MESTAREITA JA MUITA

Vuoden vieriessä tarvittiin talossa aina silloin tällöin mestarimiehiä sellaisiin töihin, joihin ei itse pystytty. Tällaisia taitajia oli metsäperä kasvattanut kyllä omiksi tarpeikseen. Isännät vain asian tullen kutsuivat taitomiehen taloonsa. Suurin mestareista oli seppä, raudan ja tulisen pajanahjon päämies. Jokaisessa hyvässä talossa oli paja ja palkeet sekä jonkinlaiset pajakalutkin, ja moni isäntä yritteli hoitaa pajatulta sekä vasaroida yhtä ja toista. Mutta oikeihin sepäntöihin tarvittiin oikea seppä, joka oli niin hyvä raudantuttu, että pystyi päästämään pihdeistään mitä tahansa talon kaipaamaa rautakalua. Ja tämä oli jo niin suuri mestari, että häntä piti ruokkia oikein kamarissa niinkuin muitakin virkamiehiä ja paremmilla eväillä kuin tavallista ihmistä, ryyppykin piti olla ruoalle ruvetessa.

Sellaisia mestariseppiä oli Haukilahen Antti Vetelistä, kuulu Hauki-seppä, seppä jo syntymästään saakka ja sepän poika, mainittavan Hauki-Erkin perillinen virassa ja sukupolvessa. Keväällä hän tavallisesti haettiin taloon, ja silloin alkoi pajanalasin helkkyä ja tuli ahjossa tohista. Joku talon miehistä oli apulaisena lietsomassa ja moukaria käyttämässä, ja kaikki talon rautakalut katsottiin. Vanhoja korjattiin ja uusia tehtiin, kirvestä, lapiota, tadikkoa, viikatetta, puukkoa, vielä kärrytkin lyötiin rautoihin.

Mutta ennenkuin Hauki-seppä saattoi ruveta tulisiin töihinsä, piti hänelle heti taloon tultua tarjota halstooppi viinaa. Seppä otti koko pullon hoitoonsa ja laski sen nahkoihinsa samalla istumalla. Korkin mestari putkautti kohta pois, eikä sitä enää kiinni pannut. Peukaloaan hän vain piti pullon suulla ja pulloa polvellaan, ottaen sitten ryypyn toisensa perästä ja sanoen vastapäätä istuvalle isännälle:

— Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika!

Ja vasta sitten, kun pullo oli tyhjä, seppämestari mennä keikutteli virkapaikkaansa ja alkoi laulattaa alasinta.

— Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika! seppä vain puhalteli ulos, kun palkeet alkoivat puhkua ja ahjo tulisena tohista. Haukilahen poika oli omassa luonnossaan ja omassa työssään.

Hyvä oli Halsuan Seppä-Heikkikin, Tofferin ukko. Parhaat kirveet ja viikatteet hän takeli, kun ohrankylvön aikana kalkutteli talon pajassa. Viinaa hänkin tarvitsi, eikä muuten saanutkaan syntymään hyvää terää aseisiin. Varsinkin viikatetta valmistaessa viina oli tarpeellista. Heikki heilahdutti ryypyn nokiseen naamaansa, tarttui työhön ja sanoi:

— No, se meni pitkin vikahteen terää, tuo ryyppy!

Hyvän ryypyn vaati myös Keisas-Retu, Soinin suur-seppä, viikatetta karaistessaan. Pullo piti olla silloin pajanlaudalla, kun Keisas-Retu rupesi tarkkaan työhön, puhellen:

—… jotta saa viinaan karaista, sekun piimään… tulee parempi terä.

Keisas-Retu olikin parhaita rautioita. Oli äijä takonut kotitaloonsa, Keisalaan, aivan erinomaiset ovenvetimet, ja saranat sellaiset, että ne olivat kiukeroita ja koukeroita vaikka minnekkä päin. Kontti selässä seppä kulki takomassa muuallakin, ja tunnettiin hänet kyllä kaikkialla. Tunsi hänet metsän lintukin, lorupekka. Ainakin se kerran, kun Retu kontteineen asteli Alajärveä kohden, huuteli kuusenlatvasta:

"Keisas-Retu, Keisas-Retu käyvä veksii, käyvä veksii, paikkatakki päällä ja paikkalakki päässä, kahet pihit kontissa, ja viila… ja viiiila!"

