KAUPUNKIMATKAT

"Pitkä matka kuin perhosilla kaupunkiin", veteliläinen tiesi Perhon perukasta. Ankara taival täältä harvaan asutulta metsäperältä oli merenrannan suurkylään, Jängänharjun kirkkomäeltäkin kokonaista kymmenen penikulmaa. Ja yhtä kaukana kaupunkirannasta olivat muutkin yliperät.

Niihin aikoihin, kun metsäperäläiset tänne saapuivat ja saivat näillä sydänmaan navoilla parhaan kotisijansa, ei täältä ollut ihmisten ilmoille vielä oikeata ihmisen tietä, vaan erämaan eläjät saivat muiden metsäneläjäin kanssa astella samoja polkuja sekä toisin vuoroin soudella mutkaisia vesitaipaleita. Joki oli parhaana tienviittana ja keinona, jota myöten kuljettiin alas merenrantaan. Niinkuin muinaisen metsäpirttiläisen lastu jokea pitkin etsi tiensä alamaihin, niin lastun veistäjäkin seurasi virran juoksua. Entisinä aikoina erämaalainen vyörytteli vain tervatynnyrissäkin veteen, kuljettaen ne uittamalla määräpaikkaansa, ja kevätvesillä hän lasketteli suuria mastopuita rannan porvareille. Kirkkomatkatkin alamaiden temppeliin yliperän kansa teki veneellä ujutellen pitkin pientä, mutkaista ja koskista väyläänsä, saaden kokea, kuinka

"Tie vyöryy, reki narisee, Ohjat seisoo ja orit juoksee".

Lestijokea pitkin kulkea kahnasi kansa Lestiä myöten, Ähtävän jokilatvoilta souti Soinin ja Alajärven metsäperä ja Perhonjokea Perhon vähäväkinen perukka. Samaa Perhonjokea myöten aikoinaan muinaiset Karjalan miehet olivat kerran monin venein lasketelleet rantamaita kohden, ja Vetelin Karjalankoskessa kaikki ajaneet ylösalaisin, ottaen merkkiä etumiehensä melan heilauksesta ja huutaen:

"Hyvin kävi, kun mela vilahti!"

Kuljettiin myös polkuja myöten pitkin jokivarsia. Niinpä muuan polku veti Perhonjoen rantoja, läpi metsien ja korpien ja halki nevojen aina Veteliin asti. Nevat oli oikein porrastettu, niin että portaat ovat paikoin vielä näkyvissä. Kulkivat polkua muinaiset kirkkomiehet, kulkivat muutkin asioillaan, ja juoksi sitä kerran Möttösen Keijo-niminen piikatyttö. Emäntä kun suutuksissaan yritti lyödä piikaansa leipälapiolla, tyttö lähti laukkomaan pakoon, juosta haapsottaen huivi kourassa edellä, ja emäntä leipälapioineen hönttyytti perässä. Mennä touhotettiin perävilkkaa Vetelin polkua pari penikulmaa aina Kellokoskelle asti. Siellä kiukkuinen Möttösen muori viimeinkin tavoitti piikansa ja köpyytti häntä leipälapiolla, ja sitä maanpaikkaa sanotaan vieläkin Keijonkankaaksi.

Vuosikymmenet toisensa jälkeen erämaalaisten täytyi taivaltaa polkujaan taikka soutaa pitkää väyläänsä. Mutta saatiin tänne viimein oikeita ihmisenteitä, vedettiin tie Vetelin kautta Perhon perillekin. Kokkolan vankka mies, iso ja kuulu rovasti Antti Chydenius, kiipesi hevosen selkään ja lähti tekemään tienlinjaa Kokkolasta Lintulahteen. Kullakin paikkakunnalla kylänmiehet olivat apuna ja opastamassa, ja näin mentiin Perhon jokivartta ylöspäin tunnustellen paikkoja, veistellen pilkkoja puihin ja sanoen, että näitä maita tie on rakennettava. Kun paha neva tuli eteen, jätettiin hevonen rannalle, satula vain kannettiin ylitse, ja paksu rovasti koetti muuten keinotella toiselle puolelle, ja siellä oli toinen ratsashevonen odottamassa. Näin Anterus ajoi aisoitta läpi erämaat Perhon perille, jopa ohi Möttösen ja Nopolan aina Lintulahteen, missä tavattiin Vaasan ja Kuopion tie. Sitten tienkatsoja rovasti kääntyi takaisin ja asteli oikopäätä maaherran eteen sanoen, että hän on käynyt katsomassa, maat ovat hyvät, ja kylänmiehet halukkaita tekemään tietä, kun vain saadaan lupa ja johtomiehiä. Maaherra sattuikin olemaan sillä tuulella, ettei pannut vastaan, ja niin tehdä rymähdytettiin, siinä 1700-luvun lopulla, tie muutamassa kesässä. Mutta mutkitellen oli rovastin hevonen pilkkoja veisteltäessä astellut, ja mutkainen sekä kapea tuli metsäperän tiestäkin. Mutta pituutta siinä oli kyllä. Sen metsäperäläinen varsin tunsi ja sanoi:

"Pitempi metsän puita, Matalampi maan ruohoa".

Kokkolan rovastin pilkoittama tie veti kohta erämaalaiset kuin lähemmäksi rantakaupunkia. He saattoivat täst'edes yhtähyvin kesällä kuin talvellakin ajaa meren äärelle leivän ja suolan etsintään. Sillä näistä erämaassa oli aina suurin puute. Mutta tervasta täällä ei ollut puutetta. Sitä metsäläisellä oli kyllä vedättää Kokkolaan sekä kesät että talvet.

Silloin kun kesä parhaimmillaan paistoi ja kypsytteli ylämaan pieniä viljapeltoja, ja aitanlaarit jo kolisivat tyhjinä, metsäperän tura lähti vasta korventamiaan tervoja vedättämään Kokkolan porvarille. Sillä nälkä kohta rupesi kaivelemaan sisustaa, ja suurilla nevoilla vihvilä alkoi odotella viikatemiestä.

Mutta metsän asukkaan kesäleipä oli lujassa.

Tien vierestä sai kyllä helposti tynnyrit matkaansa, mutta jos tervahauta oli tiettömällä salolla, erämaalaisella oli täysi työ, ennenkuin tervat olivat kärryillä. Saatiin monesti virstamäärin kieritellä raskaita terva-astioita pitkin kankaita, jopa useasti vetelä neva tuli eteen. Silloin täytyi seipäistä ja riuvuista rakentaa nevan ylitse kaksittaiset pitkospuut. Tällaista sydänmaan tervarataa pitkin kymmenet tynnyrit perä-perää vaelsivat vyöryttelijöinä milloin mies, milloin nainen. Haarajoelta pyrittäessä kulkuteille täytyi tervamiesten tynnyreineen kyökytellä sekä maata että vettä kaksin, kolmin virstoin, rähjätä yli Haaranevan ja uittamalla keinotella joen poikki. Möttösen vanha Markku, luiseva ukko, ei ruvennut pieniä puolitynnyreitä kierittelemään, heitti vain astian hartioilleen ja asteli tielle. Eivätkä Rotmon tyttäret, isot ja kuulut väkinäiset, kieritelleet koko tynnyreitäkään. Ainakin väkevimmät, Saara ja Maija, sonnustivat tervatörilään lapinviilekkeillä selkäänsä ja siinä kanniskelivat.

Kolme terva-astiaa oli tavallinen hevosenkuorma, ja siinä oli kylliksi kiskomista: hevonen oli vähäväkinen, tie huono, matka pitkä ja eväät heikonlaiset. Mutta perillä käytiin, tervat myötiin ja jumalanviljat tuotiin, niin että uutiseen asti pysyttiin hengissä ja jaksettiin kalvaa ja karhota heinää laajoilta nevoilta. Rotmon Saara toi kaksi jauhomattoa ja lähti niitä metsäpolkua myöten kuljettamaan kotimäelleen. Toisen maton Saara sonnusti varsahevosen selkään ja toisen omaansa, läpsähdytti sitten varsaa ja sanoi:

— Nyt koetetaan, kummalla ennen lavat vaahteaa!

Mutta vasta talven tultua yliperä teki varsinaiset kaupunkimatkansa ja tervakauppansa. Talvella oli aikaa enemmän, ja silloin päästiin kyllä pahimmillekin sydänmaille. Tynnyrit saatiin vain väännellä hevosen rekeen ja

"Teppu juoksi tietä pitkin, tepull' oli tervatut jalat, teppu itse tervaisempi".

