SAVOLAISIA JA MAAKUNNAN MIEHIÄ

Etäisillä yliperillä saatiin kyllä tutustua kaukaisempiinkin ihmissukuihin kuin lähipitäjäläisiin, joiden kanssa kaupunkimatkoilla kinasteltiin. Metsäperän kautta vaelsi valtateitä, joita myöten sydänmaalaiset ajoivat merenrannan kaupunkeihin asioilleen. Varsinkin Perhon jokivarren tie, joka ohjasi Kokkolan vanhaan kauppapaikkaan, oli vahva ja paljon käytetty erämaan keino. Se veti matkamiestä merimaita kohden Keski-Suomesta ja Savonmaasta, jopa aina Karjalasta asti. Tämän tien ohjissa suuri ja kaukainen ylimaa joka talvi juti alas meren rannalle ja sitten taas palasi syville kotiperilleen.

Pitkin talvea oli valtatiellä vaeltajaa. Itäpuolen metsistä lappoi matkantekijää melkein myötäänsä. Vitsaruomat ja vitsaiset savirikot vain kitisivät ja natisivat, ja rekien ratina sekä kulkusten helinä kuului maantieltä, kun huurteinen joukko höyryten mennä kihnutti ohitse. Kivijärveläiset, Viitasaaren miehet ja saarikkaat ynnä karstuset ja Humpin kyläläiset ajoivat syksytalvin meren rantaan laivapuita, joskus niin mahdottomia mastojakin, että kahdeksan, jopa kaksitoistakin hevosta piti olla niitä kiskomassa. Tulivat hämäläisetkin etelästä Keski-Suomen takaa ja vedättivät rantamaihin pellavia, jyviä ja viinaa, tulivat myös viipurilaiset ajaen aina Pietarista asti, ja heidän kuormissaan oli jauhoja, ryyniä, vaatetavaraa ja ryssänlehtimattoja. Lyhyttä suomea he haastoivat, eivätkä tavallisesti myyneet tavaraansa muille kuin vasta Kokkolan kauppamiehille.

Mutta kevättalvella, jo ennen kevätmariaa, vanhat, kuulut savolaiset olivat liikkeellä. He tulivat kaukaa sydänmaistaan, Kuopion takaakin, aina Rautalammelta, Kangasniemeltä ja Pieksämäeltä asti, ja samaan savolaisten lukuun joutuivat vielä laukaalaiset ja viitasaarisetkin. Nämä matkamiehet vaelsivat kaikkein suurimmin joukoin ja olivat, koska heidän aikansa tuli, kaikkein ahkerimmin taipaleella. Samaa ikivanhaa valtatietä hekin ajaa kihnuttivat. Idän ja kaakon alta, Keski-Suomen mutkaisilta mäkiteiltä he laskeutuivat Karstulaan Kokkolan tielle, jonka varrella, karstusten mailla, oli vanhoja taloja, sellaisia kuin

"Ilola, Herala, Karhila, Kantola, Kolkanlaks ja Matias Lintulaks".

Lintulahti oli maantien matkamiesten vanha syöttöpaikka. Taloon tulla karskuteltiin jäätä pitkin, lahden poikki, syötiin ja syötettiin hevosia, ja sitten lähdettiin painumaan Perhoa kohden kautta kuulun Nopolan ja vanhan Kalapappilan, mihin muinaisina aikoina muuan papinkoulun käynyt, pilalle mennyt papinpoika oli asettunut kalamieheksi ja tehnyt mökin. Päästiin siitä Perhon peräporstuaan, Möttöseen, ajettiin Torkin pihalle kaikille tutun luhtiportin lävitse, jonka kautta, nevalta nevalle kulkien, "tie meni Laukaaseen". Torkki oli myöskin vanha syöttöpaikka, mutta toiset matkamiehet kannustivat vain läpi portin ja pihamaan ja levähtivät vasta Koivukoskella taikka jutivat siitäkin edelleen Lukkarinmäen ohitse ja Kortessuon ylitse pysähtyen Sahille. Kävi matka siitä pitkin jokivartta alaskäsin, ajoi Ukskosken Luikussa yli joen, ja Ukskoskella oli taas joidenkuiden ukkojen syöttöpaikka, joko Ukskosken talossa taikka Riihimäellä. Mutta putosi Luikun niityille kerran savonukon töppönen, löysi perhonen sen ja risti heinämaansa Töppöseksi. Vieläkin sama niitty pysyy Töppösenä, ja niityllä on yhä pahoja heinämättäitä, jotka monesti tahtovat kiireisiltä heinämiehiltä jäädä keritsemättä nököttämään kuin savolaisukkojen kuormat, niin että isännän pitää huomauttaa:

— Jopa pojan lakeuksilla on taas savolaisia.