Mutta oikein seihtemän seurakunnan seppä asui Lestillä Kangasvieren mökissä, sukkelasuinen Seppä-Santeli, halliten seitsemää metsäpitäjää. Painava tuohikontti hartioillaan ukko kierteli Lestit, Lampit, Reisjärvet, Haapajärvet, Putaat, Viitasaaret ja Kivijärvet kinnusineen, tullen hakematta taloon, milloin vain tarvittiin. Ja kun rautio oikein äityi takomaan, niin hän viinakorttelin vedolla otti ja nakutteli samalla lämmittämällä puoli tusinaa kelvollisia hevosenkengän nauloja.

Hyvä oli suutarikin, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti käydä tietelemässä:

— Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit.

Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin neuvoin tulla kyökytti kantaen polvihihnassa arkkua ja lestanippua olallaan kuin haarakasta teininpussia. Ja kun suutari kalahdutti kymmenisen lestinippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin, harjaksia, ruusupuita-, vanhoja kellonrattaita ja luupuikkoja. Näki kyllä, että mestari oli tullut taloon.

Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä puristeltu nahkamyllyssä. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin, suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, pihtisuun käyttö. Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talonmiehet kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, nahkakurikoin, sitä vuoro-vuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin ovesta lava, ja siinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia kengäntarpeita. Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin. "Syli suutarille sijaa", oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä väliin seisoi konkkajalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen asti. Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa kenkäseppä kyökytti, niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.

Puusepän töihin moni pystyi itse, mutta kaapit ja muut komeat huonekalut teetettiin nikkareilla, joita oli siellä täällä. Entisaikaisia mestarimaalareita oli harvassa, mutta aina joku joka kulmalla, sellaisia kuin Lestillä Laitalan ukko, joka oli niin taitava, että teki kuvia ja ränttäsi, ja maalasi Syrissä porraskatoksen oven kamanan yläpuolelle karhun ja pyssymiehen. Soinin Mesiäislehtoon tuotiin mestari Töysästä maalaamaan kaappia ja sänkyä. Kauniiksi hän ne kirjavoi ja vielä ränttäsi sängyn päähän: "Eriki Erikin Poika Mesijä Lehto 1866" sekä porraskatoksen otsikkoon: "Eriki Matin poika 29/4 1829". Tällainen mestari oli jo isotaitoinen mies.

Samanarvoinen kuin suutari oli raatarikin, hyvillä eväillä kamarissa ruokittava niinkuin muutkin hyvät. Syksyllä, kun sarat oli saatu tampista, raatari kävi varustamassa talon talvivaatteilla ja keväällä taas panemassa kansan kesätamineisiin. Entisten ukkojen pukumestari käytti aseinaan vain saksia, neulaa ja rässirautaa. Pari viikkoa neulamies saattoi talossa istua, ja kirposi hänen käsistään sellaisia vanhojen ukkojen vaatteita, joita viimeiseksi nähtiin pikkuisen Koivu-tuhvan yllä sekä isolla Mehtä-Porasen äijällä ynnä joillakuilla muilla ikäturilla. Mustanharmaasta paksusta sarasta raatari pani kokoon tukevat lahvihousut kaksine etunappeineen, ja lahkeiden ulkosivuun hän ompeli isoja messinkinappeja vieri viereen koko säären mitalta. Kuroi ukko sarasta kiinteän västin, jonka leveähkö helma ulottui vain vyötäröön, ja istutti sen rintaan messinkinappeja kaksi komeaa riviä. Kaulaan asti västi oli napitettu kiinni, niin että alta ainoastaan vähäisen näkyi hurstipaidan kaulus sekä sen hopeainen solki, riiski. Mutta jos västi oli avoinna ja paidan sepalus rempallaan, paistoi turan povi punaisena kuin ryövärin rinta. Samasta sarasta raatari sai ommella päällyskauhtanan, polosen, joka ulottui polven alle ja kiinnitettiin messinkisillä pullonapeilla sekä leuan alta hakasilla. Sen leveä kaulus painui aina puolihartioihin. Talvella oli polonen äijien päällä kirkossa ja matkoilla. Mutta kylmillä ilmoilla ja pitkillä matkoilla oli yllä sarkapäällyksinen lammasnahkainen isoturkki, joka pitkällä lankavyöllä sonnustettiin kiinni. Sai raatari kursia lyhyen päällyksettömän ja hihattoman kelsiturkin, jonka entisukot vetivät ylleen mennessään tervahaudalle ja talviajoihin. Lammasnahkainen karvalakki oli ukkojen talvipäähine, mutta kesällä heidän päässään piipotti tupsupäinen punainen tikattu lakki tai pikkulippuinen nyörikäs kairalakki.

