ERÄMAAN JOULU

Yksitoikkoista arkista aherrusta oli metsäperäläisen elämä: köyhyyttä paljon, nälkääkin aina silloin tällöin ja pitkiä talvenselkiä joka vuosi. Mutta joka vuosi taas joulukin osasi tänne, jopa kaikkein pimeimpänä sydäntalvena. Tämä oli mieluinen asia. Sillä koko erämaa odotti joulua kuin parasta pappia ja Jumalan vierasta, nevojen takainen metsämökkikin sitä varten varusteli parhaansa. Olikin syytä ilahtua. Syksyn synkät kuut ja yhä lyhenevät pimeät päivät oli eletty, ja pimeän takaa nousi joulu, joulukirkko ja kirkkaat kynttilät. Köyhänkin mieli saattoi siitä kirkastua.

Suuren vieraan saapuminen tuntui jo aikoja ennen, tuntui ihan kuin ilmassa. Oli hiljaista hämärää päivälläkin, ja suuressa erämaassa suuri luminen rauha. Mutta erämaan eläjät kyllä ahersivat, talven töitä piti toimitella, ja jokaisella piti joulukseen olla jotakin varattuna.

Jo joulun eelusviikolla seurakunnan lukkari saapui saatavilleen. Oikein matkahäkeissä veisuumies kulki ajellen kappojaan. Emäntä istua kenotti häkin perässä, ja ukko itse kykötti keulassa kyytimiehenä. Kolme kappaa viljaa joka savulta lähti lukkarin häkkiin sekä kynttilä kultakin parikunnalta joulukirkon kruunua varten. Monesta talosta lähti vielä vähän perunoita, lampaanlihaa ja makkaraa, jopa hyvä ryyppykin, niin että ajelu tuntui aika mukavalta. Kulki myös seurakunnan vehtari, toinen kirkonmies, jouluhyviään keräilemässä. Talo talolta hänenkin matkansa kiertyi ympäri metsäperää, ja leipä sekä suuri makkara jokaiselta savulta olivat hänen virkasaataviaan, lihakimpaleen ja ryypyn hyvä talo antoi omasta halustaan. Näin erämaan kirkonmiehet saattoivat hyvin ottaa joulun vastaan.

Hyvin ja kunniallisesti tahtoivat erämaan talotkin ottaa joulun huoneeseensa. Rikkaat raatajat tiesivät kyllä, mitä suuri juhla heiltä vaatii. Leipää piti olla joka laatua: rukiista tehtyä hapantaleipää, hyvää, maitoon leivottua nosteleipää ynnä ohutta näkkileipää, jota hammasreunaisella ruusupuulla oli koristeltu, sekä paksua ohrarieskaa, ja vielä lopuksi varileipää, tukevaa tummaa ruistumppua, jonka suurukset oli takan lämpöisessä imelletetty ja sitten leivottu kaikkein parhaaksi joulupöydän makuleiväksi. Työnsi iso talo uuniinsa vielä isolla kourulla suuria lehmän ja sonninreisiä. Pyörivillä palikoilla kouru lykättiin kiukaaseen, ja viereen asetettiin kuppi, johon lihan paistuessa rasva saattoi rännyä myöten valua. Piti jouluna olla palvattuakin lihaa. Monet korvensivat saunassa paisteja, niin että saunakin oli korventua. Löylyä lyötiin lihoille, kiuas paukkui, ja rasva tippui alle asetettuihin kaukaloihin.

Ison talon ovensuussa oli suuri ryynihuumaro. Jylkkyi se vain ja lattiakin jyskähteli, kun tuhvat ja tummut siinä rautakangella taikka rautapäisellä ryynipetkeleellä survoivat ohria joulupuuron ryyneiksi. Kostuttivat survomiehet väliin panoksiaan lämpöisellä vedellä, väliin puohtimessa pöllyyttelivät ja taas petkeleellä jylkyttivät.

