pelotonta, karkeaa luontoa. Paljoa mieluummin kuin karmivia lukuja, hän olisi ajatellut vain tervahommiaan ja pitänyt lukua, montako tynnyriä tervaa mahtaa haudasta valua. Mutta Eeru-paha ei saanut manauksia pois päästään. Viimein ukko varusti katkismuksen matkaansa tervahaudalle ja rupesi sitä lukemaan saadakseen synnillisiksi sanotut loitsut unohtumaan. "Minä olen Herra, sinun Jumalas, ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edesäni", tervaksien vetäjä aloitti, ja katkismus karkoittikin taikaluvut pois. Mutta heti kun Eeru pisti kirjan taskuunsa, nousi päähän:

Jos sinä pistät yksin pistoin, niin minä pistän kaksin pistoin — — — — — O, sinä perna perkeleestä — — — — —

Ja taas täytyi kiireesti tarttua jumalansanaan. Moneen kertaan tervapuiden ajaja ennätti lukea katkismuksen lävitse, jopa oppia aivan ulkoa koko kirjan, ennenkuin pääsi Hietapellon Pekan tavattomista terveisistä.

Muinainen Jylhän Aapa, Samulinpoika, rautaseppä, pyssyseppä ja lentomestari, sai velhonopin itse lapinnoidalta. Siitä on jo toistasataa vuotta, ja Aapa oli aivan nuori vielä, mutta oli jo kumminkin saanut pappilassa salaa lukea mustaakirjaa ja siitä päässyt hyvään alkuun. Sattui sitten tulemaan lapintietäjä Jylhälle, ja kun Aapa kuuli, mikä mies oli, hän sai äijän jäämään taloon yöksi. Aitassa maaten lapinnoita koko yön lateli Jylhän pojalle tietojaan ja taitojaan, ja näin Aapa sai oppia täyden noituuden, niin että kykeni melkein mihin tahansa, lukitussa kirkossakin yöllä avaimitta käymään.

Lapinnoidat, jotka olivat kaikkein suurimpia pääpohakoita, kulkivat entisaikaan ahkerasti etelässä. Niinkuin musta puupuntari ne päivällä tuuliaispäässä lentää porhalsivat halki maiden, halki ilmojen ja taas öisin vikelsivät puntaripäisinä noijannuolina, niin että tulinen viiru vain perässä piipotti. Jos niille huusi: "Vetteen peräs! Vetteen peräs!" niin putosivatpa alas, että mätkähti. Saattoivat väkevät lapinnoidat lentää tohistaa myös lintuparvena. Pohjoissydänmaalle, Ruuhilammen tervahaudalle tohahti kerran auringonlaskulla tavaton metsoparvi täyttäen kaikki lähimännyt hautapirtin ympärillä. Miehet katsoivat kummissaan, mutta Puiratin Samuli otti pyssyn, tähtäsi ja sanoi:

— Issointapa piän!

Mutta metsot eivät välittäneet vähääkään, lentelivät vain puusta puuhun ja katsoa tollottivat, vaikka Puiratin ukko paukutteli ääressä. Silloin Samuli pyörähdytti pyssynkuulaa kolme kertaa peräpuolessaan ja taas pamahdutti. Isoin keikahti, ja maahan rötkähti pieni tuohikonttiselkäinen lapinäijä, joka kättään pidellen huutaa kipitti pyssymiehelle:

— Kuka sinua on opettanut suuruksella ampumaan? Ei minuun ole vielä kertaakaan luoti pystynyt.

Ja Lapin pieni äijänkähmyrä sai tuohikontteineen lähteä jalkaisin kepsuttelemaan Suomenselän suuria nevoja.

Merkillisestä mustastakirjasta monet tietäjät ja pohakat ottivat mahtinsa. Se oli kyllä kaikilla papeilla, mutta he eivät suinkaan saaneet näyttää sitä seurakuntalaisilleen. Mutta muutamat suuret pohakat olivat osanneet hankkia kirjan itselleen. Oli se ollut Hautakankaan Antilla, joka asui Rotmossa, ja Antin isä, Vimpelin ukko, oli saanut sen, kumma kyllä, itse Lappajärven rovastilta, joka oli lähettänyt hänet kirja kainalossa asettamaan Poikkijoen navettaan pesiytynyttä paholaista. Väkevä oli kirja ollut. Kun ukko aarteineen oli ilmestynyt navettaan, oli sieltä heti musta koira lähtenyt luikkimaan ja tulla luimistellut ukon edellä aina Sääskenkylään ja kadonnut siellä vanhaan tuulimyllyyn. Kallista mahtikirjaa oli Hauta-Antti sitten säilytellyt ja käyttänyt. Mutta vanhana äijänä oli hän sen luvannut saunamäkeläiselle korvaukseksi viidestä ruiskapasta, puhellen:

— En pysty maksamaan, mutta on minulla mustakirja. Sinä kun olet sellainen noitahenkinen, saat sen kun kuolen… Se on sängynoljissa päänpohjissa tai riihen alla liuttukivien välissä… ota sieltä sitten! En minä enää kauan elä.

Kirja kyllä jäi saamatta. Antin kuoltua akka poltti sen noitapusseineen sänkyolkien kanssa.

Sanotaan salaisen kirjan olleen myös Jylhän Aapalla, ja saman kirjan taas sukuperintönä joutuneen Kykyrin Aapalle Kälviällä. Haukankin vanhat pohakat olivat tutkineet peloittavaa taikakirjaa, jossa toinen rivi oli ollut punainen ja toinen musta, ja manauksia sekä kovia konsteja siinä oli opetettu. Jo aikoja sitten kuolleella Kellokosken Jussilla oli niinikään ollut kamala noitakirja, josta ukko oli oppinut kovia velhokonsteja. Sillanpään Heikki-vainaja oli sen aikoinaan Kello-Jussille tuonut kontissaan Pietarista, eikä mies ollut koskaan pelännyt niin kovasti kuin silloin, kun piti kuljettaa muassaan sellaista pirullista kirjaa. Kolkko kappale se oli ollutkin. Kivikankaan Jussi-vaari oli kerran salaa saanut sitä katsella, ja vaarin tukka oli oikein noussut pystyyn, kun kirja oli väliin kironnut ihan kauneimman kautta ja sitten taas siunannut kaikkein kalleimmasti, niin että aivan sydänalaa viilsi. Koivu-tuhvakin, Kellokosken vävy, oli sitä joskus lueskellut ja oppinut siitä ainakin lujat verensanat:

"Seiso veri, tyysty veri, seisoi joki Joortanissa, jossa Ristus ristittiin, Kaikkivaltias kastettiin".

Arkussa Kello-tura oli kirjaansa tarkoin tallettanut. Mutta kerran se oli unohtunut pöydälle. Vasta niityllä ukko oli muistanut asian, ja kiireesti hän oli lähtenyt juosta köpöttämään kotia kohden. Tupa oli ollut jo väkeä täynnä, niin että äijällä oli ollut täysi työ ennenkuin oli saanut kirjan taas arkkuun lukon taakse.[14]

Äkäisiä, kovia äijiä ja tylyjä tummuja monet näistä metsäperän noitakoulun käyneistä olivat. Entinen Polvilammen muori oli niin luonnokas, että suututtuaan Hauta-ahon ukkoon avopäin konttasi katajikossa ja noitui, niin että karhu kaatoi koko Hauta-ahon karjan, sonninkin sotki nevaan, ettei muuta kuin sarvet vain näkyivät. Vanha Roti-Paavo äkämystyi möttösläisiin, jotka syöttivät karjallaan hänen pienen perkkiönsä, hyppi ja karjui:

— Panen luusta ja lihasta aijan, niin ettei sinne enää mennäkään.

Ja kun karja taas yritti Paavon heinämaahan, tuli karhu ja löi ryteikköön kuusi lehmää. Kivijärven Huttu-seppä, pelättävä mies, jota sanottiin Huttu-kärmeeksi, pistäisi nostetulle käärmeelle, joka järvellä tuli uiden venettä kohden, tulitaulan suuhun ja sanoi:

— Koskas meinaat päälle tulla, niin tuos' on! Ja mene sinne, mist' olet tullutkin!

Vähän ajan kuluttua alkoikin järven takaisesta talosta nousta musta savu. Sanoi sama Huttu-seppä Istolan äijälle, joka kerskaili, että hänellä onkin sellainen ruuna, ettei nostettukaan karhu selkään pääse:

— Älä kouhi minua! Kouhi muita miehiä!