Nyt voitiin oiustella suoraan yli nevojen, eivätkä joetkaan tehneet haittaa. Tervat saatiin helposti kotiin, ja sitten ruvettiin ajamaan kohti Kokkolaa.

Monin miehin kaupunkiretket tavallisesti tehtiin. Muuan talo kun lähti taipaleelle, niin jo toinen, kolmas ja neljäskin kyläläinen sonnustautui samaan matkaan, ja vielä aina sieltä täältä tiepuolesta tulla ratusteli yksinäinen tervakuorma, kääntyen joukon jatkoksi. Samanlaiset olivat kaikkien kuormat ja asiat: kolme tervatynnyriä poikittain reessä, ynnä pyöreäkantinen eväsarkku ja hevosen heinäsäkki. Hiljalleen mennä junnattiin. Tervakuormien jalaksissa kitisivät vitsaiset savirikot reenkaplaaseen ja aisanlumppiin kahdeksanmerkille kierrettyinä, taikka natisi jonkun turan vetoneuvoina vihtakytkyt, joka oli pujotettu aisanpään reikään sekä sonnustettu poran avulla reenkaplaaseen. Pakkasilmalla vitsaiset vetimet valittivat kipeästi ja monesti naksahtivat poikki. Mutta reen nokkapaju oli varalta täynnä terveitä metsänvaruksia, ja uusi valmis vitsarengas joutui vuorostaan kaplaassa kitisemään. Kuului joukosta helinä ja kilinäkin. Ainakin varakkaat isännät olivat saaneet hevosensa kaulaan kulkusvyön taikka länkienharjaan iloisen umpikulkusen. Vanhat tutut talot, satakertaan käydyt, olivat syöttö- ja levähdyspaikkoina: Haapataipale, Torppa ja Tunkkari, Puumala ja Viipäri. Tuttu paikka oli Kainuukin sekä Pietarsaaren tiellä Köystäjä.

Mutta kun lähestyttiin Kokkolan kaupunkia, niin jo elämä nousi, kun porvarien tervapojat ennättivät vastaan. Torkinmäellä ja Viineesin sillalla, jopa Linnusperälläkin, ne jo törmäsivät kimppuun, kuusi, seitsemän hyväsuista epeliä, huutaen ja tapellen kukin isäntänsä puolesta. Sikaaria ja lakeria pojat tarjosivat kehoittaen tulemaan omaan taloonsa. "Tule meille… tule Vanhalle Vorsseenille!" muuan hoilotti, toisen kiljuessa: "Tule Kusto Vorsseenille!" Kolmas karjui Kyntsiiniä, neljäs elämöi Ensti Vorsseenin nimissä, viides huusi Vinnilää, kuudes Vallinia, mutta muuan jo hypätä poukahdutti jonkun ukon kuormalle, huutaen: "Täs on se mies, joka ajaa Liteinille!" Ennätti siihen heti toinen tervajulli, lennätti kuormalle istujan tiepuoleen, päkittäen: "Hermanssonnille… Hermanssonnille! Se on paras… siellä saa paljo antimiakin!" Tuli tervapojille jo miltei täysi tappelu. He haukkuivat toisiaan ja toistensa isäntiä, hyppivät miesten kuormille ja paiskivat toisiaan lumikinokseen.

Muutamat tervamiehet seurasivat huutavia poikia porvarien kartanoon, mutta usealla oli jo ilmankin tiedossa oma kauppasaksansa, johon he oppaittakin osasivat. Hyvin kaupunginporvari otti metsäperän tervamiehet ja heidän kuormansa vastaan. Hevoset juotettiin ja heinitettiin, ja miehet vietiin sisään saamaan tupakat jopa ryypytkin, joskus oikein häränsarvesta tarjotut. Mutta saattoi porvari olla äkäinenkin, ainakin, jos tuttu tervantuoja yritti ajaa ohitse toisen ostajan luokse. Vanha Forsen, visu äijä, tuli vihaisena Koivukosken ukon kintereillä Finnilään pauhaamaan, kun Koivu-tuhva oli sinne vienyt tervansa. Ja niin itsepäinen vanha tervaporvari oli, että rengeillään vyörytteli Koivukosken tynnyrit omaan kasaansa. Eikä Finniläkään uskaltanut puhua mitään.