Vaati pimeän talven juhla valoikseen joka talolta vielä joukon kynttilöitä. Niitä oli jo syksyllä teurastusaikana valettu iso joukko tavallisia talikynttilöitä sekä muutamia kolmihaaraisia joulupöydän komeuksia ynnä lopuksi pieniä pihiseviä kusipoikia lasten iloiksi.

Ei saanut aikatalon joulupöydästä suinkaan olut puuttua. Emäntä mittasi säkillisen ohria, lioitti ne järvessä itusuulle, löylytti imeliksi saunan mallaslavalla ja valeli kattaaveellä sekä korvensi saunan niin kuumaksi, että pihka seinistä kihosi, ja korvarenkaat polttelivat korvanlehtiä, kun emäntä maltaitaan käsitteli. Käsikivillä maltaat jauhettiin, ja sitten niistä kynässä laskettiin makea vierre, josta taas käytettiin väkevä jouluolut. Tynnyriin se tiiviisti suljettiin joulua odottamaan. Oluttuopin rinnalla rikas isäntä kaipasi vielä viinapulloa. Vanhaan hyvään aikaan parhaat ukot osasivat itse keittää kotiviinansa. Aina lupa-aikoina, keväällä, ja syksyllä, viinapannu höyrysi, ja kahdesta torvesta tippui kirkasta viljannestettä. Se oli hyvää jouluna ja talven pakkasissa sekä muulloinkin. Entinen Saunamäen tura oli muistellut, kuinka itse pappi oli muinoin saarnaten sanonut:

— Jos suomalainen rahvas sen tietäis, kuinka terveellinen viina on, niin se sitä keittäis ja jois että skoolit.

Vanha hyvä Tuomas oli jo joulun miehiä ja toi tullessaan joulurauhan, jota kesti aina loppiaiseen asti. Naiset siirsivät rukkinsa ja karttansa syrjään ja rupesivat jouluajan askareisiin. Mutta pahankurisille sikiöille Tuomas oli peloittava päivä. Silloin ankara Risu-Tuomas kurkisteli ikkunapielestä ja saattoi helposti tuiskahtaa tupaankin pieksämään tottelematonta lasta. Ja olikin entiseen aikaan joskus lapset Tuomaanpäivänä pieksetty, että sitten joulurauha paremmin säilyisi.

Aaton aattona naiskansalla oli tavaton työ huoneiden siistimisessä. Seinät ja katto piti siivota, astiat ja huonekalut pestä ja lattiat hangata vedellä ja hiekalla. Naiset hulauttelivat ämpärillisittäin vettä lattialle ja sitten hiekkapesulla hankasivat. Koko talo oli sekaisin, tavarat sikin sokin, ja vaimot vallan päällä. Nälkäisillä miehillä ei ollut juuri missään olinsijaa eikä sanansijaa, kun törkyinen tupa oikein ahersi. Mutta illaksi tupa kirkastui. Seinät ja katto olivat puhtaina, laaja lattia oikein valkoisuuttaan hohti, ja takassa loimotti lämmittävä valkea. Vaimoiset henget olivat loihtineet tupaan jo oikein joulutunnelman. Tuotiin vielä olkia lattialle, ja siinä kohta kova mylläkkä kävi, kun lapsikansa pääsi temmeltämään. Heille oli joulu jo tullut, ja siltä melkein tuntui aikuisistakin. Ja kun ennenvanhaiset ihmiset olivat tuvan mustat seinät ja laipion peittäneet päreristikoilla, oli koko huone hohtanut jaloa juhlaa, vielä enemmän, kun oli oljista ja kirjavista tilkuista rakennettu kattoon korea jouluruunu.

Mutta aattona oli vielä kovempi touhu. Aamulla jo aikaisin noustiin ylös. Naiset ryhtyivät töihinsä, ja miehet lähtivät jo neljän, viiden aikana nevaniityltä heiniä noutamaan, toiset taas rupesivat särkemään puita pyhien tarpeiksi. Puolipäiviin piti kaiken joutua valmiiksi, sillä puolelta päivin ei enää kättä pantu työhön. Valmistettiin vain juhlan tuloa, siistittiin huoneita ja laitettiin ruokia.

