ERÄMAAN KIRKKO

Entinen perämetsä eli loputonta arkea, johon malmikellon ääni ei pyhäisiä lepohetkiä kumahdutellut. Suomenselän suuret mäet, Rotmo, Taivassalo ja Pyhämäki, Keisala ja Ulvonmäki olivat ainoita korven korkeuksia, taivaisiin kohoava kangaspetäjien ruskea pilaristo oli metsän parhaana temppelinä, ja vain mustakauhtanainen, punahiippainen palokärki täällä luikkaili saaden vastauksen aavalla nevalla astelevalta harmaalta kurjelta.

Niinkuin korpien mustat virrat vetivät Suomenselän vieriltä kahtaalle, etelään ja länteen, niin myös korpelaisten taivallus maavesiä seuraten ohjautui kahtianne, kahden suuren emäkirkon helmoihin. Etelässä suorin tein viidentoista penikulman takana, Hämeen ja Savon rajoilla, oli vanha Rautalampi, jonka temppelin hoitoihin oli otettu korpelaiset aina Salamajärven ja Elämäisen perukoille saakka. Yli kymmenen penikulman päässä länsimeren rannalla taas oli Pietarsaaren ikivanha kivinen kirkko — ja sitten kohta toinenkin kivitemppeli Kokkolan mäellä, ja nämä hallitsivat sieluja Lestiä, pyhää Kirvesmäkeä ja kaukaista Iiroonjärveä myöten. Harvoin muinainen metsien mies vaelsi etäiselle kirkkomäelle, jossa hänenkin sielustaan huolehdittiin. Vain suurina juhlina ja pyhäpäivinä kaukaisin raataja erämaiden peräkulmilta sinne ennätti ja sitten palattuaan kertoi merkillistä tarinaa jumalan karitsasta, joka maksaa maailman synnit. Merkillistä se oli kotona istuskelleen isäturankin kuulla, niin että hänenkin piti ihmetellä, että yhäkö vielä puhutaan samoista asioista kuin silloinkin, kun hän kävi kirkossa. Toisinaan vasta omin jaloin taivaltavina matkamiehinä entiset erämaalaiset saateltiin pyhälle kasteelle. Pölkin emäntä mennä tohmersi Rautalammen kirkolle koko perhekuntansa kanssa, ja monta asiaa oli hänelle karttunut. Oli eukolla entinen mies-vainaja "kuoletettavana" ja uusi ukko vihittävänä sekä vielä entisen miehen poika jopa uudenkin miehen poika kastettavana. Pojankelterit jo juosta kipittivät kintereillä, toinen riidellen, ettei hän rupea Paavoksi, toinen tolkuttaen, että hän tahtoo olla Esa. Isona miehen alkuna perhosen poikakin vietiin Kokkolaan kastettavaksi. Poika kuuli ensi kerran kirkonkellojen kumahtelun, kuunteli ja kummasteli:

— Voi voi, isä, kun moikaa!

Kumahtelivat kirkonkellot sitten aikojen kuluttua jo kohta erämaan vierillä, idässä käsin ensin Viitasaaren suurilla järvimailla 1600-luvun alkupuolella ja sitten saman sataluvun lopulla jo Kivijärven kaltailla sekä taas lännessä Lappajärven rannoilla 1637 ja Vetelin jokitörmällä 1639. Vanha synkkä perämetsä kyllä pelkäsi pyhää ristinkirkkoa. Ainakin kun Kivijärven rannalle, Pirttiniemelle ruvettiin tekemään temppeliä, metsien kyöpelit yöllä aina purkivat maahan, minkä kristityt kinnuset päivällä panivat kokoon. Viimein täytyi heittää koko paikka pahojen haltuun ja ruveta etsimään parempaa. Istutettiin hirrelle kukko, hirsi työnnettiin järveen ja päätettiin, mihin puu kulkeutuu ja kukko lentää rannalle, siihen tehdään temppeli. Hirsi ajelehti, ajelehti viimein ympäri niemen Heinolahdelle, ajautui rantaan, ja hirrellä ajelija lentää räpsähdytti maalle, Kukkohiekkalle, ja siitä saatiinkin luja paikka. Kivijärvi pystytti siihen kirkkonsa, palveli siellä taivaan Herraa, eivätkä metsän pahat voimat enää vainonneet. Vanha Tialakin Salamajärven rannoiltaan vaelsi sadat vuodet Kukkohiekan temppeliin, soutaen Salmijärviä ohitse Kirkkokiven ja yhä pujotellen Hepojokea pitkin vanhaan venevalkamaansa, mistä lähdettiin astelemaan pitkää polkua läpi metsien Heinolahteen. Suuria Tapion viljamaita kirkkomiehet saivat halkoa ja monesti taivaltaa samoja keinoja kuin metsänväkikin. Tialan pojat rippikoulumatkallaan sattuivat yksille teille itse kontion kanssa, joka kulki kankaita kapsehtimassa. Kohtaus päättyi niin, että koukoparan korpivaellus loppui.