Turkkeihin tarvittavat lampaannahat paitottiin ja muokattiin talossa itse. Toisinaan, kun nahat oli käytetty paitossa, kutsuttiin joku vanha vaari niitä muokkaamaan. Kukko-Jussi oli perholaisten paittomestari. Pieni tuhva tulla nilkutteli ja hääri nahkojen kimpussa aamusta iltaan, nousten niin varhain, että ennätti jo talonväkeä herätellä. Laulellen pikku vaari kihnutteli muikeita turkiksia vinnarilla ja hankaraudalla, laski leikkiä ympärillä häärivien lasten kanssa ja taas loilotteli:

"Olipahan ennen Suomessa, kylmässä Pohjan puolessa leipä vahva puuttumatt', työtä tehtiin suuttumatt'".

Paittonahkojen kihnuttaja vaari ei ollut toki raatarin eikä suutarinkaan arvoinen virkamies, tavallinen työvaari vain, joka pisteli ruokaveronsa talonväen kanssa samasta kupista. Samanlainen pieni virkamies oli Viriä-Matti, Kaustisen ukko, joka talvisin kulki taloja myöten kelaten jouhiköyttä. Hevosten ja lehmien häntäjouhet kerättiin tarkoin talteen. Pari kertaa vuodessa ne leikattiin lyhyemmiksi, ja kun eläin lopetettiin, nykittiin jouhet pois. Oli talossa koko kasa häntäkarvoja, kun kirkkokuntia kiertelevä Viriä-Matti monine värttänöineen tulla kepsutteli tanhuaa pitkin taloon työtä kysymään. Hienoa suihtiohjasta sekä tavallista rekiköyttä Matti niistä värttänöi, ja jauhomattojen niinistä ukko kelasi niiniköyttä. Pojankeltereille siinä pahin työ alkoi, sillä heidän piti olla apulaisina pitämässä narua, kun äijä värttänöillään kehräsi. Köydäntekoon tottumattomat kersat eivät aina osanneet hoitaa virkaansa mestarin mielen mukaan, ja silloin Viriä-Matti pyörähteli, niin että nahkainen housujen takapaikka läikkyi. Monesti ukko karjaisi apulaiselleen:

— Piä kiinteämmällä!

Mutta vihtaköyven mestareita oli melkein joka talossa, ja joka talo entisaikaan ajeli vitsaköysissä. Kello-Kalle oli niin ankara vitsaköyden mies, että vielä vedättäessään Perhon uuden kirkon hirsiä käytti vain vitsaköysiä vakuutellen, ettei hän niin kauan elä, että rupeaisi köyttä ostamaan, kun sitä kerran saa metsästä ilmaiseksi.[13] Halsuan ukko teki metsällistä köyttä vielä paljoa myöhemminkin. Pienistä sievistä koivuvitsoista ukot väänsivät ja kiersivät kolmisäistä köyttä neljin, viisin sylin. Vahvaa se oli ja notkeaakin, jos sen ensin kuivasi ja sitten liotti suolavedessä. Eikä se pakkasella jäätynyt niinkuin hamppuköysi.

Talven kuluessa saapui sydänmaan taloon silloin tällöin kaupanmiehiä, jotka kiertelivät ympäri maata myyskennellen minkä mitäkin. Oli hyvä, että yhtä ja toista tarpeellista tavaraa tuli aivan kotipihalle ja kotipirttiin, sillä kaupunki oli kaukana, eikä asunta-kauppamiestä ollut koko kuuluvilla. Koivu-Eppo, joka eleli pikku mökissä Jylhänjärvellä, kävi kerran talvessa aina Pietarista asti noutamassa tavaraa, tupakkia, karttuunaa, huiveja, kivikuppeja, neuloja, renikoita, ja sitten niitä myyskennellen ajeli kotiperiä kohden tuoden tavaraa kotikylilleenkin.

Mutta Matti Övermarkki oli oikein suuri Pietarin kävijä. Ukko ajoi itse edellä kuin iso herra, ja perässä tulla natisteli seitsemän, kahdeksan rahtikuormaa, joissa oli kaikenlaista Pietarin tavaraa aina renikkoihin asti, venäjänlehtiäkin suurina vastoina.