Lumikattoinen sauna pihan takana, hankien keskellä, jo joulua aavistellen puhalteli viimeisiä haikujaan, riutuvia suitsuja räppänäaukosta ja raolleen tuetun oven kamanasta. Lyhyen päivän hämärtyessä sinne jo kansakin joutui, miesväki ensin ja sitten naisten ja lasten joukko. Aivan hyvästä mielestä kiukaan kivet kihahtelivat ja paukkuivat, löyly tuntui entistä mieluisemmalta, ja nokisessa saunassa asui joulun harras henki. Täällä mustassa savuntuntuisessa saunapirtissä metsäperäläinen oli aikoinaan aloittanut elämänsä, täältä hän aina kävi jouluaankin noutamassa.

Puhtaissa pyhävaatteissa koko talon väki sitten saunasta päästyään istui pitkän pöydän ääreen. "Kaikkein silmät vartioitsevat sinua, Herra, ja sinä annat heille ruan ajallansa…!" isäntä luki ruokasiunaukseksi, ja pöytäkansa veisasi vielä jouluvirren. Juhlan arvoinen oli ruokapöytä, jota varten vaimoinen väki oli koko aamupäivän häärinyt. Leipää oli monenlaista ja voita myös, oli lihaa ja lihaperunoita, oli makkarapaistiakin laitettu, niin että oikein hyvälle tuoksui, oli vielä ohraryynipuuroa. Ja ryypättävänä oli piimää pahkakupeissa sekä olutta kaksikorvaisissa tuopeissa. Olut olikin oikeata joulun juotavaa. Parhaan vierteen emäntä oli erikseen valmistanut ja varannut juuri joulun pyhiksi. Niinpä olut oli niin makeaa kuin siirappia, huulet miltei tarttuivat yhteen, kun sitä oli juonut, mutta oli se niin väkevääkin, että aivan korviin kihahti. Hyvässä talossa annettiin vielä ruokaryyppy. Isäntä itse sen kaatoi pieneen, pahkaiseen viinanappuun, ja pulloa taikka monivanteista lekkeriään hän säilytti kamarin arkussa. Antoipa ison karjatalon emäntä jouluaaton hyviksi jokaiselle kokonaisen juuston, ja varsinkin nuorelle kansalle se oli mieluinen, parastakin parempi lahja. Tyttäret panivat juustonsa talteen antaakseen pojille sitten tahvania, ja pojatkin piilottivat saaliinsa ylisänkyyn tyynyn alle, käyden silloin tällöin sitä näpertelemässä, mutta käyden myös salaa nipistelemässä tyttöjen juustoa.

Joulun suurta tuntua lisäsi ison takan loimottava ristirasu, koivuhaloista ladottu tuli, joka kovasti lämmitti ja valaisi. Oli siinä pitkän pyhäisen illan kuluessa puhtaalla, pahnaisella lattialla puhtain valkoisin paitahihasin hauska kisata ja koetella voimiaan. Sormikoukun veto ja kissanhännän kiskominen siinä heti kiertyi, jo väkikartunkin veto. Kesti muuan kiikkua pikkusormellaan orren nuoralänkissä, osasi toinen pitkittäin vartaalla istuen hevosta kengittää, jaksoi moni nostaa sianliha-leiviskän, jopa joku kykeni kohottamaan karhuntarakan. Sitten taas nostettiin toolia, heitettiin jo juurikkaakin, vedettiin niskanuoraa ja tukkanuottaa, vieläpä karhua salvettiin sekä käytiin Pietarista tupakkia ostamassa. Jokaisella oli joulun tuoma lapsen ja nuoren mieli, jäykät jäsenet olivat joulusaunassa lientyneet, leveällä lattialla oli mukava koetella, mihin kukin pystyi.

Avautui illan suussa tuon tuostakin tuvanovi, hiukan vain mutta nopeasti, pieni käärö lennähti sisään, ja oudoksi tekeytyvän äänen sanomana kuultiin, kenelle käärö oli tarkoitettu. Joululahveina sieltä tuli nuorelle väelle, naisille ja lapsille milloin sukkaa, sukkarihmaa, milloin vantutta, vyöliinaa, köyhälle väelle taas ruokatavaraa.