Ukskoskelta vahva tien uoma veti aivan nevoja pitkin alaskäsin. Tämä, vanhojen savolaisten viinatien entinen ura, näkyy nevoilla vieläkin. Ajettiin halki suuren Uksnevan ja poikki Vimpelin talvitien suurelle Oravanevalle, sitten laajalle Haukkanevalle. Täältä uoma ujutteli Suolasalmen rahikkoon, mihin kerran savonukon suolasäkki oli remahtanut, ja sitten suosalmia ja monia nevoja myöten Haukkaan. Tämäkin oli vanha kortteeritalo niin mennen kuin tullenkin. Olikin aika jo vähän levähtää, kun oli monet isot ja pahat nevat ajaa rähjätty. Hyvän talon pihaan päästyään ja ennätettyään lämpöisen takkatulen ääreen hautomaan kohmettuneita jäseniään savonäijät kylmettynein naamoin ja hyytynein leuoin väkättivät:

— Jo jo matka on kohta perillä, kun piästiin Haukkaan… ei ole ennee jälellä kun monjaita meren raksiloita.

Vaikka taivalta oli meren rantaan vielä kymmenen pitkää penikulmaa.

Näitä kymmenen penikulman "moniaita raksiloita" savolaiset taas lähtivät jutamaan ajaen vain nevoja, metsiä ja jokivarsia Haukilahden, Pulkkilan ja Räyringin kautta ja nousten maantielle vasta Vetelin Tunkkarissa. Täällä olikin toinen kova kohta, pahempi Ukskosken- ja Haukannevoja. Tunkkarintörmä oli kaikkien valtatien matkamiesten "vaarheellisin" paikka. Siinä näet mutkaa heittäen piti raskain kuormin mennä riepottaa alas joen sillalle, ja vielä mutkan pohjissa, juuri sillalle yritettäessä oli oikealla Tunkkarinluoman kamala kuilu, johon valtoihinsa päässyt kuorma saattoi helposti kierähtää. Vihtakytkynen reenjalakseen puupalikalla sonnustettuna savolainen sitä laskea kahnusti ja ohitse päästyään helpotuksesta huoahtaen sanoi:

— Nyt siitä on piästynnä, mittee koko matkan on pelätty.

Eikä tämän jälkeen enää peloittavia paikkoja ollut, vain tasaisia ja hyviä maita Kokkolaan asti.

Pitkillä omalaatuisilla lohnareillään savonmiehet matkasivat. Laudasta oli lyöty leveä, korkeahko perä, ja laudasta oli laitettu laidat parraspuiden ja kylkikaarien varaan, lautainen oli matala nenäkin, ja koko ajoneuvo oli tavallisesti maalattu punaiseksi. Savonmaan raskaita halmerukiita oli reessä viemätavarana kaupungin porvareille, oli myös miehen iso eväsvakka sekä hevosta varten monia heinäsäkkejä — joita kyllä pitkin matkaa piti heittää syöttötaloihin paluuta varten —, oli vielä hyvä lekkeri kirkasta, kotikeittoista Savon viinaa. Eväitä oli matkamiesten reessä ja vakassa niin vahvasti, että olisi riittänyt, vaikka miehet olisivat olleet matkalla koko kevättalven. Oli komeita, lihavia kalakukkoja, rasvaisia läskikukkojakin sekä kokonaisia sianreisiä ja paksuja ruokaisia leipiä. Syöttötaloista ukot ostivat piimää särpimekseen, saaden kopeekalla kokonaisen toopin täyden. Oli äijillä myös valtava kessupussi ja kimppu karvakengän koipia, joita he antoivat piimätuopin korvaukseksi taikka myivät niitä rahasta. Rautalampelaisilla oli matkassaan vieraan varalle vielä lihaa ja kauranryynejä. Haukalla viivähtävät savolaiset toivat useasti mukanaan vinkuvan sianporsaan taloon piimänhinnaksi. Pimeältä pihalta he jo huutelivat emännälle:

— Nyt on meillä tuas porsas! Onko sulla piimee?