Mutta kun Istolan äijä vain kouhi ja kerskui, Huttu-kärme jyrähdytti kantapäänsä varpaalta lattiaan ja karjaisi:

— Pääsee se ainakin puunlengolta!

Aamulla kun mentiin hevosen hakuun, löydettiin Istolan ruuna karhun repimänä. Kontio oli hypännyt ruunan selkään lengon puun rungolta, mikä oli aivan lähellä kaatopaikkaa.

Kova voima oli Puiratin Samulinkin sanoilla. Tyrehtyi pahakin verenvuoto, kun äijä vain sanoman saatuaan tukka pystyssä ärjäisi: "Eipä se enää vuuakkaa!" Mutta kun Pohjoisen ukko juovuspäissään pilkaten löi Puirattia suuta vasten, niin että veri turskahti, äijä sieppasi vasemmasta jalastaan kengän, puhalsi siihen yhdeksän kertaa ja karjaisi:

— Yheksän kertaa tulkoon kostetuksi!

Kun Pohjois-ukko juovuksissa meni kotiinsa, tuli siellä kova kärhäkkä ja tappelu, jossa ukon selkään ja takasiin viillettiin yhdeksän suurta verihaavaa.

Äkäinen pohakka oli myös Vasa-seppä, Vasamäen vanha Taavetti, joka suuttuessaan saattoi panna vaikka minkälaiset pahat. Noitui äijä veljensä lehmän seisomaan kalliolla koko vuorokauden, niin ettei sitä nähty, ennen kuin Jylhän tietomies päästi sen irti ja pani painajaisen itseensä Taavettiin. Koville otti Vasa-sepän, mutta kun hän meni ja kiroten iski pihaan rautakangen sekä pani lakkinsa sen päähän, niin sai kyllä nukkumarauhan. Pahoin kävi Keskitalon rengin, joka varasti linnun Taavetin satimesta: sai kirkonväen eikä päässyt siitä erilleen ilman Taavetin apua. Mutta kun Vasa-seppä viritti loukkunsa Keskitalon myllytammen viereen, ja saukko tarttui siihen, Keskitalon Soppo kirvesti kolme koivuista kankea, väänsi loukun auki ja muljahdutti elukan koskeen, otti sen sieltä, vei kotiinsa ja nylki. Vasa-Taavetti kirosi ja kirosi, niin että koivuiset kanget myllyn luona alkoivat hyppiä ja hyppelivät ylös ja alas kolme vuorokautta. Koko kylä kävi sitä ihmettelemässä. Mutta Soppoon, joka oli noituen tehnyt tekosensa, Taavetin manaus ei pystynyt.

Tialan Lampuodissa oli ennen ollut kamala noita. Ukon kuoltuakin vielä vanhassa tallissa aina pimeän tullen ritisi ja ratisi. Kun talli sitten purettiin, löytyi sen lattian alta kokonainen pärekorillinen tuohiin käärittyjä ruumiinluita: sormia, kalvoskappaleita, käsivarsia. Luukontti vietiin kiireesti pellolle ja heitettiin suureen nuotioon. Kova pätkähdys vain kuului, kun kirkonväki siinä joutui tulen käsiin, ja vanha noita sai kostonsa. Tialan noita oli ollut niin kauhea mies, että oli omat lapsensakin menettänyt temppuihinsa sitä myöten, kun sai niitä maailmaan. Mutta näinpä äijäparka sitten oli kuolemantuskissaan nähnyt ympärillään kaikki perillisensä ja kauhtuen siunaillut:

— Herra Iesus, minun lapsiani, kun niitä on paljon!

Osasivat vanhat noidat ja pohakat tehdä toki muutakin kuin pahaa ja ilkeyttä toisilleen ja muille ihmisille. Hautakankaan Antti paranteli lankeevatautisiakin. Ruisahon Jussi tuli terveeksi kohta, kun ukko laski verta hänen nilkastaan, höpisi siihen ja juotti sen jälleen Jussille. Veren äijä seisautti sanoillaan, ja kun Juoksuahon pojan jalka oli säikähdyksestä ajettunut aina polvea myöten, ukko teki hyvät hauteet, pannen veteen yhdeksää kusiaispesää, kolmen puun kolme kolmihaaraista oksaa sekä kolme ruumiinlaudasta vuoltua lastua. Rupitautia äijä pesi koskenvaahdolla, ja rupeamisiin hän laittoi peseet metsälähteen vedestä vuollen siihen kuparirahaa ja kiehauttaen sen pajanahjossa kuumennetulla paloaatran kärkiraudalla. Moniin muihin Hauta-Antti pystyi, ja sanotaan, että hän osasi lumota käärmeitäkin. Männynlatvasta tehdyllä parikorttelisella putkella hän puhalteli, pillitteli, ja käärmeet loikertelivat piiloistaan esiin ja rupesivat tanssimaan.