Avautuipa taas kerran ovi, ja kamalannäköinen kummituinen köntysteli sisään. Parkaisten lapset kapaisivat piiloon, jopa joskus isommatkin hätkähtivät, kun ruma joulupukki turkit nurin päällä ja puulusikat korvina uhkaili hirveällä nokallaan, joka kirveenteränä tai rukin käsivartena pistihe pystyyn nostetusta turkinhihasta. Talosta taloon joulupukki kulki peloitellen ja puhua möristen, ja nuoret miehet kulkivat sen saattomiehinä, Peloittava kummitus oli kyllä mielivieras, olutta ja ryyppyjä sille annettiin ja ruokaakin tarjottiin. Sillä joulun ilo vaelsi hänen matkassaan.

Illalla kun takasta loppui tuli, viritettiin kynttilöitä palamaan. Messinkijalkoihin niitä aseteltiin, sekä perunoihin ja nauriisiin istutettiin pieniä kusipoikia ja pantiin ikkunoille. Vietiinpä talliinkin hevosten iloksi muuan kynttiläinen. Läpi jouluyön kynttilät saivat palaa tuikuttaa. Ja kun sydänyön hetki oli vierähtänyt ohitse, emäntä saatteli jonkun kynttilän navettaankin. Karjalleen hän jakeli hyviä perkkiöheiniä ja sanoi:

— Joulu nyt on lehmoseni! Nyt on Iesuksen syntymämuisto.

Mutta monet vanhat tuhvat, joista pitkäkin ikä tuntui olleen vain turhaa ahertamista, ajattelivat ainoastaan edessään olevaa lyhyttä taivalta sekä sen takaista pitkää iankaikkisuutta. He istuskelivat koko jouluyön kirjan ääressä, lukien ja veisaten. "Tapahtui täällä tain päivän päällä yks' ihmelinen ihme", turat pitkään ja vapisevin äänin laulaa luikuttivat ja sitten taas laskettivat: "Piltin synnytti Petlehem, Petlehem…"

Piltin oli Petlehem synnyttänyt, ja sitä sanomaa metsäperien kansa lähti pimeänä jouluaamuna perämetsistään kirkkoon kuulemaan. Sama asia oli kyllä kuultu jo sadat kerrat, mutta joka joulu se yhä tuntui uudelta. Moni metsien talo ei jouluyönä paljoa joutanut nukkumaankaan, kun jo varhain aamulla oli lähdettävä kirkkoa kohden. Roti-Paavon talossa sytytettiin myöhäisenä iltahetkenä ehjä kynttilä palamaan, ja kun se oli tuikuttanut loppuun, oli aamuvarhainen ja kirkkoon lähtemisen aika. Joka perukka ja joka mökkikin painui taipaleelle. Toiset ajoivat vain liistereellä, toiset matkahäkillä, parhaat oikein kirkkoreellä, ja kaikkien ajopelit oli ahdettu täyteen kirkkomiehiä. Pimeä yö asui erämaassa. Vain kalpea kuu taikka ainoastaan kylmät tähdet valaisivat kirkkokansan tietä. Synkässä metsässä ei niitäkään näkynyt. Mutkainen metsätie vain pujotteli toisesta korvenpimennosta toiseen, oiustaen sitten taas kalpeaan valoon aavalle nevanselälle, jossa öisinä kummituksina kaameat, korkeajalkaiset kuvahaiset äänettöminä ajoivat samaa matkaa kohti hiljaista kirkkotarhaa. Ja nevan takarannalta saattoi kuulua nälkäisten susien kolkko ulvonta. Metsänväki vietti joulua omalla tavallaan. Nälkäänsä kurjat lienevät huutaneet, sillä tuskinpa heillä oli tallessaan sellaisiakaan jouluvaroja kuin köyhimmällä mökkiläisellä. Mutta kristikansa ajoi joulukirkkoon, niin että metsänväkikin sen kuuli. Kulkuset vain helisivät joka suunnalla, köyhän nevantakaisenkin hevoskaakin korvalla joku tiuku kilahteli. Rikkaat ajoivat oikein isolla helinällä. Heidän hevosensa helyinä kilisi koko tusina nahkavanteeseen kiinnitettyjä kaulakulkusia, pikkuisia tiukuja, niin että vain miehen peukalo mahtui sisään. Vanhojen turien hevosen kaulassa taas oli viisisoittoinen vyyhti. Siinä keskellä pää-äänen antajana iso plootun kulkunen mouhusi, sivuilla soivat vähän pienemmät riksin kulkuset, ja ylinnä korvan juuressa pimpattivat pienet puolenriksin kulkuset. Muutamilla taas helisi länkien sarvissa komea umpikulkunen, pyöreä reiäkäs messinkipallo, taikka oli ilonpitäjinä useita pieniä umpikulkusia sonnustettuina ympäri länkien harjustinhihnan. Vetelin Lammasojan sepältä oli useimmat kulkuset kaupunkimatkoilla ostettu. Muutamat kovat äijät, metsänmöyryt, ajoivat niin isoisesti, että leveä kappale karhunnahkaa löyhki länkien sarvissa ulottuen aina ruomiin asti. Risumäestä lasketeltiin neljällä hevosella Kivijärven kirkolle, ja jokaisen längissä oli karhunnahkainen puuhka.