Kokkolaan ylimaiden matkamiehet painuivat, ja sitten taas jonkun päivän perästä palasivat, kuormat täytettyinä suolalla ja rautatavaralla. Sillä suola ja rauta olivat entisten savonmiesten suuria tarvetavaroita, joita heidän piti joka talvi meren rantakaupungista vedättää kotimaahansa.

Samoja taipaleita ja samoja taloja myöten paluumatkakin tapahtui. Ja yhtä hyvin otettiin savonmiehet taloissa vastaan sekä mennen että tullen, vaikka väliin ahtautui kartanoon niin paljon kulkijaa, ettei tahtonut olla tilaakaan. Mutta kun toinen joukko painui taipaleelle toisen saapuessa, tultiin sentään toimeen. Koivukoskella monesti tapahtui, että kun toiset juuri lähtivät ajamaan, niin jo toinen joukko posahti pihalle. Kymmenkuntakin hevoskuormaa saattoi jutaa samassa jonossa, jopa joskus nähtiin tietä vaeltavan 40-50-kuormaisen matkueen. Hiljalleen se mennä kahnusti pitkin talvista tietä ja valkoista nevaa, mäkipaikoissa ratkoen aukkoja pitkään riviin ja taas tasaisilla mailla vetäen niitä tukkoon. Oli joukossa ääntä, reen ratinaa, kulkusen kalkutusta ja matkamiesten melua. Kun semmoinen lumisen erämaan huurteinen matkajono höyrysi pihaan, niin ahtaus tuli isoonkin taloon.

— Onkohan nuokin yötä tässä? talonväki saattoi itsekseen arvella.

Saattoivat miehet hyvinkin rähjätä talossa yötä myöten, ja sitten taas lähteä taipaleelle. Ei talo siitä maksua vaatinut, eikä liioin tarjottukaan. Hevossontaa ja heinärehua kartano täyteen sekä ruskeiksi sohitut lumikentät matkue jätti maksukseen ynnä jonkun kopeekkaisen piimänhinnaksi.

Hyvin kyllä taloissa sovittiin. Savolaiset tarjosivat viinaa ja kalakukkoa ainakin isännälle ja väliin emännällekin. Kellokoskella kävi joskus niin ylpeitä Savon isäntiä, että nostivat viinalekkerin pöydälle ja asettivat vielä napun viereen, jotta sai nakata naukun, kuka vain halusi. Kohtelivat hyvät talotkin puolestaan hyvin savolaisia. Koivukoskella, jossa itse keitettiin viinaa, hyviteltiin savonmiehiä kunnollisella ryypyllä, ja Riihimäellä, joka oli touhuun tuleva talo, keitettiin matkamiesten kulkuaikana aina kaksi illallista, toinen kotiväelle, toinen kulkijaimia varten. Mutta kun savolaiset kerran yöllä tulivat ja levähtivät talossa ja koiruuksissaan köyttivät Riihimäen Sokean-tuhvan penkinjalkaan kiinni ja lähtivät tiehensä, niin tuhva herättyään suuttui niin ankarasti, ettei enää kertaakaan laskenut Savonmaan miehiä kartanoonsa.

Olikin savolaisten pitkässä jonossa miestä monenlaista, oikeata matkantekijää ja myös oikeata Savon hyväkästä, jonka liikkuvia leukoja ei pitkien nevojen pakkanenkaan pystynyt kohmetuttamaan. Pohjanmaan pitkäpiimä lipui kyllä heidän kurkustaan alas, mutta he saattoivat samalla kumminkin irvistellä:

— On niin venyvee piimee, että suap' kiertee kolome kertoo pettään ympär'… ja aena vuan sitä piisoo.

Ilveillen samat hyväkkäät juoksivat Vetelin Lammasojan taloon kysymään:

— Mittee tiällä piimäkyynnärästä pittää maksoo?

Mutta juuri tynnyrinvannetta vääntävä pohjanmies, talon isäntämies, vetäisi vanteellaan piimänostajaa selkään ja sanoi:

— Täs' on yks' kyynnärä aluksi!

Savolaiset näet kotiperillään itse söivät kamalaa hötelöä, kolkkupiimää, jossa oli niin kovia ja paksuja kokkareita, että vasaralla piti särkeä, ja tarvittiinkin savolaisen laaja kurkku, ennenkuin sai piimän menemään alas.