Suurilla tervanpolttajilla riitti tynnyrien vedättämistä melkein koko talveksi. Omat hevoset ja miehet niitä ajoivat, minkä ennättivät, ja monet ajattivat paljon vieraillakin. Vetomiehiä oli kyllä. Tuli köyhiä hevoskaakin omistajia aina ruotsalaisista rantapitäjistä asti kyselemään palkkatervoja ajettavakseen. Puolitoista, pari markkaa piti maksaa tynnyriltä, että se lähti liikkeelle ja teki kymmenpenikulmaisen matkan joutuakseen kaupungin porvarin kasaan, isännän hyväksi. Mutta vasta kevättalvella, kun kaikki tervat oli ajettu, isäntä itse lähti luvuntekoon, ja hän olikin silloin iso mies, melkein kuin herra. Isoissa, vyötetyissä turkeissa hän ajoi, ja monet kulkuset ja umpikellot helisivät hänen matkassaan. Mutta kaupungin porvari oli kyllä vielä suurempi herra. Roomanniksi piti isoimmankin tervaisännän häntä puhutella, eikä uskaltanut ukko edes sanoa, mitä hän tavarastaan tahtoisi peläten, että siitä tulisi pilat. Tervaukon piti vain nöyränä tunnustaa:

— Minä tiijän, että roomanni antaa kyllä oikian hinnan.

Oikean hinnan roomanni antoi. Parhaansa kun tervanpolttaja sai, niin sai parikymmentä markkaa tynnyristä, mutta painoi roomanni hänen tavaransa joskus niinkin alas, että työnsi tynnyristä vain seitsemän markkaa. Ei siis kovin tavattomia rahatukkoja siirtynyt kauppiaan kaapista isonkaan tervamiehen kukkaroon, sitä vähemmän, kun isäntä oli jo pitkin talvea ottanut tavaraa räkningin päälle, muutamat alkaen velaksi ottamisen jo heti, kun hauta oli poltettu. Hyvä kyllä, että oli saatu etukäteen, vaikka lopputilissä täytyi jäädä vähemmälle. Olihan näin päästy rennosti yli talven. Ei joka tervakouralla eikä jokaiselle haudankorventajalle uskottu porvarinvelkaa. Piti olla jo isorikas ja suuri tervantekijä, joka voi kysyä ja saada kaupungista tavaraa, "räkningin päälle", niin että sitten saattoi ajaa komeasti luvuntekoon ja astua itse roomannia puhuttelemaan. Sekin jo oli jotakin. Ja isoista oli myöskin, kun sai silloin porvarilta hyvät rommiryypyt sekä hyvät tupakat. Annatti roomanni luvun lopuksi komeat antimet matkaeväiksi ja kotiintuliaisiksi. Parhaat porvarit työnsivät pari säntiä, pari syltä Kokkolan pötkyä, valkoisen savipiipun sekä tupakkaa, jopa suolaisen sillin joka tervatynnyriltä, vieläpä korean pikkulippuisen nöörlakin. Emännälle porvari lähetti huivin, joskus vaatevärkin sekä lapsille makiaisiksi tuutin rusinoita, toisen viikunoita ynnä muutamia lakriskankia. Mutta kaikkein parasta oli, kun roomanni pisti poveen pitkän kylmän taipaleen varoiksi kokonaisen rommipotun. Osasi kaupunginkävijä kyllä omillakin varoillaan pistäytyä ryypyn otossa sekä hankkia lämmittävää matkaevästä. Jos sattui joukossa olemaan jokin härkämies, joka ensi kertaansa oli matkan teossa, sai ryypyt ilmaiseksi. Sillä kaupunkiin päästyä härkämiehen piti ostaa ja juottaa matkatovereilleen kannu viinaa, härkäkannu, ellei tahtonut kiivetä jalat edellä puuhun. Jo tulomatkalla, kaupunkia lähestyttäessä, oli härkämies narrattu tai väkisin raahattu isolle Härkäkivelle katsomaan kaupunkia ja antamaan lupauksen viinoista.