Möttösen Mylly-Matti ei kyllä ruvennut käärmeille pilliä soittelemaan. Nähdessään vanhan madon Matti manasi:

"Sinä synnin synnyttäjä, matele maan rakkoon!"

Mutta otti Matti taas käärmeen kiinnikin, vaikka se luokkaa heittäen mennä koukkasi, puristi niskasta, nylki ja pani talin talteensa. Käärmeentaliviinalla ukko voiteli ajettumia. Koinvoidetta Matti teki yhdeksästä aineesta, ja kohtaukseen hän valutti veden yhdeksän oven vetimen lävitse, eikä koko maailmassa osattu tehdä parempaa kohtausvettä. Veri seisahtui heti kuin seinä, kun äijä vain ärjäisi. Mutta sattui kerran tulemaan taloon, juuri kun ukko oli veren sulkenut, joku akka-paha alkaen siunailla: "Onko täällä Jumala käynyt? Onko täällä Jumala käynyt?" Sitä ei olisi saanut sanoa, sillä veri alkoi taas paikalla puhaltua. Äijä suuttui ja sulki haavan uudestaan. Mylly-Matti olikin oikea korpinoita jo ulkonäöltäänkin: suuri kumarahartiainen ukko, jolla oli mustat kulmapehkot ja nenä kuin oolannin pukinsarvi. Kädet haarallaan äijä aina seisoi, ja löylyä hän otti saunassa niin että kiuas paukkui, ja toiset kylpymiehet kopisten hyppivät lavalta lattialle.

Pohakkamiehiä olivat Lestin Karhunpiilon karhumiehet. Ruumiin pääkalloilla ja metsänvoimalla he ajoivat pois kipuja, särkytautejakin. Kova noita oli Lestin Tiais-kuohari, joka otti varkaan kiinni siten, että pani hevosen sääriluuhun kirkkomaan multaa ja heitti sen virtaan. Siitä kirkonpainainen ja veenpainainen nousivat vastakkain ja kävivät varkaan kimppuun, ottaen niin lujille, että varastettu tavara täytyi viedä pois. Kinnulan Isä-Pokko oli niin tyly noita, että saattoi ajaa pois ves'perkeleen. Kuumassa saunassa Pokko makautti sairasta kylän ruumislaudalla sekä kylvetti häntä taikavesillään, pyyhki siipioravan nahalla ja karhunhampaalla, joka oli ollut kolmen kuolleen suussa. Soinin noita, Höykkälän ukko, paranteli kaatuvatautisia sammakon jalasta ja kukon pääkammasta otetulla verellä käyttäen apuna vielä pajanahjosta ja metsästä otettuja aineita, aina yhdeksää lajia.

Noita oli Kalmo-Sakrikin, ruma mies, joka asusteli metsässä Karstulan ja Perhon rajamailla. Iso kontti selässä äijä usein kuljeskeli metsäperäläisiä parantelemassa, ja kaikki tiesivät, että "Kalmo-Sakrilla oli yheksän keinoa, kiepoo kymmenes". Kontissa oli kyllä keinoja enemmänkin, pulloja nelisenkymmentä ja niissä kaikenlaisia aineita vihteröljystä ja hokmannista alkaen. Koskenvesistä ja maanruohoista Sakri vielä valmisteli lisää, ja kun oikein kova paikka tuli, hän käytti välikappaleinaan ruumiinjäseniä ja kuolleenluita. Niistä noita sai kovat aineet, vaikka mihin asiaan. Möttösten lehmiä varten, jotka Säynälampea kiertäen aina saapuivat Sakrin mökin tauksille, ei toki näin väkeviä välikappaleita tarvittu. Äijä karkoitti lehmät siten, että heitti lakkinsa kentälle ylösalaisin, hyppi sen ylitse edestakaisin ja kiroili:

— Sinull' ei piä oleman karvan kantajaa!