Eiväthän Savosta tulleet maantien matkamiehet kaikki tainneet olla aivan täysipäisiäkään, ainakaan Pohjanmaan miehen mielestä. Näkihän sen jo ja arvasi heidän monista edesottamisistaan. Sillä mitä miehenjärkeä oli tehdä niinkin kuin muuan Savon ukko, joka sattuessaan myötämäessä nukahtamaan päivitteli:

— Voe, voe, ko män' hyvä mäk'huelu hukkaan.

Ja ukko pyörähdytti hevosensa ja kuormansa ympäri, ajaa kiikersi mäelle, pyörähdytti taas hevosensa ja kuormansa ja otti hyvän "mäk'huelun".

Eikä liene Kotilainenkaan ollut kaikkein viisaimpia, vaikka olikin suuri Savon isäntä ja vankan viljakuorman kanssa ajoi isosti Kokkolan Kyntseenille. Kaksitoista hyvää ryyppyä toisensa perään äijä kaupantekiäisiksi nakkasi naamaansa, ennenkuin ymmärsi kieltää ja tolkata:

— Riittee jo… mittee tuon hyvän paljouvesta.

Mitä lienevät savonukot omissa metsäperien kirkoissaan pudotelleet suntion kukkaroon, mutta eivät he ainakaan Kokkolan kirkossa rahattominakaan joutuneet pulaan, kun suntio haaviaan ojenteli heillekin.

— Mittee myö, Pekka, pannaan Pyhän Herran läkkituoppiin? toinen kysähti.

— Ka, pannaan myö puolikas hyvvee hiilikkoo, toinen sanoi. Ja ukot pudottivat suntion pussiin puolikkaan hiilillä kypsennettyä eväsrieskaansa.

Tolloina pitämiään savolaisia Kokkolan kurilliset puotipojat yrittivät joskus hiukan narrata. Keksi muuan ihkoviisas saavinpohjasta ison jääkiekon, kieritteli sitä hiekassa ja lahjoitti savonukolle komeana tahkona kaupantekiäisiksi. Kiitteli ja kosteli ukko, kumarteli ja kantoi kuormaansa, veipä sen vielä yöpaikassa päänsä alle, ettei vieras väki varastaisi. Mutta kun mies herättyään löysi hyvän lahjansa sijalta vain ison vesilammikon ja pienen jääpalasen, jo hän kiukkuisena kirosi. Kun ukko uudelleen meni Kokkolaan, hän vei puotipojalle tuliaisiksi komean savolaisen kalakukon, jonka sisuskaluksi oli nutistettu vanha kissa.

Näinpä savolaisetkin osasivat puolestaan, ja pitivät hekin itseään viisaampina pohjanmiehiä. Mutta panivat Pohjan ja Savon miehet Kokkolassa kerran koetuksen, jopa oikein vetoa lyöden, kummatko heistä ovat viisaampia ja täysipäisempiä. Matti-tura, Vetelin mies, valittiin pohjalaisten parhaaksi, ja savolaiset ottivat suurimmaksi älyniekakseen viitasaarelaisen. Ja miehet saivat sanastella sekä soittaa suutaan niin rumasti kuin osasivat, mutta suuttua ei saanut menettämättä vetoa. Kauan, kauan miehet repivät leukojansa, eikä voitu moittia, sillä hyvä oli kumpainenkin. Jos toinen osasi repäistä ruman reiän, niin kyllä toinen siihen heti paiskasi hyvän paikan. Sanoi Vetelin Matti viimein:

— Klapurin porstuassa näin syksyllä savolaisen. Se lakki kourassa pukkaili ison peilin eressä, pukkaili, pukkaili ja hoki: "Terveisiä vuan ukolle kuappiin mualta… terveisiä vuan ukolle kuappiin mualta…" — Ethän se vain ollut sinä?

Viitasaarelainen hyppäsi nyrkki pystyssä seisomaan ja kirosi:

— Älä, perkele, valehtele!

Savolaiset hävisivät ja saivat maksaa vetoviinat. Ja näin tuli todistetuksi, että pohjalaiset ovat viisaampia kuin savolaiset.

Saapui tänne yliperille matkamiestä monesti lännen puolestakin. Tuli merimaista asti tienkävijää. Pietarsaaren öijäläiset ajoivat talvisin kymmenine silakkakuormineen Jyväskylän markkinoille. Hapanneiden, haisevien silakkain kyytimiehiä öijäläiset olivat, ja kun he tulivat taloon levähtämään, niin koko kartano lemahti öijänmiehille, niin että talon pikku vesankin piti lattiata taapertaessaan päivitellä:

— Hyi, hyi, mikä tättä haitee?