Muu Perho Möttöstä, Kuusjärveä ja Korpeista myöten kävi Vetelin kirkossa. Oli sinne matkaa, kuusin, seitsemin penikulmin perimmäisistä kylistä. Talven aikana voitiin kyllä tehdä taivalta pitkin savolaisten ikivanhoja, joka vuosi ajamia kauppateitä, niin että kulkuset vain helisivät, mutta kesäkirkon Jumala vaati palvojaltaan paljoa enemmän. Silloin yliperäläinen sai astella jalkaisin pitkän jokivartensa mutkaisia rantapolkuja taikka pujotella veneellä tuhatpolvista jokea, joka milloin luikerteli halki nevojen, milloin sukeltautui synkkään korpeen, milloin taas kohisi kovana koskena. Mutta kaikkein raskainta oli, kun tapahtui niin, että metsien asukas kesäiseen aikaan kutsuttiin iankaikkiseen lepoon, ja piti lähteä häntä saattelemaan Vetelin siunattuun kirkkopeltoon. Vietiin vainajaa veneellä jokea myöten ja taas kannettiinkin pitkin rantoja. Vappusalon lähellä, Ketunnevan laidassa on Kirkkosaari, jossa muinaiset kirkonkävijät kantamuksineen ovat levähtäneet, ja Ahvenkosken tienoilla he ovat huoahtaneet Istumasaarella sekä taas Vetelin puolen Kirkkosaarella, Räyringin lähimailla joki kulki kapean Haapajärven lävitse; Järven rannalla sydänmaan kirkkomiehet tavallisesti yöpyivät, ja vainajansa he peittivät hautaan järven reunaan, Ruumissaareen, missä vieläkin näkyy hautasijoja. Mutta joki sattui joskus niin vähävetiseksi, ettei se voinut kuljettaa vainajan venettä. Entiset Möttöset mennä rähjäsivät kuolleineen ja pääsivät Kivikankaalle asti. Mutta sinne he uupuivat, hautasivat ruumiinsa saareen keskelle koskea, tulivat sitten vasta talvella uudestaan ja veivät vainajan Vetelin multiin. Saarta ruvettiin sanomaan Möttösen saareksi. Sanotaan kesän vainajia haudatun toisinaan kotiperän vierille ja vasta talvella kuljetetun kirkkomaahan. Ikivanha kesäkuolleitten sija, Ruumissaari, on Möttösen kylän laidassa, matalan jokirannan metsäinen saarikumpare, ja Salamajärvessä on Tialan kylällä pieni Ruumissaarensa, jota sanotaan tarvitun jo silloin, kun kuolleita piti saatella aina Rautalammelle asti.

Tuohivirsuissa vain metsien kesäisiä kirkkopolkuja asteltiin, monesti paljain jaloin, uusia virsuja käsivarrella kanniskellen. Vasta Vetelin kirkkoa lähestyttäessä, Ristiharjun takana, istahdettiin isolle Virsukivelle ja pantiin paljaat jalat tuohiseen kenkään.