Siitä Möttösen lehmät tulivat niin hulluiksi, että vielä navetassakin reuhasivat ja olivat hirttää itsensä. Täytyi etsiä apua Mikkeli-Antilta, joka asettikin elukat. Anttikaan ei ollut vain pelkkä jokapäiväisen leivän nakertaja. Hän oli Maakunnan karkeita äijiä, Kauhavan Lummukasta lähtenyt metsäkontio, joka Maijoineen ja kastamattomine kakaroineen eleli kuin pakana Säynälammen tauksilla Kontinlevon tervapirtissä ja taas toisin vuoroin kierteli maata kuin mustilainen kuohiten kaikenlaisia elukoita, jopa mennen lukittuun kirkkoonkin, niin että ovet räsähtivät.

Mutta Kivijärven vanha Murri oli niin väkevä noita, että ajoi Herran temppeliin hevosella. Äijä mennä köpötteli jalkaisin joulukirkkoon ja pääsi matkalla toisen ukon ajomieheksi, kun tämä valitteli, että käsiä paleltaa.

— Vaikka alasti istuisin, ei minua palella! Murri sanoi hypäten ohjaksiin. Ja ukko riisuutui ilkoisen alastomaksi, kääri vaatteensa myttyyn reensepiin, istui ja ajeli niin että kaikki kansa kauhistui.

— Kyllä vaatteet lämmittää, oli ne päällä tai reessä, Murri vain puheli ja kysyi sitten kirkkoa lähestyttäessä:

— Päästänkö mä vielä kirkon läpi?

— Päästä vaikka kirkon alate eli ylite, hevosen omistaja murahti.

Murri laski täyttä hyppyä kirkonovea kohden. Kun hevosen jalat sattuivat kirkonportaisiin, niin ovet remahtivat auki, ja koni laukkasi kirkkoon niin että kopina vain kuului ja lensi samaa kapsetta läpi temppelin toiselle ovelle. Ja ovet taas remahtivat auki, mutta heti kun reenjalasten kantapäät kapsahtivat kynnykseltä alas, ne pamahtivat paikoilleen.

Avojaloin saattoi vanha noita astella vasta hiottua viikatteen terää, eikä häntä tulikaan voinut vahingoittaa. Oravan talossa iltaa istuttaessa nuoret pilkkailivat Murria. Äijä suuttui, löi puuta ison takan täyteen, riisui sitten vaatteensa, työnsi lautapalasen tuleen ja kömpi sille istumaan huutaen palavasta pätsistä:

— Lisäkkää ja öysäkkää tulta!

Kauhistunut talonisäntä tempaisi Murrin tulesta ja poltti pahoin kätensä, mutta Murrilta ei kärventynyt karvaakaan.

Kykeni Kyyrän Jussikin, joka asui Saarijärven kulmilla, kulkemaan kirkon lukituista ovista, ja uskalsi ukko mustana yönä mennä kirkonmaalle kuolleita puhuttelemaan. Pimeässä kähmien Kyyrä kaivoi arkun esiin, väänsi kannen auki ja kahmaisi homeisen vainajan syliinsä pannen sen kalloon leppäisen vitsapannan, jota oli ensin sovitellut omaan päähänsä. Sitten noita kolmella leppäisellä vaajalla alkoi kiilata leppäistä vitsapantaa tiukemmalle ja tiukemmalle, niin että irvistelevän, tyhjillä silmäkuopillaan tollottavan vainajan viimein täytyi ruveta haastelemaan niitä asioita, joita Kyyrä tahtoi häneltä kysellä. Kaamealla äänellä kuollut puhua honotti, ja home vain pölähteli leuoilta, mutta se ei noitaa peloittanut.

Vanha Kukko-Jussi, Kukkopuron metsätalon äijä oli niin äkäinen, että kun hän äyskäisi käärmeelle, joka onnettomuudekseen sattui matelemaan tervahaudalle, niin matopahasen piti suoraa päätä vönkiä haudan tuliseen kitaan. Nostetun kirkonväen ukko pani takaisin niin kovalla voimalla, että sen lähettäjä joutui menoteilleen, ja painaisen täytyi mustana kissana laukata pakoon, kun äijä ahdisteli sitä kolmen tervakannon lastulla ja kolmen kaivon vedellä. Koihin Kukko-tura tarvitsi yhdeksät aineet: sipulia, ruisjauhoja, raudanruostetta, hopeaa ja kuparirahaa, lukinverkkoa, piipunihveä, kermaa ja tervaa. Väkiaineistaan tura keitti mustan mämmin ja tehosti sen vielä kovalla luvulla:

"Kustas tulet, kuisman koisma? Tuolta tulen toisesta talosta pellon takaa, luun syön, lihan märätän, veren matoina tiputan. Yheksän yötä unetonta, kannu märkää välissä".