Kova oli Kokkolan matka, monta vuorokautta sai rähjätä talvisella tiellä. Pakkasessa kävi kulku paremmin, mutta lumipyryssä oli surkea liikkua. Penikulmaiset metsätaipaleet olivat silloin entistään kolkommat, ja asutuilla mailla jumalanilma oli pannut tanhuat tukkoon, niin ettei huonolla hevosella tahtonut läpi päästä. Monta kertaa tervakuorma keikahti nurin, ja ajomies sai purkaa vitsoilla köytetyn panoksensa ja taas yksin tynnyrein väännellä kokoon. Rotmon Saara ei kyllä koskaan purkanut köysitystään, kierähti reki kuinka pahoin tahansa. Saara tohmersi vain viereen, tarttui kaksin kourin kiinni kuin mies, hoputti hevosta vetämään ja samassa pungersi kolmitynnyrisen kuorman kohdalleen.

Monet muutkin naiset kuin Rotmon isot tyttäret saivat jo pienestä pitäen tottua tervakuormaan ja kaupunkimatkaan. Jo toisellekymmenelle ennätettyään tyttö saattoi joutua tervatynnyreille istumaan sekä pyryssä ja pakkasessa palelemaan. Säynälammen Maija-Liisa pantiin 11-vuotiaana kolmitynnyrisen kuorman emäntänä samaan matkaan muiden tervamiesten kanssa. Eivätkä toisetkaan olleet paljon kummempia: Vanhantuvan 13-vuotias Heikki, piikatyttö ja renkipoika. Mutta tervat vietiin perille, rahat saatiin ja kotiin tultiin. Kävi kyllä joskus niin onnettomasti, että taitamattoman tyttären rahat matkalla hävisivät, vaikka tyttö oli aarteensa pistänyt vanttuuseen ja vielä villahuivin kiertänyt ympärille. Voi sattua niinkin kurjasti, että väsynyt pikku tyttönen pyörähti tukalalta istuinsijaltaan tiepuoleen, ja kuorma kärräsi ylitse, rutistaen jalan. Mutta vuosi vuodelta piiat ja tyttäret saivat olla miesten matkassa tervakuormien ajajina. Samoin myös vähäväkiset emännät monesti joutuivat tervoineen tekemään kaupunkimatkoja. Ruis-Antin Maija Möttöskylästä lähti miesten kanssa syksymyöhällä, kolealla kärrykelillä, viemään kolmitynnyristä kuormaa Pietarsaareen. Kun päästiin Merijärven kylään, ajettiin taas syöttötaloon, ja miehet rupesivat riisumaan hevosiaan valjaista. Mutta Ruis-Antin Maija vain kyhni kuormallaan, vaikka yö oli. Riihi-ukon piti jo huomauttaa:

— Mikset sinä riisu hevostas?

— Minull' on täällä kaksi kurjenmarjaa, akka sanoi.

Ja totisesti Herra oli tehnyt ihmetöitä. Ruis-Antin Maijan helmassa vikisi kaksi pientä ihmisenalkua niinkuin kissanpoikaa. Lapsivaimo saateltiin huoneeseen ja jätettiin talon hoitoihin. Miehet veivät hänenkin tervansa kaupunkiin, ja kun he toisena päivänä palasivat takaisin, Ruis-ukon emäntä lähti kaksoisineen samaan matkaan viemään Antilleen erinomaisia kaupungintuliaisia.

Vaivansa oli pitkällä matkalla, vaivaasa varsinkin vaimoisilla ihmisillä. Mutta miehiset miehet ja Rotmon tyttäret kyllä rähjäsivät vaikka minkälaisessa ilmassa. Miehillä oli useinkin povessa lämmittävä eväspullo, ja sen turvin kotimatka meni varsin hupaisesti ja huomaamatta, kirkolta kirkolle, kunnes oltiin kotipitäjän pikku temppelin laitamilla.