Joka suunnalta tuli kirkolle ajajaa, hevoset ohjattiin talojen pihamaille ja työnnyttiin tupaan takkaloimun ääreen lämmittelemään, ennenkuin käytiin kirkkoon.

Joulua tervehtien kynttilät kaksittain tuikkivat joka talon ikkunasta, mutta vielä kirkkaammin pieni kirkko kimalteli. Jäähuuruisten ikkunainkin lävitse valo hohti, ja kun astuttiin sisään, niin kirkkaus oikein silmiä häikäisi. Kylmä kyllä kirkko oli. Kristikansan hengitys puhaltui harmaana huuruna ulos, vanhojen ukkojen paljaana paistava päälaki oli aivan paleltua, jouluvirretkin näyttivät lähtevän lukkarin suusta pelkkänä huuruna, ja kun pappi puhui kirkontäyteiselle korpikansalle Petlehemin pienestä piltistä, koko Herran temppeli kopisi palelevien jalkojen takomana, niin ettei saarna kaikiste tavoittanut sanankuulijain korvaa.

Mutta pyhässä temppelissä oli oltu, veisattu ja kuultu sanomaa syntisten Vapahtajasta, ja hyvällä mielellä lähdettiin ajamaan kotiperukoita kohden. Kovat kilpa-ajot tavallisesti syntyivät, kun samanperäläiset sattuivat samaan menoon. Jokainen tahtoi olla joukon etupäässä. Lumi vain ryöppysi, ja kulkuset kilvan pauhasivat, ja jalkamiehet saivat hypätä hankeen, kun hevosmiehet toisinaan laukottaen yrittivät toistensa ohitse. Risumäkeläinen lasketti Peurajärven jäätä, että karhunnahka löyhki, ja Löytö-Iisakki hosui ja kyökytti matkahäkeissään pitkin Iiroonjärveä, niin että Sussu ja perälauta putosivat. Vasta Iiroon pihalla Iisakki huomasi ja haikaisi:

— Hevosia tulee tulemistaan ja kulusia kuuluu kuulumistaan, mutta ei kuulu Sussua eikä per'lautaa! Ja suuri päivä oli vasta valkenemassa.

Kotona odotti kirkkokansaa lämmin takkaloimu sekä kelvollinen ruokapöytä, makkarapaistit ja muut hyvät.