Ajelipa kauppamiehenä myös kivijärveläinen Kattaa-Antti, tuon tuostakin tulla kahnustaen pihaan. Antin kuormasta nousi kivivatia, lasiastiaa, savikukkoa, neulaa, naskalia ja muuta tarpeellista. Kattaa-Antti kierteli tavaroineen aina Savoa myöten. Saipa Anterus Savosta kerran matkaansa hyvän talon perillisen. Savontytär lähti heti kaikkine kamppeineen, vielä kirkkoreki sonnustettiin Kattaa-Antin reen perään, ja tytär asettui perintöineen kirkkorekeen kenottamaan. Mutta taipaleella kivivatien ja savikukkojen kauppamiestä rupesi harmittamaan viimeinen kaupantekonsa ja koko kirkkorekihoito, niin että hän muutamassa metsän myötämäessä silpaisi nuorat poikki ja hosuen suitsiperillä hevostaan lähti laukottamaan tiehensä kuulematta, vaikka savontytär kirkui perään:

— Tpruu, tpruu! Antti, älä jätä! Letkuti katkes'!

Mutta Kattaa-Antti ajaa kahnutti kauppakuormineen yhtä mittaa Suomenselän länsivierteille asti.

Mutta kun nättyinen Reipsaaren Jussi, Nättyseksi nimitelty, kahisti kuormineen kartanolle, sai ostaa melkein vaikka mitä, arvottomilla lumppurääsyilläkin sai vaihettaa täyttä tavaraa. Kun Jussi meni rekeänsä penkomaan, löytyi sen heinistä kivivateja ja savikukkoja, renikkakorikin sekä iso pikiöljytynnyri ynnä arkullinen kaikenlaisia hyviä tavaroita ja aineita, joita Nättynen kuin kinkereillä katkismusta lukien lasketteli pitkän juotkun. Siinä oli neuloja, nappeja, naskaleita, hakasia, äimiä, kampoja, peilejä, sukkapuikkoja, kuvapaperia, santelia, alunaa, anelia, kuparröökiä, sinistä alunaa, runsyyrää, rikseeliä, aniksia, lakeria, jäärnestä, tuuleista, alveeta, matoryyniä, hokmanninroppia, inkivääriä, pirunpaskaa ja kokkolanpötkyä. Oli siinä lääkettä jos muutakin, niin että Nättynen oli aivan tarpeellinen mies, kun hän tuli metsäperän taloon.

Tarpeellinen mies oli pikiöljyäijäkin, vaikka hän saapui vain kelkassaan vetää kinnaten pikiöljytynnyriä ja tuoksuen alituisesti samalta kuin hänen tynnyrinsäkin. Akkaväen kanssa pikiöljyn vetäjä tavallisesti teki kauppaansa. Emäntien pitkäkaulainen pikiöljypullo, joka oli kuin leivänmyky, killui nuorassa seinällä katajakoukussa, ja siihen äijä sai tirahduttaa vähän lisää, jos se oli kovin vaillentunut. Talven pakkasessa ei pikiöljytilkan laskeminen ollut oikein hupaista askartelua. Käsiä siinä paleli, ja kallista ainetta saattoi mennä toinen verta hankeen, niin että ukkoparan täytyi ahkerasti viljellä rumia sanoja. Tiesi sen koko metsäperä, että siinä hääri mies, joka oli

"Äkäinen kuin pikiöljyäijä".

Pyörähti tupaan nyytteineen joskus russakanmyrkkyä kauppaileva Myrkky-tummu, tulla kuupotti toisinaan Vehkalahen tummu, jolta saatiin ostaa taikka villoilla vaihettaa yskänlakeria ja nyyskyä.

Monin nauloin tummu kaupitteli yskänlakeriaan metsäperän köhivälle kansalle, ja vennäänlehistä hän jauhoi hyvää nyyskyä, joka oli monen vanhan muorin ainoa elämän ilo sekä paras nautinto köyhässä vaelluksessa. Ilkeät ihmiset kyllä väittivät, että kauppatummu hieroa tuhersi nyyskynsä sekaan lampaanpapuja aina kahmalollisen naulaa kohti. Eikä tämä vanhoille nyyskymuoreille ollut suinkaan mieluinen uutinen. Puhdasta viljaa hekin kaipasivat.