Monen kirkon ja hautausmaan ohitse Kokkolan tie kuljetti. Pimeänä pakkasyönä kun jouduttiin niiden vieritse ajaa ratistamaan, niin vaeltajaa melkein kammotti. Valjussa kuutamossa vainajien haamut näkyivät häilähtelevän hautausmaalla patsaiden ja puiden vaiheilla, kirkon jäisistä ikkunoista tuikahteli kaamea tulenvälke, lumilakkinen vaivaisukko tapulinseinällä irvisteli tylsästi, ja koko kirkkomäki vastasi kovin oudosti matkamiesten vaellukseen. Edesmenneet vainajaraukat siellä valittelivat raskasta oloansa ja huutaa kähisivät maailman raskasta tietä vaeltaville veljilleen.

"Pyhä, pyhä Herran temppeli!" matkamies tervehti kirkkomäkeä ja vainajien lepokammioita ja ajeli hiljalleen ohitse.

Mutta kun tervamiehet ottivat pullostaan liikoja ryyppyjä, tulivat he niin ylpeiksi, etteivät enää muistaneetkaan toivottaa rauhaa Herran temppelille ja vainajien leposijoille, vaan laskettelivat vain välinpitämättöminä ohitse. Saattoivat joskus olla vielä hullumpiakin. Karstulan mies viskeli Vetelin kirkon vierillä Kokkolan pötkyä tielle huudellen:

"Te Vetelin vellimahat ja Kainuun kalipäät, tulkaa kaupungintupakille, ettei tartte kuormaa piättää!"

Rajalan Kalle oli niin pöllönylpeä, että astella pökkelehti Alavetelin kirkkomaalle hyppimään ja huutelemaan:

"Kaikki hengettömät kuolleet ja te härviilarit, nouskaa paikalla ylös! Viilareita te kumminkin kaikki ootte!"

Ihkoviisas oli Halsuan ukkokin olevinaan, kun Kokkolan kalmiston kohdalla huikkaili:

"Honkeli, homenoukka, Nouse kelloja vaihettamaan!"

Mutta kiire tuli halsuaiselle ja niin kova hoppu ajaa pakoon, että silatkin yrittivät sotkeentua, kun kirkkomaalta nousi miestä monennäköistä ja rupesi tulemaan kohti paneskellen: "Hm… hm… hm… hm!"

Toisin vuoroin yliperäläiset taas hakkasivat suurmetsistään tukkeja sekä laivapuita ja vedättivät niitä rantakaupunkeihin, Kokkolaan, Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn. Silloin oli talvisin Suomenselän perämetsissä ääntä ja elämää. Muutamat korvensivat tervaa, muutamat polttivat potaskaa, toiset kaatoivat tukkeja, toiset rojahduttelivat maahan mahdottomia mastopuita, ja jotkut sahasivat lankkuja taikka veistelivät laivapelkkoja. Rantamaiden ruotsalaisiakin ajoi tänne hevoskuormittain laivapuiden tekoon. Mitat ja kaikenmalliset kaavat oli miesten matkassa, ja talvikauden he hakkasivat, sahasivat ja veistää kalkuttelivat metsissä ja porpottivat outoa kieltään. Heidän teoksiaan taas koko seutukunta merenrantoja myöten sai olla vedättämässä. Mutta osasivat perämetsien asukkaat itsekin puun kaataa ja laittaa matkaan. Kivijärviset useasti mennä rymistivät läpi Perhon vedättäen tavatonta mastopuuta, 14-15:kin syltä pitkää metsänjättiläistä, joka yksinään maata rojotti kolmen reen varassa. Kahdeksan, kymmenenkin hevosta, joskus koko tusina, oli kuormaa kiskomassa, ja höyry siinä nousi sekä miehistä että hevosista. Kitisivät vain kinnusten vitsat ja vitsaköydet sekä vitsoilla kokoon kiskotut reet, kun erämaiden pitkää turaa vietiin pois kotitanhuoiltaan. Monet perhosetkin kaatoivat tukkipuita ja sahasivat lankkuja vedättäen kaupunkiin. Rotmon tyttäret häärivät niinkuin miehetkin myötäänsä lumisissa metsissä. Paksut sarkahousut sekä lehmän takakoivista kuraistut karvakengät oli tyttärien jaloissa ja käsissä koirannahkaiset kintaat. Kivijärven rajamailta rotmolaiset tukkejaan hakkasivat, Saara ja Maija aina työskennellen yksissä. Heikki-veli ei tahtonut kelvata tyttärien työtoveriksi, koska hän ei jaksanut isoa tukkipuuta toisesta päästä koppinaan nostaa rekeen. Tyytymätönnä Saara motkotti:

— Pitää olla kanget ja sapilaat, kun Heikin kanssa tukkia pannaan rekeen. Mutta kun on Maija, niin ei kankia tarvita.