Samoin kuin Perhon peräläiset pitivät jokeaan kirkkotienä, samoin myös Alajärven, Soinin ja Lehtimäen metsäperä vaelsi omaa vesiväyläänsä Pietarsaarta kohden ja sitten myöhemmin Lappajärven emäkirkolle. Soinilainen souteli Kuninkaanjokea Alajärvelle ja sai siellä joukkoonsa lisäksi alajärveläisiä, ja sitten yksissä mutkiteltiin Lappajärvelle ja niin edelleen. Mutta sattui Lappajärven isolla ulapalla joskus niin kova myrsky ja aallonkäynti, että täytyi matkassa olevat vainajat heittää ja haudata Ruumissaareen.

Lestin kaukainen yliperä lasketteli muinoin kapeaa Lestijokeaan vanhaan Lohtajan merenrantakylään, joka oli Kokkolan kappelina jo 1400-luvulla. Vainajansa sanotaan Lestin haudanneen kesäiseen aikaan järven rannalle, Rantaharjuun, josta talvella kuljetti ne siunattuun maahan.

Mutta Kinnulan perän kinnuset soutelivat Kivijärven Kukkohiekalle isolla yhdeksähankaisella kirkkoveneellä ja kiskoivat kilpaa Niemen kyläläisten kanssa, niin että kokka kohisi, ja keikkuen vain kinnusten kirkkoveneet halkaisivat ison Lintuselänkin.

Kaipasi kaukainen metsäperä omaa kirkkoa ja omaa kirkonkelloa, joka kumahtelullaan kirvoittaisi metsänpeitotkin sekä kutsuisi erämaan kansaa temppeliin, missä oma sielunpaimen julistaisi sanaa korven huutavana äänenä. Silloin olisi erämaalaisen vaikea kirkkomatka lyhyempi ja helpompi sekä taivaantiekin paremmin pilkoitettu.

Lestin synkässä korpimaassa kerrotaan jo kaukaisina aikoina olleen pienen saarnapirtin Lestijärven Kirkkosaaressa, ja sanotaan sinne erämaalaisia haudatunkin. Ainakin saarella on ollut hautakuoppia, ja on sieltä joskus tarttunut kulkijan jalkaan murha. Pikkuinen metsäkirkko oli sitten Änäkkälän kankaalla, järven etelärannalla, ja kirkon vierillä pieni kiviaitauksella ympäröity kalmisto. Vain seitsemän penkkiä kirkossa oli puolellaan sekä miehille että vaimoisille ja perässä vielä pikkuinen sakasti. Kirkon vieressä oli patsaiden nenässä kello, jolla metsäkansaa kutsuttiin temppeliin. Matti-pappi, sukujaan Alavolanteri,[15] kirkossa aikoinaan saarnasi ja merkitsi lestisiä kirjoihinsa sekä sai sitten leponsa muiden lestisten vieressä kalmistossa kirkon juurella 1822. Uusi isompi kirkko saatiin muutamia vuosia myöhemmin Lestijärven lounaiskulmaan nevojen ja järven väliselle kankaalle, ja Änäkkälään jäi vain yksinäinen, harmaan kiviaidan piirittämä kalmisto, ja siellä Matti-papin harmaa hautakoppero.

Avaralla yliperällä jokainen kulmakunta olisi tahtonut kirkon mahdollisimman lähelle kotipihaansa, kun erämaihin kerran ruvettiin temppeliä tekemään. Alajärvellä aiottiin kirkkoa ensin pitkälle Pynttärinniemelle, jossa jo vanhastaan oli vahvasti asuttu, mutta sitten se kumminkin 1751 rakennettiin lahden toiselle puolelle, järven länsirannalle.

Mutta Soinin mäkikylien entiset kaskenkorventajat ja tervanpolttajat rupesivat rytistämään kirkkoa kolmelle kukkulalle. Iso Pahkamäen äijä Laasalan takana ajeli temppelinhirsiä korkealle kotitöyrylleen, ja toisaalla Karstulan rajoilla pahankurinen ja rikas Pöntinen raahasi paksuja pölkkyjä omalle maalleen, Kirkkomäelle, köyristellen ja taputellen takasiaan toiselle kirkkomestarille, Pahka-äijälle, ja ilkkuen:

— Jos sinä tuon muutat toiselle puolelle, niin sitten kirkonkin muutat!