Kävivät samat pietarsaarelaiset myös ajamassa laivapuita Suomenselän suurista metsistä, ja muutkin rantaruotsalaiset samassa joukossa, ähtäväläiset aina Soinista asti. Ja ruotsalaiset häärivät metsäperien taloissa kuin "villi-ihmiset". Hevosvaljaansa he kysymättä toivat ovipielen suitsinaulaan, jäiset ämpäriromiskonsakin patakoukkuun sulamaan, ja muutenkin he olivat melkein kuin talon isäntiä. Hyvät sydänmaalaiset koettivat heitäkin sietää, vaikka Koivu-tuhva kerran suuttui ja kapisti öijänmiehet kartanolle.

Eivätkä rantaruotsalaiset omissa asioissaankaan osanneet oikein ihmisiksi menetellä. Kun he kesällä ajella kolkuttivat puukärryillään, niin huono eväsarkku oli asetettu kovimmin paukkuvaan peräpuoleen ja suolasäkki pantu etulavalle, vaikka ymmärtävät ihmiset tekevät päinvastoin.

Mutta kun maakuntalaisia ilmestyi perämaille, niin jo taas nähtiin eri miehiä. He tulivat kaukaa Maakunnasta, Härmästä, Kauhavalta, Lapualta, Ylistarosta ja aina Kyrön mailta. Ja Maakunnan heillä oli tavaraakin kuormissaan: sonnalla ruokittujen savipohjaisten peltojen raskaita rukiita viisin, kuusin tynnyrein, valmiiksi säkkeihin mitattuina. Pitkin kyliä kaikissa metsäperän karuissa pitäjissä, Soinia, Perhoa ja Lestiä sekä maanselän takavieriä myöten ukot ajella kahnustelivat, milloin istuen kuormallaan, milloin taas kävellä tohmertaen kuormansa perässä, ja käyden talo talolta kysäisemässä:

— Eikö taloos olla rukihia vailla?

Kummia paappoja nämä viljakuormien isot isännät olivat, ja kummat olivat heidän rekensäkin. Ne olivat kovin rumia jukorekileukkanoita, matalanenäisiä ja matalakaplaisia sekä jalaksiltaan soukempia kuin oikeiden ihmisten ajopelit. Mutta paksut raudat vain olivat jalaksien alla ja aisat kaukana jalaksissa kiinni. Jo reestä tulija heti tunnettiin ja sanottiin:

— Jo taas maakuntalaisia tulee!

Eikä ollut reen isäntäkään, Pakan Heiska, Untamalan Iisakki, Hölsöölän Juha taikka joku muu Masa, suinkaan niinkuin tavallisen ihmisen näköinen. Mies oli ruma niinkuin hänen moitittu rekensäkin, pitkä ja musta. Koirannahkainen lakkireuhka oli tumman tasatukan peittona, tummanharmaa, lyhyt, kaulukseton takki oli päällä ja jaloissa merkilliset housut, joiden etulahvi oli kuin pikkupoikain takapelti ja isoilla messinkinapeilla ylänurkista kiinni. Sellaisia vehkeitä ei enää aikoihinkaan oltu nähty, ei savolaisilla eikä edes öijäläisillä. Ja kaikkein kurillisimmat olivat miesten nenättömät karvakengät, jotka oli nahkanauhoilla kuraistu nilkkoihin kiinni. Ja kun Maakunnan mies läväytti suunsa ja puhui, niin metsäperäläistä melkein peloitti ja nauratti. Karkeasti ärräänsä karhoten tämä pitkään vääntäen päästi sanan ja sanan. Eivätkä miehen kettaiset eväätkään yliperäläisistä, jotka olivat ilmaiseksi herkutelleet persojen savolaisten rasvasilla kalakukoilla, olleet kovin ilahduttavia: matkavakassa oli vain voita, leipää ja silakkaa.

Mutta näiden, kettaisia eväitä möykyttävien, koirannahka-lakkisten Maakunnan miesten matkassa ei kumminkaan nälkä vaeltanut. Päinvastoin. Heidän rumista rekileukkanoistaan valui nälkäiselle nevamaiden kansalle ruokaisaa ruista niin monta säkkiä kuin he vain jaksoivat ostaa. Eikä kalliiden aikojen viljatynnyri tyhjyyttään kopisevaan aitanlaariin karistettuna maksanut enempää kuin 23-25 markkaa taikka vähitellen kaupiteltuna markan kappa.