Parissa, kolmessa tukissa taikka lankkutusinassa oli kylliksi kiskomista senaikaisille hevosille huonoilla teillä, joita ei edes lumiauroilla ajettu auki. Mutta kymmenet penikulmat vain niitä piti hevoskaakeilla vedättää, ja kymmenet penikulmat köyhä metsäperäläinen sai huonoissa ketineissään kolmen tukkipahasen perässä tohmertaa, ennenkuin niistä hyötyi rahapennisen. Mutta rantakaupunkiin vain piti yritellä ja vaihtaa siellä kuorma rahaksi ja tavaraksi. Mastosta lähti kyllä paljon, mutta tukeista tuli vähän, samoin lankuista ja laivapuista. Mutta etureen kaustain ja kaplaiden varaan asetettu tukkien aluspuu, kahvipölkky, annettiin kaupungin akoille ja saatiin siitä hyvät kahvit.

Hyvä oli vanhaan aikaan, kun kankaat oli jakamatta, metsissä reuhata, polttaa tervaa ja potaskaa sekä kaataa tukkipuuta ja suurta mastopetäjää. Mutta kun metsät ositeltiin ja parhaat männiköt otettiin kruunun haltuun, kova aika nousi erämaihin. Terva ja metsänpuu olivat parhaiten pitäneet ihmistä hengissä, eikä nyt enää saanut yhtä tukkiakaan keikahduttaa. Ja omat metsät olivat pian lopussa. Mutta monet metsäperäläiset menivät omin lupinsa männistöön vain niinkuin ennenkin. Nälkäiset sydänmaan isännät ajelivat monta kertaa salaisin puolin pääisännän komealle petäjäkankaalle, kaatoivat sieltä parhaita ja lähtivät laskettelemaan rantamaita kohden. Asui kyllä siellä täällä suurissa erämaissa metsänvartijoita, mutta niitä oli helppo välttää ja narrata. Valvatin sydänmaita vartioiva Syyläpään ukko, tuvantäyteisen lapsikarjan isäntä, sai väliin aihetta valittaa toruvalle päämiehelleen:

— No, kun minä olin nuille merhiäisille kylästä ruokaa hakemassa, niin halsuaiset tuli ja hakkas koko kankaan.

Eivät nälkäiset halsuaiset kyllä aina jaksaneet vartoa, milloin Valvatin peikko poistuisi merhiäisilleen ruokaa etsimään. Ajoivat he joskus yöpimeissä samoille saloille, pönkäsivät Syyläpään koko joukkoineen pöksäänsä ja taas löivät kokonaisen kankaan paljaaksi.

Yhtähyvin muutkin yliperäläiset osasivat hankkia metsästä rahaa tuottavaa tukkipuuta milloin miltäkin kankaalta. Ja mikäpä otti selvän, kuka minkin puun oli kaatanut ja korjannut. Olihan sydänmailla mäntyä, oli männyn kaatajaakin, ja oli monenlaista suksenlatua, jalansijaa ja reenjälkeä. Mutta kun Haasiosalmen metsänvartijan mökin takana kasvoi petäjä, oikea metsien rymä, niin moni mies sitä katsoi himoiten. Haasiosalmen ukko oli kyllä varannut vihaisen koiran kumppanikseen ja väittänyt, ettei perhonen eikä halsuainenkaan petäjää pitele. Mutta sanoi kerran metsäperäläinen toiselle:

— Lähetään nyt ja kaaetaan se Haasiosalmen suuri puu!

Ja kohta koko miesjoukoin ajettiin pimeänä yönä Haasiosalmen metsäperää kohden, tuohisoihtu etumaisen hevosen tietä valaisemassa. Hiivittiin mökin tienoille, lumottiin koira haukkumattomaksi ja lyötiin suurpetäjä mäkeen.

Ja aamulla kun päivä valkeni, laskettiin Tunkkarin törmää alas suurta pelkkaa, joka oli neljältä sivulta veistetty.