Mutta ei kohonnut kirkkoa Pahkamäelle eikä Pöntisenkään Kirkkomäelle, vaan se rakennettiin 1793 keskelle seurakuntaa, Mäkäräisen mäelle. Pahkamäki sai hirsistään kopsia ison tuparakennuksen, ja Pöntisenkin temppelipuut jäivät joutilaiksi.

Perhon yliperillä kohosi ainoastaan kaksikolmatta savua, muutamat niistä vain heikkoja, vasta sytytettyjä uudistalojen haikuja, kun perholaiset saivat äänensä niin kuuluviin, että kesäkuussa 1780 isot herrat saapuivat metsänkorpeen etsimään sopivaa kirkonpaikkaa. Helposti se löytyikin. Jängänharjulta, joen pohjoisrannalta kuului kova kolke ja kirvesten pauke. Metsäperän miehet siellä omin lupinsa jo täyttä päätä poukuttivat rakentaen Herran temppeliä. Matti Kuorikoski, taitava talonisäntä Kaustisista, oli vedellyt viivoja paperille kirkonmalliksi ja sitten ruvennut ohjailemaan ukkojen temppelintekoa. Jängänharjun vanhat hongat oli lyöty maahan, laskettu kirkon kivijalka ja jo seiniäkin salvettu, kun tarkastusmiehet tulivat temppelinsijaa etsimään. Jängänharjun hekin katsoivat sopivaksi, ja siihen jo edesmenneet metsänvanhimmat olivat aikoinaan kirkkomäen ja vainajien leposijan valinneet. Ainakin Ukskosken ukolle, joka Jängänharjulla tervaa polttaessaan oli nukahtanut, oli sanottu unissa: "Makaat lapses hauan päällä!" Metsän piiloissa kyllä koko harju oli, ja kylmä neva uhkui sen äärillä, matalarantainen korpijoki sen vieritse mustana kierteli, ja vain pari talopahaista, Sahi ja Koivukoski, oli lähimailla. Mutta koko yliperä oli samanlaista synkkää nevaista korpea.

Ja Jängänharjulle perholaisten pieni ristikirkko nousi, yksitoista syltä pitkä toisinpäin, vähän lyhyempi toisin ja yksitoista korkeakin, vahvoista kangaspetäjistä miesvoimin rakennettu. Koko metsäperä ahersi temppelin töissä, Riihimäen Kaakas-Niekkakin hääri sellaisena mestarina, että tasakertaan saatuja korkeita seiniä piilusi neljä hirsikertaa alaskäsin seisoen vain ylimmän hirren selkäpiillä. Tehtiin kirkon viereen tapulikin, alussa vain patsaslaitos ja saatiin siihen pieni kello, jonka kyljessä oli kirjoitus: "Älä pelkä sinä piskuinen Lauma", sekä: "Herra Anders Christian Chydeniuxen Provastina ja Kirkkoherrana ollesa Kockolan pitäjäsä, ja Herra v. Pastorin Henric Hedbergin Kappalaisa Ylivetelin Seurakunnasa on tämä kello vuonna 1782 ostettu Perhon Seurakunnan Asuvilda".

Kelpasi erämaan piskuisen lauman kyllä sitten mennä omaan kirkkoonsa, kun Jängänharjulta heitä oikein kellolla kutsuttiin. Ja kaunis olikin pyhä maja. Valkoisina hohtivat maalatut seinät, ovet ja ikkunapielet olivat siniset, penkit punaiset ja saarnatuoli viheriäinen, kultareunainen, ja torvea soittavia, kauniita enkeleitä oli vielä saarnatuolin kyljessä. Korkealta, keskeltä kirkon kattoa kumotti kuin kirkas kultainen aurinko, puisia kynttiläkruunuja riippui katosta, ja seinillä oli läkkipeltisiä kynttiläkilpiä. Alttari oli kyllä verhottu Vetelin kirkon lahjoittamalla vanhalla punaveralla, ja pappi oli puettu Vetelistä saatuun messukaapuun, ehtoollismaljakin oli tinainen, mutta hyvä oli näinkin. Oli oma pyhäkkö omilla kotiperillä.