Mutta hätkähti moni kirkkomies kotipirttiin astuessaan, kun sivupenkillä ikkunain välissä taikka oven puolessa istua könötti oudon näköinen äijänköntys. Tuohesta oli sen naama, silminä messinkinapit, taikka oli naamana heinillä täytetty retupää, johon noella oli töherretty silmät, nenä ja suu. Oikein miehen vaatteissa äijä istui, ja kengät oli jaloissa, mutta vain heiniä ja olkia oli tuhvan sisäkerta. Joulu-ukoksi paksua vaaria sanottiin sekä myöskin joulupukiksi. Kotoinen väki oli sen jouluyönä valmistanut, mutta vasta joulun aamuvarhaisena se ilmestyi penkkisijalleen. Oli äijällä siinä ruokavaratkin edessään, vaikkei hän näyttänyt niistä perustavan. Eikä ukko ollut kuulevinaankaan, vaikka itse isäntä tarjosi hänelle ryyppyä sanoen:

— Ryyppää pois sinäkin!

Hiljaisesti kului joulupäivä. Metsäperän kansa asusteli vain kodeissaan valvotun yön ja kylmän kirkkomatkan perästä. Olisi ollut kovin synnillistä lähteä kyläilemään joulupäivänä. Uskovaiset ukot ja tummut viljelivät sanaa, mutta nuori kansa lepäili penkillä taikka loikoi sängyssä. Ja tuvassa asui suuri joulurauha. Lapset vain tahtoivat levottomina telmätä, sillä suurena pyhänä ei heitäkään laskettu kylään.

Mutta kun Tahvanan päivä nousi, niin nousi myös eri meno. Tahvananajossa piti olla jokaisen, jolla vain oli nelijalkainen hevoskaakki. Vanhat tuhvatkin ajoivat kaksin, kolmin, että tie ryöppysi, kompuroivat tupaan seiväs kourassa ja sanoa tolittivat:

— Tahvania… elikkä tantari poikki, ja piisi alas!

Saattoivat äijät jo seipäällään uhkaillakin, mutta kun isäntä tuli ja monivanteisesta lekkeristään pulputti puunapullisen mieheen, niin hyvä tuli. Tuhvat vain turisivat talossa jonkin aikaa ja taas lähtivät ajelemaan. Oli tahvananajossa ison talon isäntiä, mutta saattoi olla taipaleella sellaistakin väkeä, josta voitiin sanoa:

"Siinä on kaksi hyvää: Puuronen ja Rellikka!"

Tulivat pojatkin, nuoret miehet, ajaa kahnustaen, tulivat tyttötaloon, ja heti kuultiin:

— Tahvania… eli takka toiseen nurkkaan! Jos ei ole tahvania, niin tantari poikki!

Silloin tyttärille ja piioille hätä käsiin. Piti antaa pojille sovinnoiksi sukkarihmaa, jopa syöttää heille juustosäästöjäkin. Jotkut tyttäret antoivat vielä viinaryypyn. Monet olivat aivan tahvania varten kutoneet sukkarihmaa kymmenin kyynärin. Mutta kun Lehmä-Jussi meni Vetelin ukon tupaan uhkailemaan uunin kaatamista, veteliläinen nakkasi Jussin tanhualle ja sanoi:

— Se pitää olla piree ja paree, joka mun takkani kaataa!

Olikin oikein laillista, että Vetelissä tällä tavalla tahvanin tahtojia paiskittiin, sillä jo 1823 oli siellä sakon uhalla kielletty antamasta tahvanan ajajille viinaa.

Oli jo hyvä remu tahvananpäivänä. Joulu-ukkokin siinä hötäkässä tavallisesti menetti virkansa, pahnat katosivat lattialta, ja lapset pääsivät puolelta päivin kyliä kukkomaan. Mutta oikea nuoren kansan jouluilo pääsi valloilleen vasta Jussin päivänä, joka oli jo niinkuin arkipäivä, vaikka kaikkein vanhanaikaisimmat ukot ja talot pitivät sen työttömänä pyhäpäivänä, samoin kuin seuraavan arjen, viattomain lasten päivän. Jussinpäivänä aikuiset Jussit saivat tarjota toisille miehille viinaryyppyjä, taikka muuten metsäperäläiset paiskasivat heidät tunkiolle. Mutta nuoret kokoontuivat taloihin, missä vain heille tilaa suotiin. Ja olikin joka perukalla mukavia isäntiä ja iso tupa, joka kyllä otti vastaan remuavan jussinpäivän joukon. Vanhaan aikaan vietettiin pyhäisiä joutohetkiä tavallisesti ollen konstisilla, ja silloin oli kaikilla hauskaa. Väliin hyppyytettiin risaa tai myötiin liinaa, väliin kitkettiin sormusta hokien:

"Kitken, kätken, sormusta kätken! Arvaa, kellä sormus lienee, lienee?"