Veren ukko sulki sanoillaan, tulenvihoja paranteli lampaan mahapaidalla ja lampaan luiden ytimellä ynnä siankärsällä, ja yhdeksänlaisia kohtauksia hän korjaili yhdeksillä eri keinoilla.

Mutta Pöyry-Jussi, mainittava Kuohari-Pöyry Halsualta, oli suuri ja salaperäinen noita, joka ei taitojaan ilmoittanut ainoallekaan kuolevaiselle, kehahteli vain:

— Pöyry ei ole mikään noita eikä näkijä, mutta kun Pöyry pesee, niin aina paranee.

Pieni mies Pöyry oli, mutta paksu ja pahankurinen, silmäpuolella hän vain katsoa tiiroitti, mutta näki silläkin tarpeekseen, ja nenäpielestä oli tappelussa puukolla silpaistu kappale pois. Suuri säkki selässä paksu kuohari kulkea rähjäsi seitsemät seurakunnat, Vimpelit, Perhot ja Vetelit, Halsuat, Lestit, Kivijärvet ja Karstulat, ja kaikkialla koirat koko joukoin kiukkuisina ärhentelivät hänen kintereillään. Mutta terävin veitsin Pöyry piti kaikki koirat ja koiraat kurissa ja kulki pitkää virkatietään. Ukon säkki oli täynnä välikappaleita, yökönverta, käärmeennahkoja ynnä käärmeenrasvaa, kähisipä vielä elävä käärmekin tuohirasiassa. Käärmeellä Pöyry nokitti madonsuoloja, joilla paranteli tuuleista, ja kun hän yökönverellä pyyhki silmät, rupesi näkemään näkymättömiä. Äijän säkkiä ei ollut hyvä kosketella, eikä hän sitä koskaan, ei yöksikään heittänyt luotaan. Pelkäsivät monet äkäistä ukkoa, ja syytä oli pelätäkin. Suuttui Pöyry sisareensakin, kun tämä ei antanut hänelle yösijaa, niin että äyskähti: "Härkä pönttöön!" Eikä ennättänyt kulua kuin kolme päivää, kun härkä nyrjähdytti lapansa niin pahasti, että täytyi tappaa. Metsänväkikin pelkäsi rumaa kuoharia. Kun Laajasten hevonen oli joutunut hukkaan, ei Pöyryn tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä kolme kertaa vanhan tervahaudan ympäritse, niin jo tuli vaimoinen henki vastaan, että vaatteet kahisivat.

— Onko näkynyt Laajasten hevosta? Pöyry heti ärjäisi, ja vaimoisen hengen täytyi sanoa, että se on ollut heidän hallussaan metsässä, mutta tuolla se jo on kotiin menossa.

Kuohari-Pöyryn päävirka oli kumminkin eläinten salvaminen, ja sitä varten hän aina oli maata kiertämässä. Ja niin kova mahti äijässä oli, että hän villit oriitkin sekä suuret sonnit leikkasi suorastaan vain ilman köyttämättä puhumattakaan vähäisistä pässeistä. Vapisten elukat kyllä seisoivat ja väri niiden tuli, mutta eivät ne ääntäkään päästäneet. Oriille äijä sanoi:

"Oma kirppus puri, saraheinä vihlaisi!"

Ja tulisella rautakangella Pöyry korventeli suonia, sylkäisi vain, vetäisi tulipunaisen raudan kouransa lävitse, niin että valkea suihki, ja sitten äyskähti sivullisille:

— Pois nurkan takaa! Ei tässä nurkkapilkkisillä olla!

Kollikissan Pöyry puristi vain polviensa väliin ja lumosi sen, niin ettei se edes sähissyt. Mutta koiran äijä pani säkkiin ja piti vielä olla sillä pitäjäkin. Sillä koiraa Pöyry pelkäsi, niin että hän asiantoimitettuaan kiireesti laukkasi pakoon huutaen apumiehelleen:

— Älä pirkuletta päästä irti, ennenkuin olen päässyt tupaan!