Ahkerasti entinen yliperä kävikin Herran temppelissä. Jo viikolla sovittiin, kuka jää kotiin ja ketä menee kirkkoon, ja sitten lähdettiin, oli ilma millainen hyvänsä. Tiettömiltä korpikulmiltakin tultiin toisinaan koko joukolla, varsinkin juhlina ja rippipyhinä ja kaikkein enimmin parhaan kesän pyhänä juhannuksen jälkeen, jolloin heinänteon aloittajaisiksi kirkossa pidettiin isorippi. Silloin metsän koko seurakunta oli matkalla temppeliin. Tialaisetkin astella kepsuttelivat perä-perää pitkin metsäpolkua ja nevojen kapulaportaita Korpijärvelle, jossa Huutoniemen kainalossa, Kesätien valkamassa, oli kaksi kirkkovenettä, toinen parikymmentä henkeä kannattava, toinen kymmenen. Vanha Kinniän Tiais-Matti istui toisen perämelassa ja toisessa kenotti Lampuodin Aapa-äijä. Nuoret istuivat keskiveneessä soutaen kolmella, neljällä airoparilla, mutta pahankurisella Kentän tummulla oli oma istuinkaarensa keulassa, Kentän sija, johon ei kukaan uskaltanut asettua. Asteltiin sitten Jängänkangasta Jängänjärvelle, soudettiin korpeisten niittyveneillä ylitse ja taas tarsittiin kuin karhut pahaa roskamaata Komanteenjärvelle, jonka ylitse vanhat soutivat veneellä, mutta nuoret juoksivat vain ryteikkörantoja myöten ympäritse. Komanteenkangasta oli taas hyvä astella ja samoin Hautakangasta aina kirkolle asti. Mutta Paavonpurolla pistettiin tervatut pieksut jalkoihin, ja naiset panivat vielä lakit ja nyytingit päähänsä, sitten eväät työnnettiin sillan alle piiloon paluumatkaksi ja lähdettiin astelemaan kirkkomäelle.

Kumahteli kello harvakseen, kun metsäperä asteli Jängänharjulle, ja tapulin seinältä tervehti mustapukuinen Puu-Matti, jäykkä paljaskalloinen kirkonäijä, joka rintaansa pidellen kerjäili armopaloja. Kirkossa kapsahti kumpikin ihmissuku omalle penkkipuolelleen, miten vain sijaa oli. Nättys-Liisa, körttieukko, kyllä istui aina omassa paikassaan pohjoisristillä, lukkarin muori meni joka kerta aivan saarnatuolin alle nyökkäämään, ja papin emännän penkki oli ihan käytävän vieressä, mutta suntion akka kyykähti mihin milloinkin sattui. Isoisen papinrouvan penkkiin eivät toki muut uskaltaneet tunkeutua, mutta kun karstuset ja noposet tulivat Perhon kirkkoon, he kyllä tohtivat mennä touhottaa siihenkin.

Mieluista ja virkistävää oli istua metsäperän pienessä temppelissä suuren kesäpyhän harras hetki, kuunnellen sanaa ja käyden armopöydän vieraana. Komeasti soi täällä virsi, kun korpien kansa sitä lukkarin johdattamana järeästi veisasi. Vehtari-ukko, unilukkari, kulkea kepsutteli arvokkaana läpi kirkon, väliin kanniskellen multauskapineita, väliin käyden asettelemassa virren numeroita, ja sitten taas jo käydä hipsuttaen ja kurotellen penkki penkiltä pitkävartista haaviaan. Pieni kulkunen haavin pohjassa kilisteli vehtarille huomiota, ja sieltä täältä aina joku lantti putosi hänen kukkaroonsa. Mutta vasta sitten temppeli oikein Herran temppeliltä tuntui, kun pappi joutui alttarille messuamaan sekä taas saarnatuoliin julistamaan armonsanaa metsäperän kansalle.