Juosta kouhotettiin taas sokkosilla, oltiin parisilla, äijäkäpäsillä ja nauriisilla, sekä sitten taas hapanperäisillä ollen vaihdettiin sijaa, niin että paikat kolisivat, ja vielä pyörittiin veheriäisellä keollakin. Sitten taas jo vedettiin sormikoukkua, väkikarttua ja oteltiin monta muuta kovaa kisaa, tytötkin hyvin puolensa pitävinä samassa rymyssä. Saattoivat pojat heittää monenlaista painiakin, niin että lattia tömisi.

Myöhemmin tuli jo tanssienkin vuoro, suurien jussinpäivätanssien, joita isolla rymyllä vietettiin. Monet polkat, valssit ja polskat vaativat taitajansa, ja isot tanssit aloitettiin oikein hääalokemarssilla. Vanhat taitavat pelimannit, sellaiset kuin Kuus-Jaakko ja Kooki-Aapa, soittivat, mutta jos ei soittomiestä ollut, vihellettiin vain ja laulettiin, vaikkapa:

"Muori se kerihti kissanparran taikapussiksensa, koitteli nuoria, komeita poikia vävy-jussiksensa".

Taikka taas kuultiin:

"Ei kukaa ole niin koria, kun Kurssin Anna-Liisa. Ja kun sinne poikia menee, niin Seppälään se viisaa".

Viattomain lasten päivänä ei mitään suuria töitä toimiteltu, kyläiltiin vain toisissa taloissa, ajeltiin sukulaisissa ja tuttavissa. Sitten vasta tuli ankarampia arkipäiviä, mutta perässä ajeli kohta uusivuosi eli uusijoulu. Hyvä juhla oli sekin, vaikkei sitä enää niin suuresti vietetty kuin joulua. Kynttilöissä kyllä oltiin kirkossa suurin joukoin, ja hyvää koetettiin syödä, vaikka paras jouluolut oli kyllä jo loppunut.

Uudenvuoden yönä oli hyvä valaa tinaa ja siitä ennustella tulevia asioita. Jokaiselle porahdutettiin oma tinansa, kaikkein ensinnä maanvaarille. Tytöt taas — ja pojatkin — salaisin puolin yöllä etsivät peilikongista tulevaa hyväänsä. Mutta talon vanha tummu tasoitteli illalla takan poron, ja aamulla taas kiirehti katsomaan, minkä elukan jälki siihen oli yöllä ilmestynyt. Jos jälki oli takanperään päin, niin se eläinlaji väheni sinä vuonna, mutta lisääntyi, jos jälki oli lattialle käsin.

Vierähti uusivuosi, ja tuli jo loppiainen, juhla sekin ja merkkipäivä. Silloin poltettiin kirkossa kynttiläin loputkin, ja metsätaloissa elettiin joulun lopputunnuissa. Jouluolut, vedelläkin jatkettuna, oli jo kohta kaikki ja sakat vain tynnyrissä sekä mäskit kynän pohjassa. Saapuikin Hiiva-Nuutti päättäen suuren joulujuhlan, joka erämaan ahkeralle raatajalle oli antanut virkistäviä hetkiä. Hiukan alakuloinen tuntu oli Nuutti-ukon matkassa. Pitkä talvenselkä ja luminen korpi tervasmetsineen komotti edessä. Melkein pahoilla mielin muisteltiin mennyttä joulua ja sanottiin:

"Hyvä Tuomas joulun tuo, Paha Nuutti pois sen ve".