Toisinaan Maakunnan miehet ajelivat olkikuormineen yliperien kevättalvisia teitä pitkin. Kauhavalaiset ennättivät rehuineen aina Soiniin asti, ja neljä, viisi markkaa maksoi mitta, johon mahtui parikymmentä Kauhavan lyhyrestä. Tuli ylimaihin asukkaiksikin muutamia maakuntalaisia. Muuan Härmän mies sattui Soinin mäkikylille Pyhäjoelta tulleen Parviaisen naapuriksi. Ja Härmän ukko huuteli joskus naapurilleen:

— Pyhäjojen Parvijaaset tulukaa Härmän Mäntylääsiä kattomhan!

Toinen Härmän mies, Reipsaaren Juha, pohjaksui Perhon nevoille möykäten siellä mökin toisensa perästä, tehden talonkin tapaisen Haukkakankaalle, Maanselkään. Oudonnäköinen Juha oli, ja outoa oli hänen puheensakin, kun hän lateli "ruumaasista" ja "kuvaasista" ja kehuskeli:

— Mull' on isoot käret ja jalaat, mutta muutoon min' oon nättyynen miäs.

Ja siitä sanottiinkin tätä Maakunnan miestä aivan vain Nättyseksi.

Tulla rähjäsi Perhon perille kerran oikein kaukaisia maakuntalaisia. Kirkkoherra Leideniuksen jälkiä seuraten ja kehoitusta noudattaen Kurikan takamaalaisia saapui tänne, asettuen suurien nevojen laitamille, Kokkonevan ja Tirskun tienoille. Ja kohta nevojen piirittämät, nevoja ymmärtämättömät perhoset saivat kummikseen nähdä, kun vasta paikalle tulleet oudot miehet rupesivat rääpimään rämäkköä, niin että ruokoton rapa räiskyi. Pitkiä ojia siellä aukeni, sarka syntyi saran viereen, ja savu sieltä nousi. Talvisin ajettiin nevalle savea, niin että kuorma tapasi kuormaa. Vanha isä-perhonen katsoi ja nauroi, nauroi poika-perhonenkin. Mutta ei nauranut kumpainenkaan enää, kun kohta kohosi pellosta roteva ruis, ja nousi sitten kova kaurakin, miehen mittainen.

Mutta samoja kummia maakuntalaisia kurikkalaisetkin olivat. Varpahaas-Samelin perholainen aina luuli tulevan käärmeenpesältä, kun hän käydä lopsotteli nokattomissa paulapieksuissaan, joita perhonen pilkaten nimitteli kärmeenpesällä konttimakengiksi. Ja samaa kauheaa kieltä, jolla vanhat ruiskuormien kuljettajat sekä Nättys-Juha rääkkäsivät metsäperäläisten korvia, nämä uusimmat maakuntalaiset karistivat suustaan. Se tuntui "meiän ja teiän" puhujista niin karkealta kuin joka sanalla olisi ratsastanut seitsemän ärrää ja joka toista sanaa laahattu sarvikelkalla. Kun Varpahaas-Sameli luetteli "aanpuustaviansa" ja sanoi "ree", niin perhosen täytyi oikoa: "Ei rekeä oo puustavis, se on tee". Nauroi ja pelkäsi perhonen taas, kun Matokankaan rämäkköjen raivaaja tuli rapaisena nevaltaan ja paasasi:

— Itikat perrhanat hyppäs luhuralla kahara kahara ja laureehinsa ja tramppas kaikki yliporohon…

Eikä perholainen tälle saarnalle saattanutkaan muuta kuin nauraa. Sillä hän ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, luuli vain äijän kiukuissaan hourivan perhanan hyppäämisestä itikkain käsissä.

Mutta kylläpä kerran yöjalassa hiiviskelevä poika-perhonen ymmärsi, kun jäyhä Maakunnan mies, valkoisena kummajaisena portailla hämärissä seisoen, karisti ärräänsä ja harvakseen lateli:

— Tierä se, Saaren poika, jottes enää tuukkaa krapsuttelohon meirän taloon nurkkapuolia!

Sillä rämäköitä rääpivä maakuntalainen oli niin itsetietoinen vaari, että hän saattoi sanoa koko Perholle:

— Se pitää ollakki Perhoosta parahin, joka meirän Soffiijan saa.