Moni sielunpaimen erämaan kaukaisessa temppelissä saarnasi, ja moni kaitsi korpien köyhää kansaa, usein itsekin eläen suuressa köyhyydessä. Pahainen pappila joen matalalla vastarannalla oli saarnamiehen yksinäisenä asuntona, ja pappilan takana huokaili suuri korpi mustine nevoineen. Täällä, vasta rakennetun temppelin ensimmäisenä paimenena toimi Jaakko Chydenius, ja pääpaimenena oli itse Kokkolan rovasti, kuulu Antti Chydenius, joka aina ahkerasti huolehti laajan seurakuntansa sekä hengellisestä että maallisesta hyvinvoinnista. Täällä sitten Jaakko Perander yhtä vaille kolmekymmentä vuotta vaikutti ja sairasteli, niin että sai pitkät ajat pitää apulaista, toista toisensa jälkeen. Köyhän metsäperän palkkalaisena suuriperheinen pappi-parka täällä elää kitisi. Isot saatavat — kaikkiaan parikymmentä tynnyriä viljaa sekä puolitoista naulaa voita joka lehmältä — pappi sai kesällä kotiinsa, mutta joulun edellä Jaakon täytyi kierrellä ympäri kyliä pikku saatavillaan, keräten, mitä vain kukin antoi: villoja, hamppuja, perunoita, leipää, juustoa ja lehmänlapoja. Kolme, neljä nälkäistä perillistä kyhjötti Jaakko-papin reessä, kun hän saataviensa kerjäläisenä ajella kahnusti talosta taloon, viilihulikan äärestä viilihulikan ääreen. Ei ollut sairaasta Peranderista saarnamieheksi, vapistustauti hänet heti tapasi, kun astui kirkonpönttöön. Mutta monet hänen apulaisistaan olivat ankaria sananmiehiä. Vaaleri jo hyvin jyristi, ja vielä väkevämmin Varpperi. Tämä kova körttipappi, "Varpperi pyhä", Heikki Schwartzberg, julistikin metsäperän kirkossa ankaraa synnintuntoa, parannuksen tekoa ja maailman turhuudesta luopumista, niin että moni mustien korpien asukas sai heränneen tunnon ja joutui armon kerjäläiseksi. Kahdet korpeiset pukeutuivat körttivaatteisiin, samoin Hookonan seksmanni emäntineen sekä Mehtä-Porasen Matti Kaisoineen, vielä Nättys-Liisakin ynnä moni muu.

Kuuli Jängänharjun temppeli sitten muitakin hyviä sananjulistajia. Peranderin jälkeen Emanuel Snellman, isoääninen mies, saarnasi ja messusi, niin että pieni kirkko kajahteli, ja Silkki — Johan Silcke — oli niin ankara pauhaamaan, että karstusetkin ja kaustiset ihmettelivät hänen hyviä hengenlahjojaan ja kadehtivat perholaisia — vaikka pappi muuten oli vain tavallinen syntinen ihmisparka.

Sai täälläkin korkeilla perukoilla sielunpaimen ahkerasti huolehtia, että erämaan köyhä kansa alituisen raatamisensa ohessa ennättäisi edes hetkiseksi kiinnittyä hengellisiin asioihin ja ajattelisi kuolematonta sieluansa. Jo Antti Chydenius ankarasti valvoi kaukaisimpiakin kappeleita ja toisinaan itsekin kävi metsäperillä saarnaamassa samalla pitäen kovia lukukinkereitä. Etukäteen hän jo lähetti laumalleen kehoittavia paimenkirjeitä ja ilmoitti tulostaan. Niinpä Chydenius aikoessaan Perhon perille maaliskuussa, jo joulukuussa lähetti sinne "lukkaripostissa" sanoman ja kehoituksen:

"Lukukinkerit ovat päätyt ja asetetut ei vain lasten ja nuoren kansan tähden mutta myös niden vanhain ja ijällisten johdatukseksi Elävän Jumalan pelkoon ja tundemiseen, jonga tähden siis kaikki vanhemmat yksivakaisesti käsketään ja varoitetaan että he kaikella ahkeruudella harjoittelevat itsiän Kirjanlugusa sekä ulkoa että erinomattain sisäldä ja että he suremmalla vireydellä huolta pitävät lastensa ja nuoren kansan lugusta. Takaperäisyys maallisisa askareisa ja toimituksesa myötäns saa onnettomuden täällä ajasa, mutta huolettomus kristillisydesä turmele sielun ja ruumihin kaikesa ijankaikkisudesa. S.K. Esivallan säännöt ja teidän omatundonne vaatii teildä ahkeruutta teidän kristillisydesänne. Jumala lupa myös niille runsaan siunauksen, jotka hänen Sanastaan hartaan ja halullisen vaarin ottavat. Olkat siis viriät ja ahkerat oppimasa ja tekemäsä sitä kuin hyvä ja Jumalalle otollinen on, nin Herra Zebaoth on teidän kanssanne ja täyttää teidät onnella ja autudella sekä ajasa että ijankaikkisudesa. Gamla Carleby 23 Joulu Kuusa 1781".

Ison Anteruksen eteen, kun hän saapui metsäperän kristillisyyttä tutkimaan, piti astua koko korpimaan, sekä nuoren että vanhan, ja piti myös auttavasti osata kirjansa. Muuten rovasti otti kansan koville. Perhon kinkereilläkin maaliskuun 23 p:nä 1782 Kellokoskella sakotettiin kahdeksaa yliperäläistä, jotka eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, ja kinkerimiehistä Haukka-Aapa sekä Kinnus-Matti tuomittiin jalkapuuhun, elleivät ensi kerraksi paranna lukutaitoaan.

Avoreikäinen jalkapuu piti niinkuin muutkin peloittavat kirkonmiehet ankaraa huolta, että metsäperäläiset ahkeroivat kristillisen lukutaidon tiellä. Kellotapulin alakerrassa se aina valmiina ammotti, ja moni tarttui sen kitaan kuin karhu rautoihin, — mustatooli sen vieressä taas puolestaan oli varkaiden ja muiden pahantekijäin kauhuna. Ellei kotona saatu kirjantaitoa päähän, eikä lukkarin luona paukkaaminen auttanut, eikä rippikoulustakaan ollut apua, vaikka jotkut sitä käydä väännättivät niin kauan, että kontin kuva painui selkään, niin silloin jo jalkapuu rupesi irvistelemään. Aina silloin tällöin se iski jonkun metsäperäläisen nilkkaan kiinni. Punapää-Matti ja Haukan Jussi siinä muuanna talvisunnuntaina kurjina ja viluisina istua kyköttivät, kun muut viisaina kirjamiehinä ylpeästi astelivat Herran temppeliin. Vielä niinkin myöhään kuin 1847 istutettiin kirkkomäen reikäpuussa 22-vuotiasta Möttös-Jussia "itselleen ojennukseksi ja muille pahantapaisille varoitukseksi, koska ei ollut koskaan käynyt kinkereillä", sekä sitten taas Kuusjärven Erkkiä huonon lukutaitonsa ja kinkereiltä poissa olonsa tähden. Mitä lienee outo istunto vaikuttanut Möttös-Jussiin, mutta ainakin Kuus-Erkin jalkapuussa istuminen oli niin tehoisa, että Erkki myöhemmin kelpasi istumaan käräjätuvassa oikein lautamiehen penkillä.

Metsäperä, joka yletaikojaan täällä kaukana nevojensa keskellä möyri ja möykkäsi tervanteossa sekä kamppaili koukojen ja metsän kummituisten kanssa, tarvitsi kyllä Herran temppelin, tarvitsi sielunpaimenen ja tarvitsi myös jalkapuunkin. Temppeli komotti Jängänharjulla aina, jalkapuu pysyi kellotapulin suojissa, mutta saarnamiestä tuli ja taas pian saman tien meni. Köyhinä he tulivat, ja vielä köyhempinä he lähtivät. Neljänäkymmentä sananjulistajaa ennätti erämaan pappilassa asua vuosisadan vierähtäessä, ja kaksi niistä Jängänharju sai peittää multiinsa. Perander rukka joutui sinne ensin ja sitten suurena nälkävuonna nuori Wegelius. Sakastin ikkunan alla saamamiehet saivat viimeisen majansa, ja Peranderin leposija merkittiin vain tervatulla puuristillä.